Virhemarginaali

Mulla on jo muutaman vuoden ollut aivan loistava ajatus. Mutta koska aloittaminen on vaikeaa, olen lykännyt koko juttua. Ja lopulta eilen mietin idean yksinkertaistamista, jotta kaikki muuttuisi helpommaksi. Ei se muutu. Puuttuu se maaginen ensimmäinen lause .  Tiedostan vielä jopa mikä mun ongelmani on. Se on juurikin se kaikkein persein homma kuin perfektionismi. Saatanallinen vaiva, jonka yli on vaikea hypätä ja on vaikea vain antaa olla.  Tiedän että pitäisi vain antaa mennä ja kirjoittaa runko. Ihan sama kuinka kamalaa tekstiä syntyisi. Kunhan olisi alku. Jotakin jota lähteä työstämään. Mutta... Mitä tehdä kun luonto ei anna periksi? Kun on kaikesta huolimatta aina sitä mieltä että tämä on paskaa, deletoinpas tämänkin! Lohduttaudun sillä että ensimmäistä kertaa ikinä mulla on simppeli kaavio siitä mitä tapahtuu missäkin vaiheessa.  Kun nyt saisin kirjoitettua jotakin. Edes jotakin.  Mulla on oikeastaan pitkästä aikaa sellainen olo että voisin ehkä saada aikai

Siivosin mun Facebook-seinääni ja löysin kivoja vanhoja tilapäivityksiä, joista tuli erityisesti ikävä Vihtoria. Lisäksi, mun piti kirjoittaa Seiffiin tekstejä, mutta sen sijaan aloitin uutta tarinaa. Enkä pysty enää keskittymään siihenkään koska ikävä sitä piskiä. Ikävän häivähdys tuli kun näin Vihtorin kaksoisolennon tiistaina, mutta tämä on jotenkin musertavampaa. Vaikka olen sitä mieltä että tein oikein ja että tää oli oikeasti kummallekin parempi ratkaisu, niin silti. Hetkittäin tulee olo että kaipaisin sitä koiraa, mutta järjellä ajateltuna oma jaksaminen ei riitä. Pelkästään pennun kouluttaminen veisi niin järjettömästi energiaa ettei mitään rajaa.

Tiistai kului kivasti tapaamisessa ja Huldiksen kanssa humputellessa. Neiti niin tomerana esitteli "vaffoja" ja "hepoja" ja "Muuuumeja" eikä tietenkään sovi unohtaa "kenhää", joka tarkoitti Aino-tossujen jalkaan laittamista joka armas puolituntinen. Krista-täti myös ajelutti Cars-potkuautolla pienempää tätiä ympäri keittiön, olohuoneen ja lastenhuoneen. Selkä kiittää. Tapaamisessa kohtasin hyvin hämmentäviä asioita joihin en ollut valmistautunut ja jälkikäteen järkytyksen ja pahan mielen sijaan olinkin hieman katkera ja vihainen. Joojoo, tiedän kitiseväni kun muut ajattelee toisin kuin minä, tekee typeriä asioita, on ärsyttäviä, itsekkäitä jne. Mutta ei se nyt herran jumala tarkoita että ne silti olisi täysin paskoja ihmisiä. Tuolla ajattelutavalla minäkin olen varmaan ihan helvetin paska ja kamala ihminen. Jos vain osaisin ajatella itsestäni jotain positiivista... Purkauduin eilen illalla sitten J:lle, ensin mun kotitehtävistäni, jonka vai

Itkin aamulla. Tuntui ihan järjettömän hyvältä, vaikka sain etsiä sitä. Yrittää että se tulisi. Jotta olo olisi kevyempi. Siitä tuli kevyempi. Hetkeksi. Sitten menin takaisin nukkumaan. Vain jottei tarvitsisi ajatella. - Ihmeellistä, sanoi orava hämmästyneenä. - Tuota pahvilaatikkoa ei ollut täällä aikaisemmin. - Tässä on varmasti jotakin vinossa. Tai sitten tämä on kokonaan väärä luola. - Tai minä olen ehkä väärä orava, mutta sitä en oikein uskoisi. "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." - Muumilaakson marraskuu "Ja jos kaksi höperöä asuu samassa saaressa, niin he joko tietävät toisistaan kaiken tai eivät halua tietää toisistaan mitään. Todennäköisesti sekä niin että näin. Nimittäin: eivät halua tietää, koska tietävät." - Pikku Myy "I think that we're all mentally ill. Those of us outside the asylums only hide it a little better - a

Oltiin äidin kanssa eilen Ikeassa. Oli oikeasti tosi kivaa, vaikka lopulta toivoinkin että lähdettäisi vain takaisin kotiin, kun ei jaksanut enää kävellä. Löysin teflonkattilan. Tarvitsin vain yhden, mutta sain 10 eurolla kolme. Joten mukaan lähti. Oikeastaan Ikeaan lähdin sen takia että JG tarvitse muutaman jutun, ja olisi ollut ihan naurettavaa tilata, kun olen itse täällä ja pääsen itse hakemaan. Oli tarkoitus tavata J:kin eilen. Mutta oikeastaan alun alkaen suunnitelmat sotkeutui kun  tultiin kotia. Mä oisin halunnut hetken nukkua, sillä olin herännyt hiukan ennen kahta aamuyöllä. Eikä se vielä mitään, mutta kilahdin lopulta totaalisesti kun äiti alkoi pakkaamaan mun tavaroita ja ilmaisi asian juurikin näin: "Sä et sitten viitti yhtään. Ja niin huonosti nämäkin on laitettu tänne." Joo, en pakkaa itse. Mutta koska pääsen helpommalla kun annan äidin tehdä sen. Teen kaiken aina niin huonosti ja päin honkia, että ihan sama. Ja koska satuin puhumaan nettikaverin kanssa, ki

Ahdistaa ajatus siitä että pitäisi mennä kotiin sunnuntaina. Kun tiedän että siellä on sotkuista. Kun tiedän että on tekemistä. Ja koska tiedän että olen yksin. Jos tietyt asiat olisi helpompia Turussa, muuttaisin tänne. Sillä perusteella että mulla on fiilis että oon kotona. Täällä uskallan kulkea busseilla ja käydä kaupassa ja kahvilassa. Täällä ois äiti joka pelastaisi mut ötököiltä ja... En tiedä. Mua vaan pelottaa mennä kotiin. Ihan kuten viime kerrallakin. Mua pelottaa jo valmiiksi etten herää tapaamisiin, etten jaksa nousta ja että mokaan kaiken. Mulla on järjetön pelko työtoimintaprojektia kohtaan, vaikka kuitenkin haluan sinne. En vaan tiedä olenko valmis. Haluan piiloutua mustaan laatikkoon, sulkea kannen ja lukita sen varmuuden vuoksi. Jottei kukaan pääse sisään. Tai ulos. Mä tunnen niin suunnatonta häpeää sen vuoksi mitä tunnen, vaikka tiedän ettei pitäisi. Mutta kaikki on hyvin. On muutama kaveri, pari ihanaa kaverinmuksua, äiti, katto pään päällä, ruokaa suurimman

Edellisyö meni valvoessa ja selvittäen ihmissuhdeongelmia. Jonka jälkeen iltapäivä meni kirppiksellä ja Prismassa sekä O:n ja L:n luona kahvilla. Sain L:lta vähän paksumman takin jossa en palellut tänään paljoakaan toisin kuin sinisessä. Eilen oli tarkoitus tehdä ruokaa ja katsoa leffaa, mutta sammuin ennen kahdeksaa äidin sänkyyn, kun en omaani (oikeastaan veljen) jaksanut mennä. Äiti on tämän viikon poissa ja siivosinkin keittiön oikein ahkerasti käskyn mukaan. Saa muuten olla tyytyväinen! Ps. Löysin vauvakuviani ja veljen syntymäajan. Syntymäkartta otettiin heti kehiin... Tarroja lasten kortteihin. <3 Keskellä yötä. Vessassa. Facebookin profiilikuva. Ei hyvä idea. Hyvinhyvin pieni Katti Katti hieman yli kolme kuukautta. Ensimmäinen joulu.

Mä olin 14-vuotias kertoessani ensimmäistä kertaa miltä musta tuntuu. Se oli toukokuu, kun olin lähes päättänyt ettei mulla ole syytä elää. Lähes. Jäin kiinni ja istuin EH:n kanssa. En muista asiayhteyttä, mutta sanoin: "Mua ahdisti." Enkä tiedä miten osasin kuvata sen tunteen, jota en ollut aiemmin osata nimetä. Jälkikäteen sanottuna, en todellakaan silloin tiennyt miltä oikeasti voi tuntua. Mutta kuten J sanoo aina, silloin se oli aito tunne. Silloin mä tunsin että kaikki asiat on päin helvettiä. Etten pärjäisi yksin. No, tarinan loppu on se, että apua ei pahemmin saanut koska kävin jo EH:n luona ja se riitti. Maailmassa oli yksi luotettava ihminen. Se miksi palaan vuoteen 2006 johtuu ihan tämän hetkisestä tilanteesta. Aiemmasta postauksestani liittyen lapsuusmuistoon, mutta myös siihen vihaan, jonka voimalla olen mennyt eteenpäin. Koska mä opin että negatiiviset tunteet on pahoja, myrkyllisiä, ei-sallittuja. Mun pitää ymmärtää. En saa tuntea mitään. Vasta nyt ole

Tapasin tänään ensikertaa nettikaverin, jonka olen tuntenut useamman vuoden. Oli kivaa puhua kasvokkain jonkun kanssa kirjoittamisesta ja roolipeleistä, mutta myös kaikesta muustakin ja oli jotenkin tosi rentoa, vaikka aluksi oli sellainen apua, entä jos en keksikään puhuttavaa. Se ei todellakaan ollut ongelma. Vajaa neljä tuntia jutustelua eikä tullut aika kertaakaan pitkäksi. Päätin tehdä lopullisen päätöksen juteltuani nettikaverin kanssa, ja nyt äidin kanssa. Eilisen perusteella päösen vähemmällä pysyttelemällä sinkkuna vielä. Ihan jo oman mielenrauhani takia. Ja kaipa se on toista kohtaankin parempi niin. Mun kiinnostusasteeni laskee kokoajan ja... Mulle tulee vain ikävä JH:a, mikä ei ole miellyttävää. Eikä tarkoitus. Mä olin eilen niin vittuuntunut keskustelusta että teki välillä heittää puhelin seinään. Vaikka muuten oli ihan järjettömän kivaa kokonaisuudessaan (Voitin kerrankin Kimblessä!) ja tuli todellakin juhlittua L:n synttäreitä! Ja join ihan sikahyvää punkkua enkä yle

Kaveripariskunta alkoi riidellä. Mun oma reaktio järkytti mua. Miten vaikea oli hengittää. Miten oma kropoa jäykistyi ja halusin juosta pakoon kun kaveri huusi miehelleen. Emsimmäisenä tuli mieleen paeta jonnekin turvalliseen paikkaan. Ja hengitys muuttui. Pelästyin itse omaa reaktiotani kunmes tajusin mistä se johtuu. Kun mä olin pieni, isä ja äiti suuttui usein. Ne huusi toisilleen ja heitti tavaroita eikä tiennyt kumman taakse mennä piiloon. Ja lopulta mä itkin sängyn alla, koska kukaan ei päässyt sinne. Se oli mun oma turvapaikka. Kumman taa mennä piiloon? Se oli mun valintani. Enkä tiennyt kumpi on "oikea" valinta. Aina petin jomman kumman. Älkää tehkö sitä omalle lapsellenne. Älkää pakottako valitsemaan puolta riidan keskellä. Joskus toivon että äiti ja iskä oisi eronneet ennen niitä riitoja. Ennen kuin kykenin muistamaan ne. Sellaiset riidat, jolloin iskä lähti ovet paukkuen kun olin piiloutunut äidin taakse ja valinnut "väärin". On vieläkin vaikea olla

Viime päivinä mä olen paljon toivonut että voisin palata menneisyyteen ja tehdä asioita paremmin. Muuttaa sitä mitä on tullut tehtyä ja... Että asiat olisi vähän paremmin. Viime aikoina on vaan miettinyt miten kivaa olisi olla Joku. Etenkin joku muu kuin minä. Mä mietin työtomintaan menoa ja mua ahdistaa välillä niin kovaa että hävettää. Mun pitäisi pystyä tähän. Mun täytyisi. Koska jos mä en pysty tähän, niin mihin sitten? En mihinkään? Joskus sitä vaan haluaisi niin kovaa antaa periksi, jottei tarvitsisi pelätä mitään. Mua inhottaa se, ettei kukaan pysty muuttamaan asioita tai saa mua ajattelemaan eri tavalla. Kenelläkään ei ole valtaa siihen. Kukaan ei saa mua antamaan mitään anteeksi. Enkä mä aina pysty siihen.

Mä päätin silloin kun erosin JH:sta, etten anna kenenkään miehen hyväksikäyttää mua. Ja yhtäkkiä sitä on siinä tilanteessa ettei tiedä mitkä on toisen motiivit ja miten onkin ollut niin helvetin tyhmä. En mä sano että sänkyyn hyppääminen olisi tässä tapauksessa lukeutunut, koska olimme molemmat humalassa. Kummallakin kerralla. Mutta se mitä tapahtui marraskuussa ABC:n parkkipaikalla... JZ: no meidän tapaamisista ei voi vielä vetää mitään syvempiä johtopäätöksiä :D Sä joko olet kiinnostunut musta tai et ole. Ja musta tuntuu nyt ettet ole. Ja silti olet antanut ihan vääränlaisia signaaleita koko ajan ja... Mua ahdistaa, inhottaa ja hävettää. Mä taidan lähtee kävelemään jonnekin ennen kuin pää räjähtää. Koska mä en ymmärrä...

Turun tuomiokirkko 5. tammikuuta 2014 Turun tuomiokirkko 5. tammikuuta Turun tuomiokirkko, seimi. 5. tammikuuta 2014. Turun tuomiokirkko, seimi. Turun tuomiokirkko Turun tuomiokirkko 5. tammikuuta 2014 E:n kanssa Panimoravintola Koulussa 4. tammikuuta 2014 31. joulukuuta 2013 L:n ja O:n luona uutta vuotta juhlimassa. L laittoi pöydän koreaksi. Loman mukavin asia Olin luistelemassa Tanjan ja Sanna-Kaisan kanssa. Tanja lähti kello kolme. Minä jäin yksin vielä vähäksi aikaa. Krista 2B 2003-2004 luokan oma lehti. Jalkahoitosetti joululahjana äidiltä. L ja O antoivat joululahjaksi karkkipurkin, karkkia, kolme ihanaa tikkaria, muistilappuja apinakynän, käsikoruja ja kahvikupin <3 <3 Äiti ja täti jotenkin vihjailivat että olisin epähygieeninen... :o Lisää Stockmannin jouluikkunaa. Kävelykadun jouluvalot. Leivottiin ennen joulua possundaaleja m

Tapasin eilen E:n paljon paremmalla ajalla kuin aiemmin. Käytiin Koulussa ja turkulaisten tapaan Hesellä (kahdesti) ja puhuttiin paljon, pääasiassa ihmissuhteista ja miehistä ja eräästä tietystä miehestä etenkin. Tietenkin keskusteltiin myös lapsista, kasvatuksesta ja yleensä ottaen parannettiin maailmaa. Ehkä eniten arvostan sitä että nää ihmiset täällä tuntee mut ja hyväksyy sen (ainakin päin naamaa) että olen vammakala enkä tykkää olla paikoissa joissa on paljon ihmisiä. Vaikka toisaalta, nää ihmiset on tuttuja ja niiden kanssa on turvallisempaa mennä uusiin paikkoihin. Koska... ne tietää. Oltiin tänään äidin kanssa Tuomiokirkossa katsomassa seimeä ja käveltiin kirjastosillan kautta kaupunkiin. Meidän piti hakea vain perunoita, mutta... mulla on lisää shampoota ja hoitoainetta. Tällä hetkellä  tuntuu siltä että oikeasti voisinkin muuttaa takaisin kotia, kun veli ei ole täällä. Vaikka K onkin toisinaan ihan mukava, pääasiassa me vain tapellaan ja se on niin helvetin julma mua koh

Kun sitä yrittää olla järkevä ja fiksu... entä jos se ei tunnukaan hyvältä? Ahdistaa. Lupauduin johonkin, vaikken ole yhtään varma siitä onko tää sitä mitä mä haluan vai onko tää vaan juurikin se järjen ääni, joka muistuttelee että on olemassa. Eniten mua pelottaa lähteä tähän siksi, että mä en pysty tai menen lukkoon tai mut tyrkätään epämiellyttävään tilanteeseen. Eikä oo ketään tuttua ja turvallista, joka tietää mun ongelmista. Joskus kauan sitten olisin kai hyppinyt riemusta, mutta nyt mua pelottaa ja ahdistaa kaikki se mitä voi tapahtua. Olipa taas vitun hieno idea. Lähde nyt sitten keskelle ei-mitään, ihmisen kanssa jota et kunnolla tunne. Etenkin kun jo se hiton kaupassa käynti yksin on välillä niin vitun vaikeaa. Eikä edes tässä ole kaikki syyt. Vielä enemmän mua ahdistaa kroppa ja että tälle pitäis tehdä jotakin eikä edes ole kaikkea mukana ja no, helmikuun jälkiongelmille en edes voi mitään. Ne on ja pysyy. Mutta sitten vielä lihoaminen ja... Tän takia en edes halua käydä

1. "Ei kannata kiirehtiä tuollasten kanssa. Eikä tähän tilanteeseen nyt..." "Tiiän, mutta mä toivoin silti ja olin silti pettynyt." "Mutta onhan sulla tässä paljon aikaa." (Mistä vitusta sä voit tietää kaahaako nurkan takaa joku juoppo ku lähden täältä? Tai jos sairastun vakavasti? Voitko sä luvata mulle, että mä elän yheksänkymppiseksi ja näen vielä lapsenlapsenlapseni? Voitko sä luvata, että joku mies edes haluaa lisääntyä just mun kanssa tai että mä kymmenen vuoden päästä saan lapsia?) "Joo, niin on..." "Miten sä pärjäät lasten kanssa, jos sulla on noin lyhyt pinna?" "Ei lapset tarkota. Se vain kuuluu kasvamiseen." "Aikusetkin on olleet lapsia." "Ei kyllä uskoisi..." "Sun pitäs olla kärsivällisempi. Sulla on aika selvät mielipiteet." "No en kai nä niitä tyrkytä. En mäkään haluaisi että joku sanoo mulle että vittu ite oot ongelmas aiheuttanut, jos mä parun. Tosin nä en paru. Aina