Virhemarginaali

Katson ammattikoulun sivuja ja tutkin mahdollisia linjoja. Tutkin avoimen amkin opiskelutarjontaa. Enkä siltikään tiedä mitä valitsisin. Mihinkään ei syty sellaista paloa että tahtoisin olla hyvä tässä. Vaikkei opiskeleminen ole se ensimmäinen asia, jota täytyisi miettiä, niin silti tuntuu että olen hukassa. Jossakin vaiheessa kouluun on mentävä. Enkä tiedä missä olisin tarpeeksi hyvä. Mihin rahkeet riittäisi, mikä kiinnostaisi ja etenkin mitä jaksaisin todella opiskella. Motivaatio on hukassa. Osittain ehkä siksi että käytän motivaationi itsestäni huolehtimiseen. Onhan sekin jo saavutus, koska aiemmin se ei kiinnostanut pätkääkään. Mutta haluaisin myös elättää itseni. Olisi ihan kiva saada ammatti ja töitä ja kaikkea sitä oheisjuttua mitä sen mukana tulee. Ai niin, se oli se "oma elämä". Ylipäätänsä, olisi kiva saada omaa rahaa ja hoitaa kaikki idioottimaisuudesta johtuvat laskut pois alta. On niin levoton olo, vaikka sh neuvoikin lisäämään annostusta (ja toimin ohjeiden muk

Nimittäin tutkimusjakso. Ainakin ollaan loppusuoralla. Tieto meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Puhuttiin sh:n kanssa siitä miten tärkeää säännöllinen lääkitys on ja nyt sain ohjeen nostaa 75mg:n koska on loiva, levoton nousu. Nukuin kuutisen tuntia, pomppasin ylös sängystä ja aloin vaihtaa lakanoita. No, kämppä on siivottu ja tiskit on lähes tiskattu. En vain jaksa keskittyä yhteen asiaan kovinkaan kauaa. Eilen olisi voinut vain pitää turpansa välillä kiinni. Näin jälkikäteen ajateltuna. Jos tuo nosto nyt auttaisi nukkumaan, vaikka toisaalta ei väsytä tippaakaan vaan menojalka vipattaa. Ei kipeää niinkään. Se ei arvostanut kävelyä yhtään. Sh meinasi että pitäisi ottaa sataset ulos ihan varmuuden vuoksi. Mutta en tiedä. En jaksa miettiä rahaa. Ainoastaan harmittaa etten voi mennä ostamaan mitään. Muuten olen vaan... Dititidiiiiii. Kivaaa! Eikä sekään ole hyvä asia.

Itkin eilen pitkästä aikaa. Se tuli aivan yhtäkkiä, ensin kiukkuna ja sitten koska hävetti miten oikeassa puhelimessa saarnaava äiti on. Ei sillä, päivä oli ollut stressaava. Onneksi oli Niksu. Äiti kielsi ylimääräisen liikkumisen (samoin oli sanottu Neossa) ja jos ei aiemmin itkettänyt, niin viimeistään silloin kun se todella avasi suunsa. Aika sanatarkalleen se meni näin: "Ymmärräksä et mä olen huolissani susta. Sä teet aina mitä muut vaan pyytää, mutta kuka auttoi sua niiden papereiden kanssa lopulta? Enkä kuka tuli sun kanssa kauppaan? Älä nyt hyvä ihminen, sä tuhoat oman terveytes. Musta ois parempi jos tulisit kotiin." No, olen lähdössä äidin luokse toukokuun alussa, kunhan asiat on hoidettu. Äiti varasi mulle ajan lääkäriasema Neoon jollekin ortopedille, jota oli suositeltu. Koska tietenkin tuo on se epäonnenjalka, joka on toimintakyvytön pikkuruisen nyrjähdyksenkin jälkeen. Olen pitänyt siinä eilisestä alkaen sidettä täysipäiväisesti. Eilen tärisin bussipysäkillä kuin

Pitkästä aikaa värikynätyö. Kolmen tunnin urakka on ohitse. En tiedä olenko tyytyväinen ja mitä edes lähdin tekemään, mutta tehty mikä tehty. Paljon vaaleanpunaista, liilaa ja sinistä.

Tiedätkö tunteen, kun haluaisit huutaa, mutta mitään ei tule ulos. Kun vain istut paikallasi ja ajattelet, muttet oikeastaan tiedä että mitä ja heijaat itseäsi jotta rauhoittuisit. Eikä se auta mitään, koska vatsassa tuntuu ja hengittäminen tuntuu vaikealta. Sen lisäksi olet järjettömän vihainen ja tahdot vain huutaa kaikille, muttet kuitenkaan uskalla. Haluaisit jutella, mutta ei ole olemassa ketään jolle edes kykenisit kertomaan, saati että kukaan pystyisi auttamaan. Et voi maata paikallasi, muttet pysty tekemään mitään mitä pitäisi. Haluaisit itkeä, mutta yhtäkään kyyneltä ei tule. Jokainen uutinen ja Facebook-päivitys tuntuu käskyltä hypätä jostain hyvin korkealta. Sillä sinä et ole mitään. Olet epäonnistunut. Pitäisi olla koulussa ja töissä ja uraputkessa ja hankkia perhe ja tehdä kaikkea. Ja oikeasti vain istut tuolilla, heijaat itseäsi, yrität hengittää etkä tee mitään hyödyllistä. Vaikka uutisissa ne muistuttavat miten pitäisi mennä töihin. Suomi nousuun. Töihin kaikki luuserit

Olen tutustunut naapureihini. Viime viikon tiistaina tällainen kaveri ilmestyi moikkaamaan (ja aiheutti pienen sydärin) ikkunan toiselle puolelle. Kissoja on ainakin kolme ja päivittäin ne jaksavat viihdyttää ja tulla tervehtimään. Äiti jo selvittikin niiden kotiosoitteen tutkiessaan naapurustoa. - 09.04.2015 Olen yrittänyt kirjoittaa, mutten pysty keskittymään. Nyt en jaksa olla paikallani, enkä malttaisi nukkua. Eilen leivoin muffinsseja. Viideltä aamulla. Koska oli pakko leipoa. Menin lopulta nukkumaan, enkä edes muista koska. On tapahtunut järjettömän paljon niin kivoja kuin ei niin kivoja asioita. Äiti kävi kylässä ja sanoi että vaikutan pirteältä. Silloin söinkin lääkkeitä ja nukuin loistavasti. Pitkästä aikaa. No, ehdin syödä lääkkeitä viikon ja tässä sitä ollaan. Eilen (tänään mulle) pesin uunin, tiskasin, hinkkasin vähän lisää kylppäriä ja olen puuhaillut kaikkea pientä, ei niin erityisen mainittavaa. Tunteet vaihtelevat. Olen ärtynyt, mutta mielestäni ihan kohtalaisen hyväst

Ahdistaa ihan vitusti. Ajatus että pitäis soittaa tk:seen. Että pitäis mennä tiistaina bussilla kaupunkiin. Että tossa koivessa on isompikin vika. Tänään teki mieli itkeä niin monta kertaa, suuttua ja raivota ja... Enkä jaksanut koska väsyttää niin paljon. Äiti sanoi että ehkä mun pitäis mennä Turkuun vähän rauhoittuu kun saan paperit ja muut hoidettua ja vaan peruttaa kaikki. Ja että jos tossa koivessa on jotain, olisi helpompaa siellä. En tiedä. Ahdistaa ihan kaikki. Tiistaina saan Ketit ja sitten tasoittuu. En pärjää ilman niitä. Olisin niin valmis tuhoamaan ton koiven, kunhan ei tartte soittaa tai mennä mihinkään uuteen paikkaan. Ihan sama vaikka äiti muistutti miten mummon jalkaa ei saanut enää korjattua kun se ei hoitanut sitä ajoissa. Ihan vitun sama. Onpahan sit ihmisillä taas lisää osoiteltavaa ja naurettavaa. Sitähän ne tekee nyt muutenkin. Ahdistaa mennä tupakallekin. Mä en selvii tästä. Ottaa niin kipeetä ettei tosikaan. Ehkä vaan haen sakset. En tiiä mitä hittoa enää t

Ilman Ketiä en nuku todellakaan kunnolla. Jalka on yhä kipeä ja vähäinenkin käveleminen saa jalan särkemään. Nytkin makaan niin että saan edes vähän kylmää jalalle. Koko vitun säärtä särkee. Väsyttää aivan tajuttomasti ja en jaksa tehä ruokaa vaikka on nälkä. Ei ollu hyvä idea lähtee mihinkään... Vittu.

Ja vitut kuole. Särkee niin saatanasti että tuntuu taas viistoistavuotiaalta puolen tunnin luistelun jälkeen. Äiti käski mennä lääkäriin, mutta you know, ehkä tää menee ohi. Joo, aamulla se oli parempi kun en liikkunut paljoa. Nyt vielä 600buranan ja 1g panadolin jälkeen tuntuu. Ilman Ketiä ahdistaa ja levotuttaa. Fyysisesti olen väsynyt mutta päässä sinkoilee. Oon ärtynyt muutenkin vähän kaikesta. En jaksa keskittyä, tekee mieli syödä mutta samalla kuvottaa ajatuskin. En tiedä mitä hittoa tekisin. Vaan yls rööki jäljellä koska en ehtinyt hakea. Kauppareissu kesti niin kauan ja jalkaan sattui. Kanna itte oman painos lisäksi kahta kilon ketsuppipulloa, kahta kahen litran limsapulloa, leipää ja muuta ja se oma paino. Ja heti perään 3-vuotiasta. Ja kävele pitkin poikin, etsien vesilätäköitä. Vittu. Huomenna en vastaa yhtään kellekään puhelimeen, käyn tasan hakemassa röökiä ja makaan sohvalla. Ja pakastan niitä saatanan jääpaloja. Kaikki taas vasemmassa jalassa. Jälleen kerran. Saatana.

Tänään piti olla vapaapäivä. No, ei olekaan. Jalka huutaa edelleen hoosiannaa viikonlopun jälkeen. Olen perjantaista asti vetänyt buranaa. Lauantaina en voinut ottaa lääkkeitä ja nyt niitä ei edes ole. En tiedä miten taas aion nukkua. Sunnuntaina seisoin piikkimatolla, jotta särky helpottaisi edes hieman. Tuntuu muutenkin siltä että oon tulossa kipeeksi. Väsyttää, haluaisin vain maata ja olla. Lapsen kanssa se ei onnistu ja on pakko touhuta kaikkea. Ei sillä, Huldis on helppo lapsi, mutta mun koipi ei jaksa ymmärtää edes sohvalta jääkaapille kulkevaa matkaa. Saati että joutuu kantamaan 3-vuotiaan verran lisäpainoa. Puhuin eilen entisen luokkakaverin kanssa ja toivottelin onnea perheenlisäyksestä. Tuntui hyvältä että joku sanoi uskovansa että kyllä vielä lykästää. Joku päivä. Itkin tänään äidillekin miten epäreilua kaikki on. J laittoi linkin avoimen amkin yhteen koulutusjuttuun ja lupasi auttaa kustannuksissa jos tahdon opiskella. En ole vielä tutustunut hommaan, mutta kuulostaa mie

Ahdistaa niin kovaa. Tuntuu ettei ole ehtinyt pysähtyä ollenkaan. Pää on täynnä kaikkea. Sh, etsivä ja äiti mäkätti. Samasta asiasta eri kantilta. Säännöllisyys, säännöllisyys, säännöllisyys. Äidin mielestä pitäisi rajoittaa. Ihmiset varoittelee ettei saa palaa loppuun. Ja että tällä tavalla niin käy. Eikä käy. Tai sitten ehkä kuitenkin... Ei ole lääkkeitä. Ei oikeaa määrää. Yritin pilkkoa 100mg tablettia kahtia. Eilen otin liikaa ja nyt liian vähän. Ei nukuta. On epämukava olo. Kroppaa väsyttää. Ärsyttää kaikki. Ahdistaa. Tänään pitäisi laittaa kahteen tuoliin tallat, imuroida yläkerta, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, pyyhkiä pölyjä. Ja kello on puoli seitsemän enkä ole nukkunut. En osaa tätä juttua ilman Ketipinoria. En jaksa hakea päiväkirjaa ja kirjoittaa asioita. Päätä tyhjäksi. Vituttaa ja suututtaa ja ahdistaa ja surettaa samaan aikaan. Niin paljon tunteita lyhyen ajn sisällä etten taida pysyä perässä. Vaikka kuinka ajattelen että tämä kasvattaa.