Väliaika

Paljon asioita tapahtunut. Ristiriitainen olo. On iloisia asioita, on surullisia asioita, on vihastuttavia asioita. Katsoin Yökylässä Maria Veitolaan jaksoa, jossa se vierailee Pilvi Hämäläisen luona ja jotenkin kolahti se ajatus, että elämä on tosi absurdia. Kaikkea sekaisin, eikä missään ole sinäänsä mitään järkeä.

Tuntuu, että kaikki tän kuplan ulkopuolella odottaa, että pitäisi mennä kovaa eteenpäin. Ensimmäistä kertaa ikinä se ei ole äiti, joka sitä vaatii. Oon istunut sohvalla ja puhunut paljon asioista, joita tapahtui viimeisen kolmen kuukauden aikana. Ja ensimmäistä kertaa tuntuu, että se on vain kuunnellut. Ilman neuvomista, ilman mitään. Ja oon saanut olla niin vihainen, loukkaantunut, ei-urhea ja pettynyt kuin olen ollut. 

Istuin eilen K:n kanssa ja kerroin mitä tapahtui. Ehkä senkin takia, että tiedän sen kuvittelevan että onnistun, koska on ollut töitä ja kaikkea. Että ei aina mee niin hyvin. Ei oo mennyt pitkään aikaan hyvin. Sitten istuttiin hiljaa ja rakennettiin ostamaani lohtupalapeliä. 

Ihailin sitä, miten se pystyi niin verkkaan ja rauhallisesti kokoamaan, toisin kuin minä. Mä en pysty hiljenemään ja rauhoittumaan niin. Oon liian kärsimätön, liian levoton. Tahdon vain suorittaa äkkiä valmiiksi ja siirtyä seuraavaan hommaan. 

Kuvittelisi, että kun on näin vanha, niin tietäisi asioita. En mä tiedä. Mulla ei ole hajuakaan yhtään mistään. Kunhan vain jotain säheltää ja yrittää tehdä jotain. Nyt tuntuu siltä, että täytyy pysähtyä. Oon pitkästä aikaa tehnyt itse ruokaa, kuunnellut musiikkia ja ajatellut. Sellaisia asioita, mitä en oo tehnyt kunnolla. 

Elämä on ollut yhtä kuin työ. Vaikka ei sen pitäisi mennä niin. Ei pitäisi miettiä seuraavaa työpäivää kuudelta illalla. Tai olla niin väsynyt, että töistä tullessa vain kaatuu sänkyyn ja tuijottaa Tiktokia, koska välttelee ajattelemista. Ajatteleminen on työlästä ja tuskallista. Ennen nukahtamista kertaa kaiken, minkä on tehnyt päivän aikana väärin, koska on niin väsynyt, kiireinen, turhautunut.

Fakta kuitenkin on se, että tämä polku on katsottu. Mä pidin meteliä, kerroin epäkohdista, kerroin siitä mikä kuormittaa. Mutta yksin, ilman tukea ja apua on aika vaikea pärjätä. Jos pitää ratkaista yksin asioita eikä ole tarvittavia taitoja, joilla ratkaista niitä, on ihminen aika hukassa. Kun ei kukaan ole opettanut eikä oikein itsekään tiedä mitä etsii. 

Mä luulen, että nyt ekaa kertaa koskaan mulla on itseltäni ihan oikea lupa pysähtyä ja sanoa ei kaikille, jotka haluaa että mentäisi eteenpäin. Mä haluan nyt hetken aikaa kellua tässä kuplan sisällä ja ajatella ja märehtiä omia tunteitani ja kaikkea sitä vääryyttä, mitä on tapahtunut kolmen vuoden akana. Ja ehkä lopulta antamaan itselleni anteeksi sen, että oon suostunut sietämään ja vakuuttanut itseni siitä, että mussa on aina vika. Vaikka ehkä muissakin toisinaan on.