Virhemarginaali

Mun pitäisi soittaa koiratarhalle ja sopia koska haen Vihtorin kotiin. Mä olen nukkunut 3 tuntia + 4 tuntia ja pääasiassa en saanut nukuttua taaskaan kun pohdin vaan että mitä sanon puhelimeen ja muotoilin sata eri versiota siitä miten avata keskustelu puhelimessa. Tällä kertaa mun ei tartte soittaa äidille, mä tiedän että se sanoisi että juuri noin sun pitää sanoa. Ja oikeasti... mä uskalsin soittaa sairaanhoidon neuvontaankin vaikken tiennyt mitä sanoa ja se pelotti. Ei tää eroa siitä mitenkään. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Tai ei pitäisi olla. Muutama vuosi sitten mä kirjoitin lappuja, mutta koska mä en voi tietää mitä langan toisessa päässä oleva ihminen sanoo, ne laput oli lopulta turhia ja mä hyvin helpottunut kun sain asian pois päiväjärjestyksestä. Ja mikään ei ole muuttunut. Vaikka luulisi että mitä enemmän sitä soittaa niin sitä helpommaksi se homma tulee... ... niin varmaan. Tärisen ihan yhtälailla kuin ennenkin kun pitäisi soittaa, kun soitan ja olen soittanut

Viimeiset pari päivää on olleet jotenkin jänniä. Tai siis, olen nukkunut järjettömän huonosti ja ajatellut liikaa asioita ja... Stressannut itseäni hengiltä laskujen takia. Etsivästä nuorisotyöstä kävi täällä kaksi työntekijää ja ei oikein huvittanut puhua niille. Ensinnäkin olin tosiaan valvonut sunnuntai-maanantai yön ja sitten kun ne vain tyrkytti mua selvästi kouluun, niin mun into sitten meni siinä. Mitä ihmeen järkeä on hakea opiskelemaan, kun joka ainut mut tunteva on sitä mieltä ettei siinä ole yhtään mitään järkeä kun en oikeasti tiedä mitä tahdon ja tahdonko ja äh... Sitten tuossa väsäsin N:n blogille uuden bannerin ja muokkailin muuten nuo sävyt. Mulla olisi vielä kaksi banneria tekemättä. Täytyisi vain jaksaa tehdä sen verran. Tykkään itse kuitenkin nyt omastani ja... sen kaiken työn jälkeen (koska vihaan Gimpiä... Sillä on henkisiä ongelmia mua kohtaan) sietääkin olla tyytyväinen. Puhuttiin Niksun kanssa asuntojutuista ja muutosta ja mulle tuli mieleen että kun...

Kävin läpi vanhat muistitikut ja löysin hauskoja kuvia, joita mulla ei enää ole koneella ja muah. Nauroin joillekin ihan sikana ja jaan nyt joitain ihan vain koska... no, omaksi iloksenikin. By: JG, meidän ekasta yhteisestä illanvietosta 2011 vappuna? By: L, hienot mustikkamuffinit O:n synttäreitä valmistelemassa ... en todellakaan tiedä... O:n synttäreillä pojat kuunteli huonoa musiikkia ja vissiin boolissa ei ollut sitä valkkaria. Haha! Extreme! Omistan tän maailman! L kuvasi jotain jännää "Emmä jaksais enää seistä. Äläkä kuvaa mua!" L yritti saada mua poseeraamaan. Ei tainnut ihan onnistua. Veli kuvasi 2011 laivalla Laivalla Kuka bongaa tän kuvan mun veljen kansikuvana? :D Joskus vuonna nakki ja papupata leikin vartiolaista jossain partiotapahtumassa.

Aamulla tuntui että tulee niin tylsä päivä ja kaikki on ihan kamalaa ja kaipaan juttuseuraa. Nousin sängyltä sitten vähän ennen viittä illalla ja N saapui pitämään mulle seuraa puoli yhdeksän aikaa ja lähti juuri. Juteltiin sitten henkeviä, fanitettiin kaikkea ja puhuttiin roolipelaamisesta ja muusta. N myös toi mulle vauvojen kosteuspyyhkeitä ja juustonaksuja. Oli ihan sikakivaa! Sain joululahjaksi  Roald Dahlin Matilda-pokkarin jota olin kovasti toivonut ja lisäksi Pennun kasvatus- kirjan, joka oli täysi yllätys. Nyt täytyy selailla sitä tässä ja onhan siitä myöhemminkin iloa jos pennun hankkii joskus kymmenen vuoden päästä. N:n omat mässyt jotka olivat näennäisesti terveellisiä sekä mun Bacon&Cheddar- juustonaksut, jotka oli järkyttävän hyviä, vaikka yleensäottaen karsastan hieman pekonia. En tiedä uskallanko mennä nukkumaan kun hoitaja tulee joskus ennen kahtatoista ja kahdeltatoista tänne hiipparoi muistaakseni pari tyyppiä etsivästä nuorisotyöstä. Mikäli muistan

Käytiin J:n kanssa mielenkiintoinen keskustelu hetki sitten ja jotenkin tajusin jotakin ja se vaivaa mua hieman. Ja se, miten mun oma ajatusmaailma rajoittaa ihan kamalasti kaikkea sitä mitä mä teen. Ja kuinka vertaan mua mun veljeeni, jolla ei ole koskaan ollut samanlaiset lähtökohdat kuin mulla. Tajusin, etten mä ole koskaan tehnyt oikeastaan mitään vain itseni takia. Vain sen takia että se ajaa mun omia etujani. Mä olen käynyt tosi pienestä äidin tai mummon puolesta ostoksilla, käynyt pankissa ja vienyt papereita johonkin. Äiti ja mummo kirjoitti mulle paperilappuja, jotka vain annoin pankin työntekijälle tai kaupantädille, joka auttoi mua etsimään oikeat tavarat. Mun veli ei ole ala-asteella kauheasti joutunut käymään äidin puolesta ostoksilla, saati sitten pankissa tai missään. Se on aina ollut niin pieni. Mä en pienenä uskaltanut puhua muille ihmisille ja mun äiti aina vertasi mua mun veljeeni. Kun mä en Hesessä uskaltanut mennä pyytämään ketsuppia tai pilliä, niin äiti moll

Kipeenä ollessa nutraaminen loppui kuin seinään eikä ruoka muutenkaan maistunut. Sairaalassa en jaksanut syödä kuin kipollisen salaattia ja yhden leivän kerrallaan, mutta toisaalta ruokaa saikin sitten viisi kertaa päivässä. En ole palannut nutraamiseen edelleenkään ja koska meidän äidin mielestä kipeänä saa syödä herkkuja, tuli äidin kanssa syötyäkin pullaa ja suklaata. Mutta myös kunnon ruokaa. Eikä missään vaiheessa homma lähtenyt käsistä, koska äidillä on tällä hetkellä -10kg tavoite päällä. Tällä hetkellä se liikunta on toki vähäistä, koska käveleminen on mitä on, vaikka täytyy sanoa että paljon paremmin se sujuu. Jännittää vain hieman lähteminen johonkin lähikauppaa kauemmaksi, sillä entäpä jos alkaa tehdä kipeää puolimatkassa. Ja kuvitelkaa vain mitä mun kipeäni tarkoittaa, kun mulla on pääasiassa varsin korkea kipukynnys moniin ihmisiin nähden kuitenkin. Nutraamiseen palaan... kunhan taas pääsen tasapainoon fyysisen puoleni kanssa. Nyt ruokailut ovat sujuneet... harvoin,

En saa nukuttua enkä tiedä koska sairaanhoitaja tulee niin pakko herätä ajoissa. Oon miettinyt viime päivinä tosi paljon kaikkea, kuten edellisestäkin postauksesta voi käsittää.  Sen jälkeen kun tulin kipeäksi, tajusin miten yksin olen näiden sotkujeni kanssa. Ettei mulla oikeasti ole ketään joka voisi selvittää näitä asioita mun puolesta ja se jos jokin on kauhean pelottavaa. Yhtäkkiä vain onkin tilanteessa jossa oikeasti huomaa ettei osaa luottaa kehenkään täysin. Kun mut kotiutettiin, mä halusin vain kuolla, koska tuntui etten pärjää enkä tiedä miten jatkaa eteenpäin. Kaikki tuntui niin kauhealta kun ei päässyt kunnolla liikkumaan, huolehdin koirasta kamalasti ja asunto oli hävityksen kauhistus. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Tuntuu hieman edelleenkin. Nää laskuasiat ja yleisesti tilanne ajaa välillä hulluuden partaalle, enkä ole aina ihan varma siitä että tuleeko tulevaisuudesta mitään kun on sotkenut kaiken näin pahasti. Joskus mietin että miten ihmiset jaksaa mua, kun en

Viimeisen neljän vuoden aikana mä olen törmännyt monesti kysymyksiin "Miten voisimme auttaa?", "Millaista apua haluaisit?" tai "Mitä tahtoisit että teemme?". Mutta entä kun avun tarvitsija ei enää tiedä mitä ja millaista apua tarvitsee? Kun keskusteluapu, työvoimatoimisto, sosiaalitoimisto ja muut auttavat tahot ovat ulkona, kotioven ulkopuolella. Ja ongelma on astua ulos ovesta? Ja kun viimein pääset sovittuun tapaamiseen ja kerrot ongelmastasi, se ei missään tapauksessa ole ongelma. "Tulithan tällekin tapaamiselle." Entäs ne neljä aikaisemmin sovittua tapaamista, joita en edes peruuttanut? Kysymykset  "Mikä ahdistaa?" tai "Mitä niin pelottavaa kotioven ulkopuolella on?" eivät edesauta mitään kun oma vastaus on "En tiedä." En tiedä miksi en saa nukuttua kun tiedän että aamulla täytyy nousta aikaisin tai miksi roskapussin vieminen on niin ahdistavaa. En tiedä, miksi pelkään paikkoja joissa on paljon ihmisiä.

Erään hahmoni innoittamana kaivoin shakkilautani esille pitkästä aikaa. Taitaa olla jo lähes kaksi vuotta kun olen viimeksi pelannut shakkia. Tietokonetta vastaan pääasiassa koska pelikavereita ei löydy ja tietokone tuo ihan tarpeeksi suuren vastuksen kuitenkin.  Äiti tuon mulle joululahjaksi osti joskus ala-asteella kun pelailin paljon EH:n kanssa. EH jaksoi kärsivällisesti opettaa. Myös korttipelejä, joskaan en osaa enää kuin Unoa, vaikka nopeasti monet pelit tulee mieleen kun joku hieman ensin ohjastaa. Shakki on kuitenkin mun rakkauteni, vaikka olen todella todella surkea siinä.

Koska en jaksa kauheasti voivotella nyt tuota jalkaa, joka on paranemassa iloisesti ja kutiaa tuskastuttavasti, kirjoitan välillä jostakin muusta. Tuolta se nyt kuitenkin näyttää, side päällä. Oikein ihanassa paikassa... Mä vain olen sellainen ettei mua haittaisi katsella haavaa jos se olisi jonkun muun jalassa, mutta kun on kyse mun omasta koivesta niin... Äh, pakko silti hehkuttaa. Pystyn istumaan lyhyitä aikoja! Viime aikoina lukeminen on oikeasti jäänyt ja mun pöydällä odottaakin tuollainen kasa: Robin Cookin Kantasolu, Nälkäpelistä on viimeinen kirja lukematta, Roald Dahlin Iso kiltti jätti ja Kuka pelkää noitia, Rowlingin Paikka vapaana, Narnia ja Sormusten herrasta Kuninkaan paluu on pahasti vielä kesken. En vain osaa keskittyä siihen lukemiseen niin paljon että kannattaisi yrittää edes lukea. Tahdon kuitenkin lukea Narnian ja Sormusten herran ajatuksella. Ja jotenkin niitä kirjoja joita haluaisin lukea, kerääntyy aivan naurettava määrä. Ehkäpä kuitenkin

Mulla on ihan järjettömän huono käsiala ja mulle kerrottiin että osaan kuulemma muinaisegyptia tekstistä päätellen. Tai sitten se johtui kuvanlaadusta. Tiedä sitten. Yritän lohduttautua niin. Mutta tämä on kuitenkin se parempi kuva ja saa nauraa ja kuolla koska mä en osaa ottaa vakavasti mun käsialaongelmaani. Mun opettajat on haukkuneet sitä koko peruskouluajan enkä ole koskaan siitä kiitosta saanut. Olen kateellinen niille jotka osaa kirjoittaa nätisti, mutta toisaalta olen iloinen siitä että kirjoitan yli puolet nopeammin omaa siansaksaani. Ja tärkeintähän on että itse ymmärrän mitä olen kirjoittanut, eikö niin? :D

Okei, en vieläkään pysty istumaan, mutta puolellatoista pakaralla istuminen ei tee ihan niin kipeää enää. Päätinpä siis kirjoittaa pikaisesti edes osan tarinasta. Pahoittelen paria aikaisempaa postaustani, jotka johtuivat pääasiassa järjettömästä vitutuksesta, väsymyksestä ja stressistä. Nyt alkaa olla tasainen olo ja pääasiassa kiitos siitä meidän äidille, joka pääsi töistä lähtemään ja matkusti kuusi tuntia Turusta Vaasaan siivotakseen, pestäkseen pyykkiä, käydäkseen kaupassa yms. Sunnuntaina 10. helmikuuta tosiaan tuo jalka vain vuosi ja vuosi ja mä luulin että kyse on verestä (kyseessä oli mätää ja verta mikäli oikein ymmärsin). Ja lopulta illalla kuuden maissa sain rahaa taksiin, kiedoin lakanaa reiteni ympärille ja kiirehdin taksilla pääterveysaseman päivystykseen. Pääsin oikeastaan heti sisälle. Tulehdusarvot olivat 171 ja tulehdus oli levinnyt laajalle alueelle reidessä ja hiukan nivusiinkin mun ymmärtääkseni. Ja koska en päässyt kävelemään enkä nousemaan edes siitä tutkim

Kaikki kyselee vointia ja en jaksa miljoonaan kertaan sanoa samoja asioita. Masentaa tää kämppä ja toi jalka ja ihan kaikki.. Se on kipeä, en pysty istumaan, nouseminen sängystä on vaikeaa, käveleminen on vaikeaa. Ei en saanut keppejä tai yhtään mitään muutakaan. Joku tulee vaihtaa ton ihme sidesysteemin ja huuhtelemaan haavat päivittäin. Mut kotiutettiin aivan liian aikaisin, mutta sinäänsä ketä kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta huolehtia koko koivesta yhtään ja voisin vain kuolla tähän. Vihtori on koiratarhalla hoidossa. Nyt jos ei tarvitsis kysellä samoja asioita aina uudelleen ja uudelleen.

Sunnuntaina tuli sitten sairaalareissu... Tulehtunut paise, jonka mätä oli levinnyt muuallekin reiteen. Leikkaussalissa sitten puoliltaöin putsattiin ja tutkittiin ja sieltä sitten osastolle. Tänään kotiin. En pysty istumaan, en seisomaan kauaa ja käveleminen käy työstä. Yritin tossa 50 minuuttia punnata itteäni ylös sängystä, kun ei vain meinannut päästä ilman tukea. Tää kämppä on aivan kauhea ja odotan vaan koska tulee uusi reissu... Kirjoitan joskus paremmin, nyt en vaan jaksa. Ihan loppu.

Mulla oli pari vesikellomaista pattia sisäreidessä, nivusten läheisyydessä joiden takia kävely oli ja on hankalaa. Tänään on eka päivä ilman kuumetta. Ja tänään ne patit puhkes. En jaksa kännykällä kirjoittaa tarkemmin ja istumaan en pysty, joten joudutte odottamaan. Nyt mun ongelmani on että mun jalasta tulee verta. Olen joutunut tuhoamaan kaksi lakanaa nja raah... Mietin et pitäskö soittaa päivystykseen, mut plaah... On hyvä olo muuten Jos en vastaa huomenna kahteen mennessä, JGllä on mun vara-avain. Ihan vain nyt kun en tiedä onko tää viisas päätös. Jos huomenna pääsisi Vihtorin kanssa ulos <3 Sori, on vain niin kivaa ku joka paikka ei satu eikä palele ja voin maata mukavammassa asennossa.

Kun mä tarvitsen apua, niinkin pieneen asiaan kuin kaupassa käynti, niin ehei... Silloin ollaan niin vitun väsyneitä ja mun pitäisi olla syömättä siihen asti kunnes pystyn seisomaan niin kauan että saan valmistettua ruokaa. Mutta kun eräät tarvitsee apua paperijutuissa, lääkäriinmenossa yms. niin mä olen kyllä tullut kun on pyydetty. Mun auttaminen loppui sitten tähän. Mä olen koko saatanan aamun ja iltapäivän parkunut tota jalkaa kun se sattuu ja kirvelee. Kolmena yönä on ollut kuumetta. Nyt käveli. Tohon vitun Siwaan, jotta saan edes jotain nopeeta syömistä ja tuo jalka taas kirvelee ja sattuu. Eilen yöllä kävin kadun toisella puolella piskin kanssa kun kuume oli laskemassa... Ei vissiin joo olis pitänyt. Siinä vaiheessa kun joku mulle valittaa kuinka ottaa kipeää, niin mäkin nauran ja puhun turhista asioista. Enkä hitossa nosta persettäni, sillä en mäkään jaksa!

Äiti piti mulle tänään jonkin asteisen saarnan siitä, ettei pitäisi olla niin kiva ja kiltti. Mä en tällä hetkellä pysty istumaan ilman särkylääkkeitä ja kävely ei onnistu edes buranahorroksessa. Siwan myyjä hieman katsoi pitkään kun menin hakemaan safkaa ja kävely oli vähän mitä oli. Eikä ainakaan parantanut oloa, koska nyt taas tuntuu nousevan kuume. Piski ei ole ollut pihalla sitten maanantain ja... Se ääliö joka uskaltaa mulle vielä kerrankin sanoa kuinka kateellinen mulle on yksin asumisesta ja omasta kämpästä niin saa sitten todella kovaa turpaansa. Tässä vaiheessa kun on kipeä eikä pääse kunnolla liikkumaan, kaikki on yhtä helvettiä. Mun sängystä nousemiseenkin menee jumalauta kolme minuuttia. Kun ensin pääsee jotenkuten sellaiseen asentoon, että pystyy nousemaan ja sitten kun pääsen asentoon jolla voin varovasti liikkua sängyn reunalle. Ja sitten kun pääsen siihen reunalle, täytyy miettiä miten laittaa jalkansa. Kuvitelkaa vain miten kamalaa tää istuminen oli kunnes bu

En oo pitkään aikaan ollut näin kipeä. Sen jälkeen kun tulin kaupungista, nousi kuume ja itkin kun piti mennä vessaan. Panadol vihdoin vaikutti hiukan, mutten uskalla viedä Vihtoria ulos. Pelkään etten saa pidettyä sitä ja se karkaa. Muutenkin on hutera olo edelleen. Odotan nyt mielenkiinnolla mitä tapahtuu kun panadolin vaikutus lakkaa. Pääsin sentään hakemaan kaupasta savulohiwrapin ja klementiinejä. Ei vain ole nälkä. Mutta, olenpahan pysynyt tänään alle 1000 kcal:n.

Tahtoisin hakata valurautaisella paistinpannulla niitä idiootteja, jotka kuvittelevat suojelevansa kuviaan ja tekstejään estämällä klikkaamisen hiiren oikealla painikkeella. Ihan totta, lähdekoodista pystyy ihan yhtälailla nappaamaan kaikki kuvanne ja tekstinne ihan turhankin helposti. Teidän naurettavat Pop-up-ikkunanne vain vaikeuttavat esimerkiksi Win8:n IE:n käyttöä merkittävästi ja siinä vaiheessa mä en teidän sivuilleni toiste enää jaksa tulla jos joudun selaimia vaihtamaan vähän väliä.  Vaikka useimmiten käytänkin Mozillaa, niin silti... Mähmähmäh... Enemmän helpottaa se, jos viitsitte vaikka kuviinne heittää sen vesileiman KESKELLE kuvaa, eikä sinne reunaan. Kuka tahansa osaa sen siellä vaikka Paintilla rajata pois.  Toki, onhan se ikävää että se vesileima peittää kuvaasi, mutta haluatko sitten metsästää niitä kuviasi ympäri nettiä, koska ne perkeleen pop-upit ei auta mitään mikäli joku tahtoo kuvanne sieltä blogista...

Yritän lohduttautua että eilinen meni hyvin, kananugetteja lukuunottamatta. Ja Nutrilettin mansikka-pirtelö oli namnam parempaa kuin suklaa. Tai ehkä vain olen niin kyllästynyt suklaaseen. Ja nyt sitten... heräsin äsken. Pitäisi lähteä kaupassa käymään, mutten jaksa ihan vielä. Ihmiset soitteli aamulla ja mä vain heitin toisen puhelimen lopulta kiinni ja toisen äänettömälle. Oudointa on se että menin nukkumaan hiukan yhdentoista jälkeen ja ensimmäisen kerran heräsin yhdeksältä.  Oon jostain syystä nukkunut tosi huonosti, mikäli joku nutraaja sattuu tätä lukemaan, niin tahtoisin tietää onko jollakulla ollut samaa ongelmaa? Tai siis, enemmän mua ihmetetyttää koska söin niitä hiton nugettejakin. Niistä tuli kuitenkin melkein 600 kcal.  Painon putoamisesta en uskalla sanoa yhtikäs mitään, koska tuo mun vaaka on mikä on, mutta varmuudella voidaan puhua ainakin viidestä kilosta. Enempää en uskalla sanoa... Pitäisi ostaa uusi vaaka.  Ehkä sitten ensikuussa. Jännää myös on,

En mä tiedä miksi nyt ton kolmen päivän pakkauksen aloitettuani on niin järjetön nälkä. Kun vedin pelkkiä pirtelöitä niin ongelma oli ettei tehnyt mieli syödä paljon mitään. Nyt voisin vain syödä ja syödä. Toisaalta kuitenkin tuntuu ihanalta kun on jotakin muuta kuin pirtelöä. Vaihteeksi. Mutta nyt ajattelin olla ihan kauhea ja mennä hakemaan jotakin mässyä, koska kerta kaikkiaan... en jaksa. En kestä. Ja muutenkin taas tietyt asiat ottaa ihan sikana päähän. Ja niin, olen tänään puuhaillut useamman tunnin Freebokin vieraskirjan kanssa ja onnistuin tekemään jonkinlaisen sivupohjan viimein. Melkein vain heitin tietokoneen ikkunasta silkasta raivosta kun tuntui etten osaa yhtään. Mutten voinut antaa olla kun olin aloittanut. Raahraah. + huppari on ihana.

Löysin Top-Sportista hupparin puoleen hintaan. Hieman kyllä pelottaa tuo valkoinen väri, mutta ehkä se siitä. Ja on se jämpti, mutta mikäli tässä nyt tää paino putoaisi niin ei edes kannata ostaa mitään yli-isoa.  Nutrilettiakin lähti mukaan kivasti. Ja sitten JG:n tulevalle muksulle tuollanen Tikru. JG kun oli jo aiemmin sitä katsonut ja lupasin ostaa lelun tai vaatteita. Ja BR:ltä sitten löytyi kolmellakympillä tuo. On se kyllä ihana!

Aikaa myöden kaikki haalistuu. Yksityiskohdat muuttuvat sumeiksi. Ja hetken jo luulee unohtaneensa, mutta jokin aina tulee. Vain muistuttaakseen. On jo paha päästää itsensä siihen kuntoon, mutta vielä pahempaa - pahinta - on kun ei jaksa enää välittää siitä. Kun on niin väsynyt, ettei tiedä onko omalla elämällä lainkaan merkitystä.