Virhemarginaali

Vasta nyt tajusin miksi kylppärin lattialla on karvoja. Jotenkin ennen en ollut sisäistänyt sitä. Nyt tuli suru. Miten "pikku juttuna" pitämäni ongelma ei ole yhtään pieni juttu. Veli nukkuu olohuoneen lattialla ja kaikki on kuten ennen vaikka ei oikeastaan ole. Jätin menemättä terapiaan, koska oli niin paha olla ja selitin äidille omiani. Äiti ehdotti että tulisin Turkuun ja aloittaisin lääkkeet. Mutta mistä se tietää miten toimia jos tulee hypo tai masennus. Mistä se tietää miten reagoida. Ehkä se aavistaa sen miten vähän luotan siihen. Aloin itkeä kuitenkin, taas. Muksun synttäreistä, veljen tulosta, kuumuudesta, siitä ettei ole safkaa... Mutta lopulta sain koottua itseni ennen ovikellon soittoa. Kaikki on mennyt hyvin. Huomenna ehkä vielä paremmin. Harkitsen terapian jättämistä kesken. Kaiken jättämistä kesken. Mutta ennen en ajatellut että ehkä se vaikuttaa myös tyyppiin olohuoneessa. Ihan vitun sama kaikki muut. Mutta eniten menetettävää on just tolla tyypillä. On

Itkettää ihan vitusti. Veli aikoo tulla keskiviikkona. En jaksa siivota. Pitäisi mennä verotoimistoonkin mutta en jaksa. Haluan nukkua nukkua nukkua. Kävin kaupassa ja söin niin että oksetti. Eikä ollut edes omaa rahaa. Vittu. Nyt pitää taas maksaa äidille takaisin. En voi sanoa veljelle ei, koska... No ette te ymmärrä. Se on Krisu. Tää on epätavallista. Yleensä se ei halua lähteä mihinkään. Kammottaa vain se että ensin pitää mennä terapiaan ja sitten nähdä veli. Naamari päälle niin tiukasti että sattuu. Enkä edes tiedä kauanko se aikoo olla. Suurin murhe on siivoaminen. Pyykit. Tiskit. En jaksa. Sängyssä makaamisessa on ihan tarpeeksi tekemistä. Ne leimaa mut hankalaksi jos en ota sitä reseptiä. Ja jos otan, menetän joskus munuaiset, kilpirauhasen hoitotasapainon, kropan hallinnan ja kaiken. Seuraavaksi 50 vuodeksi. Ehkä. Mutta jos otan kaiken. En menetä mitään. Ketipinorit väsyttäis ja mahdollisesti lamaannuttaisi hengityksen. Litot romahduttaisi luultavasti ekana munuaiset ja ma

Masennus. En jaksa tehdä mitään. En ole yhäkään tiskannut tai siivonnut. Vielä tää ei ole paha, mutta kuukauden päästä on sitten eri asia. En halua nukkua, mutta väsyttää toivottoman paljon. Välillä huomaan vain maanneeni tunnin tai kaksi enkä edes tiedä mitä olen ajatellut. Vilkaissut kerran pari Facebookin turhuutta. Onnistuin tekemään itselleni letin. Pikkuneidille se on helpompaa. En osaa tehdä omalle tukalleni muuta kuin ponihännän. Saavutushan sekin. Olen kirjoittanut pari luonnosta, mutta se siitä. Pääasiassa vain pohdin haluani hakea Litot apteekista ja vetää koko pönikän kerralla. Varma kuolema. Vitun kesä. Siitä tämä johtuu. Puhuin äidin kanssa Liton aloittamisesta, eikä äitikään kuulostanut innostuneelta sivuvaikutuksista. Eikä siitä myrkyllisyydestä, vaikka ei tässä perheessä sellaisista asioista puhuta suoraan. Ne asiat vain kuulee epämääräisinä kaikuina. Saan hankalan potilaan leiman jos taas kieltäydyn. Harkitsin jo koko vitun hoitosuhteen lopettamista, sillä ei ne

Olin valmistautunut kokeilemaan uutta lääkettä. Olin varma että pystyn siihen. Mutta kun lääkäri totesi ettei aiemmin puhuttua Ketipinorin pitkävaikutteista versiota kannattaisi kokeilla, hämmennyin. Lähdin paikalta kädessäni sairaslomatodistus, lähete verikokeisiin sekä Lito-resepti. Olin vastahakoinen kyseistä lääkettä kohtaan jo kun se mainittiin. Valehtelin taitavasti ettei ole ongelmia syömisen tai itsetuhoisten ajatusten kanssa. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt sanoa että itseasiassa olen syönyt tonnikalapurkin per päivä ja tuntenut helvetinmoista ylemmyydentunnettu kun pystyn siihen, eikä edes ole nälkä. Tai että vasta viime viikolla toivoin kuolevani pois. Kävin heti seuraavana päivänä (tiistaina) labrassa ja sydänfilmissä. Mutta lääkettä en ole hakenut. Koska ei ole rahaa ja koska en halua. Pelkään sivuvaikutuksia. Pelkään oksentamista. Pelkään myrkytystä. Pelkään munuaisten vajaatoimintaa. Pelkään kilpirauhasen vajaatoiminnan pahenemista. Pelkään sitä että olen yksin. Pelkä

Ystävällisesti alaa opiskeleva nettikaveri paljasti kirjaston e-kirjavalikoiman olemassaolon. Olen lukenut hieman yli viikossa 7 kirjaa ja nauttinut joka ainoasta. Sen sijaan Lumen ja jään maa ei etene. Kenties fantasian aikakauteni on jo päättymässä. Hyvä vai huono asia, tiedä sitten sitä. Yhteishaun tulokset näyttävät etten päässyt mihinkään. Odotan vielä varasijojen tuloksia, muttavtuskinpa sieltä mitään yllättävää tulee esiin. Turun kristillinen opisto jo ehti heti torstaina ilmoittaa että olen varasijalla YLI 40. Hip hei. Torstai ei mennyt kuten olin ajatellut. Olin pettyneempi kuin luulin, totesin menettäneeni yhden ihmissuhteen ja iskäkin jakoi niitä perinteisiä "hyviä neuvoja". Kun äiti pääsi töistä, pillahdin lopulta itkuun sen vuoksi miten julma joku voi olla. Olisi helpompaa jos en pystyisi kävelemään omin jaloin. Kukaan ei koskaan kommentoisi sillä tavoin. N ja pikkuneiti kuitenkin ilahduttivat päivääni ja olin niin kiitollinen niistä sanoista jotka N sanoi. Näin

Mä olen luuseri. Tuli hyvin selväksi. Se etten halua luopua terapiasuhteesta, stressaan rahaa ja muita järjestelyjä tekee musta saamattoman paskan. Agreed. En päässy kouluun, kuten arvelin. Olin kiukkunen heti aamusta ja oli muutenkin tavallaan vitun paska olo (ja samalla helpottunut) ja sit mulle ilmoitetaan että ehkä mun kanssa ei sitten kannata kaveerata. No, ehkä sitten ei kannata. Mä olin taas vaan niin tyhmä että otin kaiken vastaan ja yritin selittää, vaikka ois vaan pitänyt olla että sovitaan sitten niin. Onneks äiti lohdutti ja antoi mun vaan parkua. Nyt on takki vaan tyhjä. Salaa mä toivon et olisin varasijalla ja pääsisin ja sit taas kuitenkaan en halua. Haluan jatkaa suunnitelma A:n mukaan kuten oli tarkoitus. Ja joo, kirjotin Faceen tyhmästi mutta ei siellä itkeminen ois hyödyttänyt. Enkä ois halunnut kuulla niitä "No höh" tai "Harmi" kommentteja. Halusin vaan et ihmiset vastais et Jes, hyvä homma. Koska oikeasti on parempi näin. Vaikka tää kirpasee

"Sairaudentunto." "Myönteinen asenne." "Tunnistaa vaiheet." Vitut. Vitut. Vitut. Puolet ajasta en edes tiedä miltä musta tuntuu nyt. Tällä hetkellä. Jälkiviisaus on parasta. Mitä hyötyä on terapiasta, kun ei pysty sanomaan ettei jaksa siivota eikä edes halua pyytää apua. Ei kehtaa. Ei pysty. Vaikka se olisi fiksumpaa. Kun asiat ei ole niin huonosti. En jaksa tiskata että saisi tehtyä ruokaa. Ja silti haluan ulos kämpästä. En vain tiedä minne. En ainakaan Siwalle. Mulla on ihan oma peili kertomassa. En tattte siihen pikkupoikien apua. Haluaisin että joku murtautuisi tänne ja puff, olisin poissa. En halua sinne hiton kouluun sittenkään. Ahdistaa eniten pakkaaminen ja et pitäis kysellä kaikkea. En halua soittaa minnekään. Kunpa en pääsisi sinne. Oikeasti en tiedä haluanko lähteä pois täältä kuitenkaan. Täällä on mun elämä. Terapia, pikkuneiti (no pääasiassa ainoastaan pikkuneiti), Niksu. Mutta siellä ei olisi mitään. Ja vaikka M sanoi että kyllä mä saa