Virhemarginaali

Tunnen hämmentävää tyydytystä toisen blogin kirjoittamisesta. Ja samalla kuitenkin on tuskastuttavaa pohtia ja asetella sanoja oikein ja parin päivän päästä taas tarkistaa, ennen julkaisua. Olen kuitenkin jotenkin asettunut tähän enkä kamalasti kadu järjestelyä. Harkitsin vakavasti perhepäivähoitajan koulutusta ja itseni työllistämistä, mutta tutut möröt jylläävät kuten tavallista. Pääasiallisesti olen vain nukkunut liikaa, syönyt huonosti ja pessyt jääkaapin. Nojoo, olen mä muutakin tehnyt. En ole halunnut sinäänsä nähdä ketään. Olen puhunut J:n kanssa aamulla puhelimessa ja ollut. Kärsinyt päänsärystä (joka muuten iski eilenkin (perjantaina) aamulla) ja... ollut, ollut, ollut. Viimeksi kun kirjoitin, valvoin ihan reippaasti ennen kuin lopulta iltapäivästä sammuin. Sen jälkeen en ole oikeastaan tiennyt missä ihmeessä mennään. Nytkään en oikein tiedä. Hämmästyin sitä miten kaverisuhteiden huolto ei olekaan kaikille niin itsestään selvää, kuten olin luullut. Ja oikeastaan sam

Robotin elämää Valmistusvirhe, joka muutti monen elämän. Edesmennyt Robin Williams näytti taitonsa tässä 1998 julkaistussa elokuvassa. Eikä liene yllätys, että täällä, ruudun toisella puolella, on erittäin herkistynyt naisihminen. Elokuvan herättämille tunteille ei löydy sanoja. Oikeastaan se jättää suunnattoman määrän erilaisia kysymyksiä, joille on mahdotonta löytää yhtä, oikeaa, vastausta. Elokuva kuvaa tulevaisuutta, mutta käsittelee teemoja, jotka olivat tapetilla  –  ja ovat edelleen. Robotti, joka etsii ihmisyyttä saa pohtimaan mikä tekee ihmisestä ihmisen. Mitä vaaditaan jotta voisi elää, olla ja lukeutua muottiin: "Ihminen." Robotti, joka muuttaa ensin ulkonäkönsä ja sitten muuttuu koneesta pikku hiljaa biologisesti ihmisen kaltaiseksi on toisaalta hyvin hämmentävää. Miksi luopua kuolemattomuudesta? Miksi haluta vanhentua? Nykyään kaikki haluavat olla ikuisesti nuoria. Muutama kuukausi sitten olin itse saada kohtauksen sillä uskoin nähneeni peilistä katsoessani silmä

En nukkunut viime yönä. Lopulta nukuin tunnin ja talsin leikkimään pikkuneidin kanssa. Olin kahdeksan jälkeen kotona, kun N heitti kadun toiselle puolelle. Ajattelin mennä nukkumaan... No en mennyt. Tässä sitä ollaan ja tiedän että pitäisi nukkua. Kaapissa likööripullo odottaa juuri tätä hätätilannetta varten. En pysty keskittymään. Puhuin randomin tyypin kanssa järjettömiä mielettömällä tahdilla ja kun kello tuli neljä, tiesin että nyt mennään taas metsään ja helvetin lujaa. Onko se liikaa vaadittu että haluaa vain sen vitun saatanan normaalin elämän. Vittu. Halusin haukkua erään ihmisen tekstin, mutta sain sensuurin päälle ja totesin ettei ole mun ongelma jos ihmiset ei osaa kirjoittaa. Ei ne kuitenkaan kuuntele mitään. Halusin haistattaa iskälle paskat kun se soitti kännissä ja jauhoi paskaa tietämättä mistään mitään. Tunsin oloni normaaliksi kun leikin Pikkuneidin kanssa ja luettiin muutamaan kertaan sama satu. Elämä tuntui järkevältä kunnes tuli kotiin. Menen ottamaan sen pa

Vahdin huvin vuoksi kavereiden lapsia. Ensimmäiseen postaukseen viitaten, koska henkinen ikäni tuntuu olevan kaksivuotiaan tasoa. Toiseksi siksi, että kukapa nyt ei rakastaisi duploilla leikkimistä, hyppimistä, pomppimista, juoksemista, laulamista ja loruttelua. Tai ainakin minä rakastan. Teistä en tiedä. Sunnuntaina istuin parin tunnin verran leikkimässä parivuotiaan kanssa. Duploilla, soittorasialla ja loruja luritellen. Otin paljon kuvia, yllätys sinäänsä. Siinä leikkiessä kuitenkin mietin miten tärkeää on olla läsnä. Ei riitä että istuu fyysisesti lattialla. On oltava paikalla. Kuultava ja nähtävä nykyisyys. Kellon lähestyessä puolta yhdeksää, tuli lapsi syliini katsomaan telkkarissa pauhaavaa elokuvaa. Ja siinä istuessani mietin että tämä on juuri sellainen hetki josta täytyy nauttia. Ei kiirehtiä eteenpäin, vaikka toisaalta kiirehtiminen ei-minnekään tuntui niin luonnolliselta. En koskaan uudelleen saa juuri tätä hetkeä takaisin. Sitä, että juuri tämä kaksivuotias on tässä. Nuok

Noniin. Blogimuutos alkaa olla sillä selvä. Tuntuu hassulta aloittaa taas "pohjalta". Tapasin M:n ja yritettiin soittaa terveysasemalle, mutta eihän siellä kukaan vastannut. Uusiksi jälleen torstaina. Oikeastaan ainut asia, mikä on mainitsemisen arvoinen on veli, joka unohti muuttonsa. Muutto onnistui kuitenkin seuraavana päivänä ja eilen juttelin veljen kanssa. En tiedä annoinko anteeksi, vai yritänkö vain antaa olla. Oikeastaan soitin sille, koska tarvitsin rahaa. Muuten en ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään järkevää. En ole saanut siivottua, en ole saanut tehtyä mitään mitä olisi pitänyt. Syön taas valmisruokaa, koska en vain jaksa. Viime sunnuntaina kiusasin Pikkuneitiä ja meillä oli oikein onnistunut ilta. Lukuunottamatta sitä että Känni-koira ja muksu juoksivat peräkanaa. Koira karkuun ja lapsi koiraa jahdaten. Ja mitä nyt maisteltiin kenkiä ja palapeliä ja käytiin lavuaarilla (koira, ei lapsi. Lapsi tietää jo ettei niin tehdä). Haluan töitä, mutta

Cecelia Ahern Lahja Pidän Ahernin kerronnassa erityisesti kielikuvista sekä tasaisesta etenemisestä. Joskin se tarkoittaa kärsimättömällä lukijalla toisinaan seuraavaan mielenkiintoiseen kohtaan harppaamista, ja rivien väliin jättämistä. Kielikuvat luovat hengästyttävän upean tunnelman, josta nautin etenkin ensimmäisissä luvuissa, jotka toimittavat tunnelmaan virittävän prologin virkaa. Kuvailusta huolimatta alkutaival itse tarinaan tuntui tuskastuttavan hitaalta, sillä olen heti-täytyy-päästä-asiaan -tyyppiä. Itse tarina on pysähdyttävä, kuten odottaa saattaa. Jo pelkästään lyhyt esittelyteksti kirjailijasta ja kirjan synnystä tuo sen ilmi ja itse teos luonnollisesti puhuu puolestaan. Teema sopii nykypäivään erinomaisesti ja osittain juuri siksi opus päätyi kassiini alennusmyyntikierroksella. Enkä ole lainkaan pettynyt. Rakastan Ahernin tapaa tuoda henkilöhahmot esille. Oli kyseessä itse päähenkilö tai sivuhahmo. On myönnettävä, että parhaiten kykenen eläytymään päähenkilön vaimon roo

Olen päätynyt tilanteeseen, jossa on mietittävä omaa julkisivuaan. Lisäksi olen päättänyt asettaa itselleni korkeamman tavoitteen blogikirjoittamisen suhteen. Nykyiset lukijat, älkää pelätkö. Mitään lopullista ei ole tapahtumassa. On vain aika muuttaa blogin näkyvyysasetuksia. Käytännössä se tarkoittaa sitä että tästä lähin vain tietyt käyttäjät voivat nähdä randomit raivokohtaukseni ja te muut, te voitte siirtyä lukemaan korkeamman tavoitteen blogiani, joka löytyy täältä . Mikäli sinä, joka et ole lukijalistallani, haluat vastaisuudessa lukea itsesäälipostauksiani, lähettele reippaasti sähköpostia osoitteeseen: vecariel a gmail.com. Anonyymien on valitettavasti luotava tili Bloggeriin, mikäli tahtoo lukea. Aikaa on, jonkin verran. Tämä olkoon viimeinen julkinen postaus Virhemarginaalissa. Kiitos.

Jostain syystä niin monet kertovat minulle miten helppoa nukkuminen on. Tätä tekstiä kirjoittaessani alan lähestyä 23 tunnin rajapyykkiä, eikä muka väsytä. Ja kuitenkin väsyttää. Joskus tuntuu että juurikin nukkumiseen  nukahtamiseen vaaditaan taitoa jota minulla ei ole. • Mene sänkyyn ajoissa. "Menen, menen. Olen täällä. Mitäs sitten?" • Nuku. "Okei. Laitan silmät kiinni ja yritän. Katso, nyt on silmät kiinni. Ajattelen huomista lapsenvahtikeikkaa ja että täytyy herätä ajoissa, jotta ehtii käydä suihkussa. Eipäs. Nyt pitää ajatella varmaan kivoja. Joo, on tosi kivaa nukkua. Lasken lampaita tai leppäkerttuja tai mitä vain.  Häh? Onko kello muka jo kaksitoista? Vastahan se oli kymmenen." • Liiku päivällä, syö ja juo. Rentoudu ennen nukkumaanmenoa. "Okei. Tein kymmenen kilometrin lenkin. Söin mitä kaapista sattui löytymään ja join vettä sen suositellut pari litraa. Kroppaa kyllä väsyttää, mutta voisin oikeastaan nyt kirjoittaa yhden hyvän blogitekstin. Tai vaik

Eilinen päättyi suhteellisen hyvin lopulta. Edelleenkin haluan kiittää naista, joka viitsi ajaa äitini ABC:lle matkatavaroineen. Lopulta rahapähkäilyjen jälkeen äitini pääsi hotelliin ja matkusti tänään Turkuun. Olen silti vihainen edelleen. Eilinen omalta osaltani kului Niksun kanssa. Ensin Hesessä pirtelöllä ja sitten käveltiin Niksun luokse pelaamaan Mass Effectiä. Ohjaaminen oli aivan tajuttoman vaikeaa ja Niksu joutui pelaamaan joitain kohtia mun puolesta, mutta oli hauskaa. Morripuurokin oli muuttunut varsin leikkisäksi ja seuralliseksi kissaksi, jonka kanssa sitten touhusin pelaamisen ohella. Kävin myös aamulla hakemassa vihdoinkin postipaketin, joka sisälsi alkkareita. En jaksa ladata kuvia, koska väsyttää. Tuntuu etten nukkunut paljon mitään, vaikka todellisuudessa olin unten mailla sen yhdeksän tuntia. Ja hei, sain tänään imuroitua! Syytän Niksua myös mun englannin kuullun ymmärtämisen parantumisesta, koska nyt kärsin elokuvien tekstityskäännöksien epätarkkuudesta. Jo

Kun mietit sen oman pikkuisen lapsesi kasvatusta, niin kannattaa muistaa tämä pieni tarina. Olipa kerran pieni poika, joka oli hyvin raukka. Olihan häntä koulukiusattu ja elämä oli hyvin kurjaa. Äiti vähän yritti sitten helpottaa poikansa elämää ja antoi tälle kaiken lähes valmiina. Poika oli tunnollinen koululainen ja puuhaili mieluusti omia juttujaan, muttei harrastanut saati osannut hankkia kavereitaan. Pojalla oli sisko, jonka ystävyyssuhteita poika yritti sabotoida olemalla varsinainen vittupää ja haukkui siskon kavereita kun nämä olivat kylässä ja muutenkin käyttäytyi hyvin alistavasti siskoaan kohtaan. Sisko ja äitihän tekivät koko ala-asteen ajan pojan läksytkin. Sama jatkoi osittain myös ammattikoulussa. Poika myös osasi tehdä siskon elämästä helvettiä. Olihan se hauskaa ajaa sisko vessaan piiloon koulupäivien jälkeen ja haukkua lihavaksi ja rumaksi, koska tiesi siskolla olevan syömishäiriö ja väärentynyt kehonkuva. Kun sisko sitten lopulta muutti veljeään pakoon toise

Alan vakaasti olla sitä mieltä että tää tukka joutaa roskiin. Menee hermot. Tosin en tiedä olenko valmis ottamaan vastaan ihmisten tuijotuksen saati päänahan kutinan kun tukka kasvaa, kasvaa, kasvaa. Syksyllä olisi helpompaa. Voisi pitää pipoa. Mietin liikaa sitä mitä muut ajattelevat. En mennyt työkkäriin, kuten arvata saattaa. Nukuin ja näin kaoottista unta. En jaksa kehitellä ruokaa. Saati viedä niitä helvetin roskia. Olen katsonut leffaa, jota en ole katsonut. Sen sijaan olen vain jumiutunut olemaan. Ei-kukaan. Vaikka olisikin rahaa... en olisi lähtenyt kauppaan. Istuisin tässä silti ja miettisin että on ehkä vähän nälkä ja huono olo. Pakastimessa olisi jotakin, mutta en halua valmistaa mitään uunissa. Enkä halua ylipäätänsä tehdä yhtään mitään. Imuroida. Tiskata. Mitään. Ihan-sama on kylässä ja erittäin sitkeä. Siitä kaiketi tulee virkaintoinen aina pitkän loman jälkeen.

Lauantaina kaikki oli hyvin. N soitti ja lähdin puolen tunnin varoitusajalla kotoa. Tapasin tappajakoiran, joka ei ollut tappajaa nähnytkään ja koin itseni yhtä itsevarmaksi kuin viimeiset pari viikkoa olen tuntenut. Kroppa tai pää teki sen jälkeen täydellisen stopin. Epäilen päätä, mutten oikein tiedä missä oli vika. Sunnuntai-iltana heräsin useiden tuntien "yöunien" jälkeen enkä jaksanut nousta. Tai oikeastaan jaksoin. Kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Haistatin vitut kaikille jotka olivat soittaneet ja ajattelin että aivan sama. Katsoin koko yön leffoja Netflixistä enkä muista niistä yhdenkään nimeä, saati juonta. Roolipelasin Tuttelin kanssa facessa ja suunnittelin surkealle tekstilleni jatkoa, jota en jaksa kirjoittaa. Päätä särki ja särkee yhä etten taida jaksaa istua tässä kauaa. Söin purkkilihapullakastiketta, koska ei ollut muuta. Senkin puolikylmänä, koska olin ollut koko illan/yön syömättä mitään. Ostin lopulta Siwasta Daim-jäätelöä ja söin koko pöntön. Mahaan s

Loppujen lopuksi on ihan sama mitä teen. Kaikki on silti yhtä perseestä ja olisi niin paljon helpompaa kaikille olla olematta.

Viime aikoina Pinterestistä on tullut mulle yksi henkireikä. Pääasiallisesti erilaisten lainausten vuoksi. Kun tarvitsen hyviä ajatuksia juuri tiettyyn hetkeen. Toisinaan ne jutut inspiroivat. Tänään olen ollut ylpeä siitä miten olen tiedostanut niin monia asioita. Että pitkästä aikaa uskon tietäväni kuka olen. Mitä asioita olisi syytä kehittää. Ja että maailmassa on todella paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä että kaikille niille ikäville asioille voi tehdä jotakin, jos vain haluaa. Kun jonakin päivänä herää ja on valmis sanomaan: "Minä tahdon..." Mutta surullisinta on, että kukaan toinen ei tiedä miten paljon siihen aamuun on vaadittu. Miten monta kertaa on itketty, vihattu, inhottu... Miten monta vikasiirtoa on tarvittu. Miten hienoa on huomata että kaikesta huolimatta olen oppinut. Enkä kutsuisi sitä termillä: "Ottaa itseään niskasta kiinni" . Puhutaan enemminkin kasvamisesta. Asioiden löytämisestä. Itsensä löytämisestä. Siihen aamuun vaaditaan fiksuja ihmisiä

Eilen käytiin Niksun ja sen veljen kanssa katsomassa Guardians of the Galaxy. Suosittelen lämpimästi, vaikka inhoankin pitkiä toimintakohtauksia. Olen rakastunut Grootiin. Sitten haukuttiin Vaasan paikallisliikenteen ideaa pitää tunnin tauko juuri yhdeksältä. Jouduttiin venaamaan tunti ja istuttiin tapamme mukaan Hesessä pirtelöllä. Yöllä kirjoitin kaksi työhakemusta ja toivon pääseväni työhaastatteluun. Edes jompaan kumpaan. Toinen työ sijaitsisi Vaasassa ja toinen Espoossa. Kumpi tahansa kävisi. Oikeasti. Tänään suihkussa päätin lopulta tehdä jotakin asioille ja revin sitten kynsisaksilla hiuksiani. Täytyy vielä pyytää Niksua tsekkaamaan ne takaa, paremmin. Ehdin jo editoida versioon kaksi, enkä jaksa ottaa kuvaa. Otetaan huomioon että tuo tukka ylsi hieman yli kainaloihin ja nyt mun niska tuntee tuulen. Viimeinkin. Ainoa miinus on se, että olen täynnä hiuksia. Eikä tässä ole kuin alle puolet siitä tukasta... Versio 1 Ehkä mä vielä otan tätä lyhyemmäksi. Ihan vain

Eilen oli kunnon vesisade ja ukkonen. Pikkuherra ei pelännyt ukkosta ja oli muutenkin ihastuttava oma itsensä. Oli pakko ostaa pojalle värityskirja ja Muumi-värikynät. Oli vain aivan pakko. Kuulemma ovat tulleet jo käyttöön. Tuntuu kivalta. Alan todella ymmärtää äidin tuskan. Olen puhunut useampaan otteeseen etsivän nuorisotyöntekijän kanssa, sekä saanut nyt kahdesti veljen raivon niskaani. Olenhan perseestä puuttuessani hänen asioihin. Sillä hän on aikuinen. Ja osaa kaiken. Vaikkei se ulkopuolisten mielestä näytä siltä. "Ei oo mun vika jos valvotte mun takia öitänne." Niin, ei. Mutta kai mulla on oikeus ratkaista tilanne jotenkin, jotta voin nukkua ne yöni ilman että kuuntelen äidin huolehtimista. Jos totta puhutaan, haluaisin vain jättää koko jätkän virastojen armoille ja kysyä sitten onko nyt kivaa? Mutta koska olen minä, en tee niin. Jo siksi, että haluan tehdä oikein. Ja kaikesta saamastani huudosta ja tiuskimisesta huolimatta, tunnen tehneeni oikein. Enempää en oi

Niin outoa kuin se onkin, teinisarjat ja -elokuvat on sellaisia jotka saa muhun jostain syystä vipinää. Tällä kertaa kyseessä oli Dance Academy, jonka kaksi tuottista katsoin iloisesti Yle Areenasta, Summerin kylkiäisenä joskus pari vuotta sitten. Nyt katsoin sen viimeisen tuottiksen. Menin tupakalle ja mietin miten hieno tunne olisi kirjoittaa ensimmäisen päivän jälkeen: Nyt olen siellä missä pitääkin. Uusi asunto, jossa ei asu mörköjä. Jonne luon itse uudet möröt. Ajattelin että ansaitsen tämän. En tullut takaisin sisälle, vaan kaivoin avaimen ja ajelin hissillä kellarikerrokseen. Kävelin sisään inhoamaani häkkivarastotilaan ja uskalsin tehdä sen. Vaikka pelotti. Laatikoiden hakeminen ylös tuntui äärimmäisen pelottavalta.Se tarkoittaisi sitä, että jotakin olisi tapahduttava. Olisi tyhjennettävä kirjahylly. Pakattava ja heitettävä asioita pois. Ne ovat nyt täällä. Yksi askel on tehty. Nyt täytyy uskaltaa laittaa se ensimmäinen kirja laatikkoon. Ne muut sujahtavat sinne e

En ole koskaan aiemmin puhunut kenenkään kanssa, joka tietää sen mitä on käynyt läpi viime vuosien aikana. Kun tuntuu siltä että niiden ihmisten sijaan, jotka antavat "hyviä neuvoja" tietämättä mistään mitään, on joku joka on käynyt läpi saman ja vielä selvinnyt siitä. Kun joku todella tietää miten inhottava tunne on kun tietää auringon nousevan ja olet itse vasta menossa nukkumaan. Kun haluaa vain nukkua. Kun haluaa olla jossakin hyvä ja... kaivattu. Ja ainoa asia jossa voi olla hyvä on roolipeli. Kun ihmiset yrittävät auttaa, mutta eivät auta. Keskustelun aikana tajusin miten ylpeä mun pitäisi olla. Mun kämppä on suhteellisen siisti. Mä en koe ahdistusta sen siivoamisen suhteen. Mä tiedän että pystyn hoitamaan tiskit ja tekemään ruokaa. Mä olen pystynyt kahdesti käymään kaupassa, ilman puhelinsoittoa tai ketään mukanani. Eikä mua edes ahdistanut. Mä olen vienyt roskat jo monta kertaa, enkä ole pelännyt. Mä olen pystynyt myöntämään itselleni, että on olemassa ihmisiä, joi

Joskus sitä unohtaa miten kauan on tuntenut jonkun. Miten on kokenut niin pettymyksiä kuin onnistumisen kokemuksia toisen seurassa. Ja miten tärkeää se on lopulta ollut. Saati miten tärkeitä ne pienet, jo taakse jääneet, kaverisuhteet ovat. Pelkästään siksi, että on tavannut jonkun, jonka avulla on joko oppinut jotakin tai jonka kautta on tavannut ihmisen, jota ilman jotakin ei olisi tapahtunut. Haluaisin uskoa että näin on tarkoitettu. Että aina on olemassa ihmisiä jotka jäävät ja ovat aina sekä niitä jotka ovat hetken verran. Aina on niitä, joille olet pelkkä pelastusrengas. Jota kukaan ei kaipaa, ennen kuin putoaa veteen. Ja on väärin tuntea itsensä pelastusrenkaaksi. Haluan uskoa siihen että kaikki muuttuu. Että jotenkin mä onnistun saamaan työn, jota voin tehdä kotoa käsin ja pysyä omalla mukavuusalueellani suurimman osan ajasta. Että mä löydän ihmisiä, jotka on mun oman panokseni arvoisia. Että jonakin päivänä joku muukin kuin pelkästään J näkee koko paketin eikä vain osaa

Haluaisin sanoa olevani okei. Että nyt tää homma lähti hienosti kulkemaan ja kulkee tulevaisuudessakin. Ei se kulje. Tänään ei ole yhtään niin hyvä fiilis kuin on ollut viime aikoina. Se pelottaa. Haluaisin mennä nukkumaan vaikka vasta pari tuntia sitten heräsin. Kuuntelen taas niitä tavallisia biisejä ja... Kukaan ei vastaa puhelimeen. Haluaisin uskoa itseeni enemmän. Luottaa siihen että kaikki menee kyllä hyvin. Mutta en saa aikaiseksi mitään. En ole vieläkään hakenut pahvilaatikoita alakerrasta. En ole aloittanut mitään. Ostin lakanan, jota ajattelin käyttää täällä. En osannut ajatella uutta asuntoa. En ole kirjoittanut kunnolla hetkeen. En K&V-projektia, en mitään. Jotain sekavia raapaleita roolipeliin liittyen, joita ei voi edes julkaista, koska ne on mätiä. On vaikea ajatella kaikkea mitä olen tehnyt, kun tuntuu että muihin verrattuna se ei ole mitään. Pitäisi vielä käydä Minarissa katsomassa olisiko siellä housuja. Jouduin parsimaan viimeisiä collareita jotta kehtaan ast