Virhemarginaali

Vuodet vuosien perään ajautuvat peltoon, joka on enää pelkkä kaatopaikka. Muistan vielä kuinka lapsinä juoksimme pitkän heinän seassa ja sinä olit vieressäni,sillä sinusta minä pidin kiinni kun kahlasimme joen läpi ja pelkäsin virran vievän minut mukanaan. Sinä uskalsit laskea korkeimmastakin liukumäestä ja silittää naapurin suurta koiraa jota minä pelkäsin. Sinun naurusi kaikui kerrostalojen pihoille ja sinä olit aamuisin ensimmäisenä keinuissa laulamassa. Muistan vieläkin miten äänesi kuului parvekkeelle ja ryntäsin ulos ilman aamiaista, jotta voisimme jatkaa eilistä leikkiämme. Muistan vieläkin sen laulun ja kuinka opetit sen meille kaikille. Eräänä päivänä lastasitte tavaranne autoon ja katosit pihalta. Me muut juoksimme viimeistä kesää pellolla, etkä sinä ollut pitämässä minusta enää kiinni kun ylitimme joen sadat kerrat. Tänään näin sinut vuosien jälkeen. Istuin takanasi ja kuuntelin puhettasi, josta kumpusi epätoivon hento sävel. Kuinka hautasit kasvot käsiisi ja mies pöydän toi

Epävarmuus on tuskallista. Kun ei tiedä tekeekö oikein vai väärin. Sanooko oikeita vai vääriä sanoja. Jos voisin, ottaisin takaisin monta sanaa, lausetta, virkettä, tekoa. Niin monta, ettei syliin mahtuisi. Muuttaisin kaiken. Minut. Mutta olen tässä. Epätäydellinen, sopeutumaton. Hankala. Itsepäinen. Ne jotka ovat hiljaa ja myötäilevät haluaisivat olla kuten minä. Minä en halua. En halua olla se, joka nousee yksin ylös. On yksin vastaan, koska muut pelkäävät. Uskaltaa ottaa vastaan seuraukset. Sen että kukaan ei halua kuulla, jos olet eri mieltä. Pahinta on kun tuntee itsensä niin vähäpätöiseksi ettei kukaan kuule, vaikka sisällä raivoaa peto. Joskus kauan sitten kirjoitin että on olemassa huuto, jota ei voi kuulla. Sellainen joka on niin epätoivoinen että muuttuu äänettömäksi, halkaisee rintalastan, kuivaa kyynelkanavat niin ettei kyyneltäkään tule. Niin. Minäkin kyllästyin olemaan hiljaa. Vaikenemaan, vaikka kaikki tuntui väärältä. Sen tilalle vain tuli niin hillitön raivo, että lopu

Istuivat hiljaa paikoillaan ja katsoivat maailmaa jostain muualta. Elämän vaatimukset olivat liikaa ja odotukset liian suuria. Oli vaikeaa oppia ymmärtämään miten elämä saattoi jatkaa kulkuaan. Kahdeksantoista vuotta takana ja olisivat tahtoneet harjoitella hirttosolmua vakavampaa käyttöä varten. Miksi aina heidät jätettiin ilman apua, vaikka avunpyyntö oli selkeä. Huuto sieltä, missä on pimeää. Olemassa olo on pahempaa, sanoivat, hymyilivät jottei kukaan näkisi ajatuksiin. Jostain oli aloitettava. Ensimmäinen valinta, askel, yksinäisyys. Oli helpompaa olla oma itsensä kun kukaan ei katsonut. Katsoa kattoa ja kuvitella saavuttavansa jotakin, kukaan ei ota nyt neulaa ja puhkaise sitä haurasta kuplaa, joka tuskin koskaan tulisi käymään toteen. Oppivat katsomaan maailmaa omin silmin, himmenetyn lasin takaa. Huomaamaan kuinka kaunista on istua sillalla ja katsoa kaupunkia, jonka valot värjäytyvät veden sakeaan pintaan kuin muistuttaakseen olemassa olostaan. Ne muut kävelevät vain ohitse he

Olipa kerran tyttö, joka löysi biisin. Biisin, joka kertoi kaiken. Voimabiisin. Mä olen kyllästynyt niihin, Voimiin jotka ohjailee mun elämää. Kaija Koo onnistuu siinä. Tekemään kappaleita joita voi sovittaa omaan elämäänsä. Tosin, tänään Kaija saa laulaa toista biisiä. Nuori tyttö baaritiskillä Sä sanoit, että haluut olla mä Olla joku jonka ei tarvii pelätä Mut sä et kaikkea tiedä

On hassua miten asuntolasta on tullut koti. Paikka, jossa ei ole omaa suihkua tai vessaa. Paikka jossa asuu itsesi lisäksi kymmenen muuta. Tai ainakin melkein kymmenen. Vietin ensimmäisen viikonlopun omassa soluhuoneessani alle kilometrin päässä koululta. Nukuin patjalla huoneessa jossa ei ollut huonekaluja. Ja koko viikonlopun vain odotin pääseväni takaisin kotiin. Jossa naapurihuoneen kaverukset saavat nauramaan hassuilla jutuillaan ja välillä ärsyyntymään metelistä. Kotiin, jossa ei ole omia huonekaluja, mutta joka siitå huolimatta tuntuu omalta. Kylmine lattioineen, kaikuvine vessoineen, unohtamatta koulun omaa kummitusta. Miten vaikeaa on luopua paikasta, joka kaikessa ärsyttävyydessäänkin on maailman paras paikka? Ahdisti koko viikonlopun. Olen vain syönyt, syönyt ja syönyt. Toisaalta yrittänyt vakuuttaa itselleni että kyllå se tästä. Eihän asuntolassakaan ollut aluksi helppoa. Mutta ehkä se, mitä soluasunnosta puuttuu on juurikin yhteiset puheenaiheet. Asuntolassa kaikki opiskel

Kirjoitin vuosia sitten etten pystyisi enää elämään. Lähes joka ilta. Ja silti olen yhä tässä. Ensin ajattelin etten selviäisi viisitoistavuotiaaksi. Sitten kaksikymmentävuotiaaksi. Sitten kaksikymmentäviisivuotiaaksi. Mikä pettymys. Tai onni. Entinen minä oli varma että kuolisi siihen. Ettei kuulu minnekään. Että on aina vääränlainen. Kirjoitin kuolevani. Oli öitä jolloin en saanut unta. Kuvittelin ampuvani itseni. Yksin. Sillä lopulta, olin yksin. Oli ihmisiä, joilla oli omat ongelmansa. Ja sitten oli ihmisiä, jotka olivat liian kaukana ja silti niin lähellä. Se yksi, jolle saattoi sanoa; ”En halua kuulla ongelmistasi. En jaksa kuulla. Haluan olla minäminäminä.” Kaikilla taitaa olla sellainen vaihe. Kun toipuu jostakin itseä suuremmasta. Kun hautaa itseään elävältä, kun pelkää tuntea.