Virhemarginaali

Sorruin. En ole vielä koskaan sortunut käyttämään sosiaalista mediaa blogini lisänä mutta jotenkin tässä nyt kävi näin, kiitos A:n joka yllytti sanomalla etten vain kehtaa. Kyllä varmasti kehtaan. (Mutta en siltikään kyllä kirjoita englanniksi, ihan vain oman mielenrauhani vuoksi, joten syö pääsi, A!) On ollut järkyttävän upeat ilmat, lukuunottamatta eilistä pientä vesisadetta. Oltiin N:n kanssa kaupungilla istumassa ja pulut/lokit pyöri ympärillä huutaen selkeästi N:n nimeä. Viksun kanssa on ulkoiltu hyvin vähän, mutta tänään hän sai pari leikkikaveria pariksi minuutiksi puistossa, tosin sitten herra alkoi räksyttämään, yllättävää sinäänsä. Nyt se vetelee sikeitä alakerrassa onnellisena. Oli pakko nyt ostaa nappuloita ja koska rahaa ei ollut kamalasti kokeilen nyt sitten noita Hauhaun kana-riisi juttuja. Ainakin ne näytti maistuvan hyvältä. Odotan kauhulla mitä mahalle tapahtuu kun ruokaa vaihdettiin tällä tavalla. Meikä on pudottanut neljä kiloa pelkästään sillä etten ole oikeastaan

Sori, blogi ei tosiaan toimi kännyköillä. Yritän korjata, selvittää asiaa ja toivon ettei se vaadi mitään kovin isoja toimenpiteitä koska sitten ihan totta itken. Muuta hauskaa? Ei oikeastaan hauskaa. Ketuttaa että ihmiset ilmestyy mun elämään silloin kun kuvittelen että kaikki on hyvin, yli on päästy ja antaa kaiken olla. Valitettavasti ei. V:kin tahtoi tietää mistä löydän noita miehiä vai johtuuko se musta. En tiedä, mikä mussa on vikana vai lasketaanko tällainen "vainoamisen" kohteeksi joutumista viaksi. Haluaisin tehdä niinkuin jotkut ja törkeästi vain leikkiä ja yrittää hyötyä toisista. Valitettavasti olen liian kiltti. En vain osaa olla niin törkeä. Tahtoisin kyllä kovasti. Tai siis, älkää käsittäkö väärin. Onhan se ihan mairittelevaa, mutta joskus tuntuu että olisi kivaa että ihmiset antaisi olla ja jättäisi mut rauhaan. Etenkin ne jotka ei todella tunne mua tai ne, joiden ilmestymistä mä toisaalta pelkään ja toisaalta... Niin. En tiedä. JH sanoi edellisyönä puhelimess

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=hJpZdMDyp20?rel=0&w=560&h=315]

En löydä oikeita sanoja kaiken kertomiseen ja sanojen etsiminen veisi liikaa aikaa. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tänään en löydä edes nimiä. Sanat piiloutuvat enkä uskalla uida sanamerta enää syvemmälle, sillä sinne voi hukkua. Enkä osaa kalastaa. Millainen on hyvä syötti sanoille? Matojako pitäisi käyttää? Tarttuvatko sanat syöttiin? Vai tarvitaanko sitten näitä kaikkia tunteita jotka vellovat eivätkä halua tulla ulos. Käskevät vain siihen pieneen mustaan laatikkoon, jossa on turvallista. Pimeää, hiljaista ja turvallista. Seinien läpi näkee kaiken sumeana ja kaikki värit vääristyvät. Värejä, joille kukaan ei ole keksinyt nimeä. Sanameren arvoikkain lause, jonka olen onnistunut onkimaan? En tiedä enkä välitä tietää. Ehkä jokin niistä järjettömistä lauseista jotka eivät tarkoita mitään. Ja silti ne kuvaavat kaiken niin täydellisesti. Sillä minua ketuttaa olla mehujää. Meidänlaistemme ei täytyisi piiloutua katsoa ikkunan lävitse pimeyttä siellä siintää kuu enkä tahdo

Vihtori syö vaahtokarkkeja. Tai, söi heti kun minä söin niitä. Hienoa. Nykyään sen nimi on Vohveli tai Saatananpalvoja. Älkää kysykö. Yhtenä yönä vain rassasi kovasti. + se näyttää laamalta sammakkoperspektiivistä kun katsoo. Terveisin hän, joka katseli kuinka koira istuu sängyn reunalla ja yrittää tuijottamalla saada omistajansa nousemaan sängystä. ++ olin huono koiranomistaja ja annoin sen odottaa vielä puolitoista tuntia, vaikka se oli ollut jo aivan liian kauan ilman ulkoilua. +++ se on jyrsinyt mun sukkaan kivat reiät... Ajattelin vain kertoa että ottaa päähän olla minä, joten leikitään että ollaan vampyyreja, jooko? + itse ainakin leikin pari päivää sitten... [gallery link="file"] + tein lasagnea ++ se oli hyvää +++ olisiko sittenkin vain pitänyt tyytyä vanhaan ulkoasuun? ++++ mutta kaipaan kesäisiä värejä kun edes oikeanlaisia pinkki-valkoisia verhoja ei löydy.

Vaikka tekisin mitä, tuntuu ettei tästä tule mitään. On niin helvetin helppoa esittää ihmisille että uskoo itsekin asioiden järjestyvän. Jostain syystä mun odotetaan olevan vahva. Se kissa joka putoaa aina tassuilleen lopulta. Mulle sanottiin että kunnon yöunet, säännöllinen ruokailu ja liikunta auttaisi, mutta iltaisin kaikki rysähtää päälle entistä pahempana ettei saa nukuttua. Taaskin huomasin valehtelevani että hartioita särki. Viime yönä mietin aivan liikaa sitä oonko ottanut liian paljon vastuuta, pärjäänkö ja riitänkö. Tulen vaan aina tulokseen etten riitä. Ehkä mä jonakin päivänä nauran näille fiiliksille. Kerroin A:lle että oon ajatellut sitä tatuointia ja kerroin mitä tahtoisin, se sanoi ettei se kannata. Sellaisen painaminen omaan ihoon kuulostaa pelottavalta. Mutta toisaalta, vaikka näistä asioita selvittäisiin, se lause kuuluu viimeiseen seitsemään vuoteen. Ja mä tahdon vanhana muistaa mitä mä olen ajatellut joskus. Vuosi sitten luulin olevani valmis lukemaan yläasteaikais

Aina toisinaan on tuntunut että pitikö nyt ottaa tää piski kun se on niin hankala ja ois vaan ollut helpompaa odottaa ja kerätä rahaa siihen mopsipentuun jonka halusin. Mutta oikeasti kun miettii miten vähän aikaa tässä on kulunut ja miten paljon kaikki on edistynyt. Kun Vihtori tuli mun luo se veti aivan jumalattomasti, se haukku joka ainoaa vastaantulijaa, se ei antanut puhdistaa tassujaan ulkoa tullessa, se ei kuunnellut ollenkaan ja muutenkin meinasi välillä tulla itku kun se oli niin mahdoton. Ja oikeasti en voi uskoa että siitä on vaan kuukausi ja yksi viikko. Vetämistä ei saa loppumaan vaikka mitä tekisi, mutta parempaan suuntaan se on mennyt. Jopa tavallisten valjaiden kanssa. Toisinaan herran korvatkin ovat päällä ulkona. Joka ainutta vastaantulijaa se ei hauku, ellei sitten tulla nurkan takaa tai olla liian lähellä. Mukuloita se ei siedä edes kadun toisella puolella. Muutaman kerran vastaantulija on saanut häntä silittääkin. Tassujen puhdistaminen sujuu lähes ongelmitta. Tos

Mä haluaisin uskoa pärjääväni ja osaavani. Haluaisin uskoa että kaikki menee jotenkin ja... Suurimman osan ajasta tuntuu etten mä vaan riitä. En vaan käsitä miksi muut ihmiset oppii, menee töihin ja pärjää siellä. Musta tuntuu etten mä ole oppinut paljon mitään viimeisen kolmen vuoden aikana. En mitään hyödyllistä. Ja loppujen lopuksi en edes tiedä mikä on hyödyllistä. Mitkä on ne taidot millä pärjää. Musta vaan tuntuu etten mä omista yhtäkään sellaista taitoa. Puolvuotta on mennyt täysin hukkaan, yllätys sinäänsä. Mä en tiedä mitä järkeä on lähteä opiskelemaan, jos mokaa kuitenkin. Jos ei kiinnosta. Mä en kuitenkaan ole yhtään sen rohkeampi tai parempi kuin ennenkään. Ei tällainen tyyppi vaan saa töitä, kaikki sen tietää. Aika usein sitä saa uskoteltua itselleen että kyllä tää tästä, mutta jotenkin nyt tuntuu just siltä että ei tää tästä muutu. Mulla ei ole motivaatiota edes yrittää, koska kaikki mitä yritän menee jollakin tavalla päin helvettiä. Jos en jaksa edes puolta vuotta... En

Oon lukenut päivän mittaan jotain vanhaa Suomi24sen keskustelua koiran ulkoilutuksesta ja siitä miten paljon ihmiset liikuttaa koiriaan ym. Ja jotenkin järkyttää ne 10-15 minuuttia tekstit aika pahasti. Tai siis, joo mäkin teen sitä, mutta yleensä se tarkoittaa sitä että niinä päivinä ollaan tehty 5-7 pikkulenkkiä päivän aikana. En tiedä kuinka hyvä sekään on, mutta etenkin tässä jatkuvassa flunssassa on ihan vaan ehkä parempi etten ulkoile kauheasti. Etenkään kun ei ole oikeasti kunnollisia varusteita. Kunhan jostain saan revittyä rahaa niin ostoslistalla olisi kunnon välikausitakki (joka pitää tuulta ja vettä), talveksi kevyttoppahousut (ja kunnon talvikengät), kumisaappaat ja ohkasempi pipo. Mutta ku mietin pelkästään eilistä niin: Aamulla seitsemän aikaan 20 minuutin lenkki Klo: 10-15 kävelyä ja haistelua, kolmisen tuntia koirapuistossa (välillä ihmiskavereiden kanssa juoksemista, välillä haistelua ja muuta leikkimistä + yksi koirakaveri jonka kanssa kilpajuoksua ympäriinsä + pient

[gallery link="file"] Oltiin eilen koirapuistossa viipoilemassa. Selkä ja flunssa eivät olleet kovin iloisia, etenkään aamulla. Vihtori sen sijaan vaikutti kovin onnellisen, iloisen väsyneeltä. Ja sietääkin olla. Ne jotka tahtovat muita kuvia, joutuvat menemään Facebookiin koska suurimmassa osassa kuvista esiintyy JG. + tajusin kuinka hemmetisti olen lihonnut viime syksystä ja hävettää ja inhottaa.

Välillä tuntuu ettei tästä tule mitään. Tuo piski osaa olla kamala ja hirveä ja... Mutta sitten se osaa olla äärettömän ihanakin. Jotenkin jännää. Harmi että tänään ei ollut kameraa mukana, mutta laitan nyt muutamia kuvia kuitenkin. Tosiaan, tänään oltiin kolmisen tuntia ulkona JG:n kanssa ja käytiin Viikingan rannassa. Vihtorikin kahlasi(!) meressä hetken. Mutta sitten sitä ei enää lopulta saanut lähellekään vettä. Minä ja JG myös kokeiltiin kylmää vettä ja kahlailtiin jonkin aikaa. Ja tämä saamani flunssa kiittää minua... Mutta muuten oli ihana ilma ja lämmintä. Etenkin hiekka oli lämmintä. Ja muutenkin oli kivaa vaan olla tuolla tavalla. Eilen oltiin koirapuistossa ja siitä mulla on pari kuvaa ehkä todisteena. Tein elämäni ensimmäisen kasvonaamion... Tai no, ostin ja sain sen iholleni. En nyt tiedä oliko siinä mitään ideaa, mutta oli ihan jännää kokeilla. Vihtori on saanut matokuurinsa. Olen pessyt ensimmäistä kertaa elämässäni mattoja (tosin en sitä N:lle kertonut... edit. muisti

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=jYYb788g1hU&w=640&h=360] [youtube http://www.youtube.com/watch?v=c3SBb1BdtY4&w=640&h=360] [youtube http://www.youtube.com/watch?v=VCpTmMPWg94&w=640&h=360] [youtube http://www.youtube.com/watch?v=D-tV3Q0g5iM&w=560&h=315] Lapsuus palaa yöllä Oli niin yksin mutta silti niin yhdessä itsensä kanssa sillä nuket tekivät seuraa silloin kun oli hiljaista Poppy-pupu loikki pitkin matonnurkkaa (kunnes jalat listivät sen alleen) iloisesti Huulesi kertovat jälleen kuinka ilkeästi ne luokkakaverit sylkivät kuraa päällesi ja nalle kuunteli (ivallisen) ystävällisesti hymyillen. [youtube http://www.youtube.com/watch?v=3mtvnTNPe_Y&w=480&h=360]

Yksi asia täytyy myöntää. Oon tosi huono soittamaan muille. Tai siis, on pari sellaista joille uskallan soittaa ilman että tulee semmoinen olo että "entäs jos häiritsen sitä". Muille ihmisille en osaa soittaa koska on kokoajan fiilis että sillä on varmaan muutakin elämää. En mä tiedä mistä tää on tullut, mutta onpahan nyt vain. Kyllä mä tykkään lähteä kahville/kaupungille/hengailemaan/lenkille, jutella ihan muuten vaan tai kyllähän tännekin kylään saa tulla. Ei mua haittaa. Mulla vaan ei yleensä ole mitään tarjottavaa jos tänne ilmestyy ellei ole erikseen sovittu aikaisemmin. Jotenkin joskus tulee fiilis että ihmiset kuvittelee että odotan että mulle soitettaisi. En oikeastaan edes odota. Jos joku soittaa niin musta on tosi kiva jutella ja höpötellä turhanpäiväisiä. Toisinaan ärsyttää itseänikin, mutta en vaan osaa ottaa sitä puhelinta käteen ja soittaa sillä tavalla. Toivon että tietyt ihmiset ei ota mitenkään isona loukkauksena sitä etten soittele tai pidä yhteyttä itse. Oo