Virhemarginaali

Väsyttää ja ahdistaa. Tuntuu välillä siltä ettei vain osaa edes hengittää oikein. On vaikea hillitä itseään, koska informaatiota tulee kaikkialta. En tiedä miten muut suodattaa kaiken ylimääräisen. Tuntuu että vaikka kuinka yritän, en osaa sitä. Olisi pitänyt olla tänään koulussa. Oli kuusi herätystä, enkä siltikään herännyt. Kiukutti ja pelotti. Jo se että onko ne asiat tehty jotka olivat vielä keskeneräisiä. Oli, onneksi. Mutta tuntui silti epäonnistuneelta. Olin V:n kanssa kaupassa eilen koulun jälkeen. Ostin joululahjoja ja itselleni tunikan. Pelkään nykyään vaatteiden ostamista uskomattoman paljon. Inhoan sitä miten vaikeaa vaatteiden löytäminen on. Mutta aina kun yritän pudottaa painoa, tapahtuu jotain ulkoapäin. Ja ainoa asia jolla osaan helpottaa omaa stressiäni ja pahaa oloani on syöminen. Tiedän ettei ole normaalia olla niin väsynyt koulupäivän jälkeen. Tiedän että tulen roikkumaan työttömänä valmistumisen jälkeen, mikäli valmistun. Tiedän että tarvitsen apua. Hetk

Ihmiset kysyy että muuttaako diagnoosi mitään. Koska ulkoisesti mikään ei muutu. Kaikki tapahtuu omalla painollaan ja harvemmin mitään todella tapahtuu. Kannattiko siis hankkia OmaKantaan näkymään F-koodi? Silloin kun mä annoin hyväksynnän diagnoosin merkitsemiseen, mä ajattelin sitä miten mun elämän selittäminen saattaisi olla helpompaa myöhemmässä vaiheessa. Että ehkä tuolla tulevaisuudessa on joku ihminen, joka tietää mikä on AD(H)D ja voin saada apua tän naurettavan asian kanssa, jota jotkut kutsuu elämäksi. Diagnoosi ei ehkä muuttanut mua ympäröivän maailman suhtautumista muhun, mutta se muutti mun suhtautumista itseeni. Lisäsi armollisuutta. Ja jotenkin on ollut helpompaa antaa itselleen anteeksi asioita joita on joskus tehnyt. On saanut syyn asioille, jotka on tuntuneet typeriltä ja aiheuttaneet aina ongelmia. Ja samalla on keksinyt tapoja joilla helpottaa omaa olemista ja tekemistä. Mä koen että diagnoosin saaminen on auttanut mua löytämään apukeinoja joilla saan esimerkiksi si

ASMR (engl. Autonomous Sensory Meridian Response) tarkoittaa autonomisia, rauhoittavia aistielämyksiä. Kokemuksia on kutsuttu myös aivo-orgasmeiksi. Ihmiset saavat näitä tuntemuksia etenkin kuulon, näön ja tuntoaistin kautta rauhallisissa tilanteissa. Kaikki ihmiset eivät tunne ASMR-tuntemuksia. ASMR voi ilmetä myös erikoisena kihelmöivänä tunteena, jonka voi tuntea eri puolilla kehoa. 1. ASMR Sita Sofia - Vaatekauppa-roleplay (feat. ASMR Ystävät) Muistan kun katsoin tän ekan kerran ja olin ensin hirvittävän ärsyyntynyt, mutta sitten... nukahdin kesken videon. Tykkään erityisesti Sitan inaudiblesta ja kasvohoito-osuudesta. 2. fastASMR - Sleep Clinic Tää tyyppi on ensimmäinen ASMR-artist johon tykästyin. Valitsin nyt tän videon, koska olen kuunnellut sitä eniten viime aikoina. 3. asmr zeitgeist - Tingle City Tykkään zeitgeistin videoista ylipäätänsä niiden visuaalisuuden takia. Joskus nimittäin ei meinaa pysyä kroppa sängyssä ja videon katseleminenkin auttaa hieman. Tää on zeitgeistilta

Tahtoisin piiloutua loppuelämän ajaksi. Kunhan ei vain tarvitsisi ottaa yhtäkään riskiä. Haluan mennä kauppaan ilman että pelottaa. Haluan mennä kouluun ilman pelkoa siitä että mokaan ja toimin väärin tai en osaa tarpeeksi hyvin. Aivan sama vaikka huutaisitte että kouluun mennään oppimaan. Tuntuu silti että täytyisi osata jo. Odotetaan että osaa. Ja sitten en osaakaan. En ainakaan tarpeeksi hyvin. En ehkä pystykään tähän. Enkä ymmärrä miten toiset ihmiset pystyvät. Miten ne pystyy sietämään kaiken. Ja miksi se on niin vitun vaikeaa mulle. Miksi on niin vaikea antaa vain olla. Viimeisen kuukauden aikana olen halunnut kuolla useammin kuin...  no, pitkään aikaan.

1. Aamulla on vaikea nousta ylös. Aamuisin väsyttää, siitäkin huolimatta että meni nukkumaan yhdeksältä illalla. On vaikea saada itseään hereille. Heräämiseen menee tunteja. Tai no, toisinaan sitä herää kolmelta yöllä virkeänä ja energisenä ja tuntuu että voisi siirtää vaikka vuoren omin voimin. Medikinetin aloittamisen jälkeen aamuväsymys ei ole enää ollut yhtä suuri ongelma. Viimeistään 15 minuuttia lääkkeen ottamisesta on jo niin inhimillinen olo että pystyy nousemaan ja pesemään hampaat. Aiemmin "huonoina päivinä" se oli mahdotonta. 2. Ajoissa oleminen Nolostun myöhästymisestä. Olen jo ala-asteesta asti joko a) ollut ajoissa b) en ole mennyt paikalle lainkaan. Aikuisena b-vaihtoehto on ikävämpi juttu, juttu, joten olen luonut itselleni säännön: Puolta tuntia ennen lähtöä ei saa aloittaa mitään tekemistä. Luonnollisesti myös suunnittelen etukäteen millä bussilla menin tai milloin lähden kotoa kävelemään. Mieluiten aina niin että olen vähintään varttia aiemmin määränpäässä.

Jotenkin sitä on oppinut katsomaan elämäänsä ihan uudella tavalla. Ryhmä ja sen tuoma vertaistuki näyttivät konkreettisia esimerkkejä siitä, että en ole ainoa. En ole ainoa joka tarvitsee paljon sanoja ilmaistakseen itseään. En ole ainoa, joka tarvitsee hyvän syyn jotta voi siivota. En ole ainoa, jonka on vaikea hahmottaa aikaa ja tietää miten kauan jokin toiminto vie. En ole ainoa. Tiedättehän kun pari vuotta sitten puhuttiin erityisherkistä. Niistä tyypeistä joita paidan materiaali häiritsee tai ympäristön meteli tuntuu pahalta. No, minäpä kerroin terapiaihmiselle (ihan muuhun asiaan viitaten) vaatemaustani ja siitä miten yleensä ottaen kaupassa valitsen vaatteeni. Ja kuinka en ole (kaksia lukuunottamatta) löytänyt sopia farkkuja. Vain vähän myöhemmin keskustelimme siitä miten tavallinen taustahälinäkin kuormittaa ja väsyttää. "Niin että oot vähän niin kuin erityisherkkä." "No en oo. Oon vaan aina ollut tällainen. Muistan yhä yhden prinsessa-naamiaisasun, missä oli tos

Kolmas vuosi pyörähti käyntiin ja tuntuu etten riitä. On sellainen olo, etten tule ikinä selviytymään tästä kaikesta, vaikka olen kaikille vakuutellut että asiat on hyvin. Ja yritän vakuutella vastedeskin.  Rakastan opiskelijakunnan hallituksessa oloa ja sitä että juuri mut valittiin sihteeriksi. Rakastan sitä että mut otetaan mukaan asioihin ja mut halutaan mukaan kaikkeen. Rakastan sitä että mulla on käsissäni avaimet, joilla pystyn vaikuttamaan.  Mutta muu kouluhomma ei kiinnosta. Opetus on ala-arvoista ja vie vain mielenkiinnon kaikesta. Mulla nousee automaattisesti keskisormi pystyyn, kun mun on vaikea suhtautua kaikkeen.  Musta tuntuu etten mä riitä ja etten ole tarpeeksi hyvä. Ehkä mä en pystykään tähän. Sen ei pitäisi olla yllätys, koska aiemminkin oon todennut etten sovi joukkoon. Tuntuu etten sovi nytkään. Ehkä mun pitäisi kuitenkin vain jäävätä itseni ulos kaikesta ja jättää kaikki tähän. On niin paljon muita, jotka osaa kaikki nää asiat paremmin kuin minä.  Tun

Ensimmäinen kerta ryhmässä jännitti. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että uskalsin mennä. Ihmeellisintä kaikessa oli kuitenkin se, että ihmisten puheenvuorot olivat kuin omasta elämästäni. Ikään kuin joku olisi lukenut ajatuksiani. Itse kerroin kuvan avulla että juuri nyt elämä tuntuu umpikujalta. Siltä, että lyö päätään seinään eikä pääse koskaan eteenpäin. Eikä koskaan sovi muottiin, joka on asetettu. Rohkaisevat kommentit olivat toki tärkeitä, mutta paljon tärkeämpää oli kuulla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tuntevat kuten minäkin olen tuntenut vuosikaudet. Kerroin siitä, miten työssäoppimisen alkaminen on jälleen kerran kova paikka. Miten pelkään arvioitavana olemista, sillä ennakko-oletus on aina sama: Nyt sieltä tulee ne haukut. Kiitos näiden ihmisten, aloin jo olla hyvillä mielin koko työssäoppimisen suhteen, sillä toden totta; olin menossa sinne oppimaan. Perjantaina ryhmänohjaaja soitti ja lähetti kaupan päälle vielä viestinkin. Olin vältellyt työssäoppimispaikkaan soit

Olin ollut poissa koulusta kaksi viikkoa. Pääsiäisloma antoi aikaa ajatella. Tiistaina kävelin apteekkiin ja hain ensimmäisen lääke-erän, hieman epäillen. Aiemmat kokemukset olivat osoittaneet jo, että lääkkeet olivat pahasta, joten miten tämä voisi olla erilainen? Sain puhelun polilta, minut kutsuttiin haastatteluun koskien hoitajan mainitsemaa ryhmää. Aika oli jo seuraavaksi päiväksi. Lupauduin menemään, vaikka hieman epäilyttikin. "No hyvä että mennään parempaan päin. Tule kouluun heti kun pystyt!" Keskiviikkoaamuna otin ensimmäisen lääkekapselin ja painuin takaisin nukkumaan. Olin valvonut suurimman osan yöstä. Heräilin kuitenkin yhtä mittaa. Lopulta nousin ylös. Olo oli levoton ja lopulta lähdin tarkoitettua aikaisemmin polille. Ja sen sijaan että olisin mennyt bussilla, kävelin matkan. Ja mikä ihana olo minulla olikaan. Kaikki tuntui hyvältä. Se tavanomainen "täi tervassa"- fiilis herätessä oli poissa. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa kuukausiin pirteäksi. Ain

Lääkäri kuulosteli ensimmäisenä mielialaa. Olin ollut melkein kaksi viikkoa poissa koulusta. Ahdistuin ajatuksesta, että pitäisi olla sosiaalinen ja pitää yllä "normaalia" kuvaa itsestäni samaan aikaan kun todella kaikki tuntui kaatuvan päälle. Lääkäri kuunteli ja huomautti että herkistyin jonkin verran puhuessani koulusta. En itse huomannut, mutta tottahan se oli. Koulu oli eräänlainen yhteiskuntakelpoisuuden mittari. Se kertoi olinko tarpeeksi. ADHD-testin tulokset tulivat julki. Ylivilkkaus- ja impulsiivisuusoireita oli niin vähän, että sain diagnoosiksi kirjainyhdistelmän ADD. "Pelkkä diagnoosihan ei tee asialle mitään", lääkäri huomautti ja kysyi mielipidettäni siitä, tehdäänkö diagnoosi viralliseksi. Muistan etten saanut sanaa suustani. Oli hämmentävää että joku kysyi mitä minä halusin. Lääkäri kertoi mitä diagnoosin jälkeen tulee tapahtumaan ja missä järjestyksessä kaikki tavanomaisesti hoidetaan. En ollut aiemmin tutkinut lainkaan sitä, miten ADHD:ta hoideta

Jo heti seuraavalla viikolla tapasin hoitajan. Olin valmistautunut siihen, ettei tapaamiseen menisi paljoakaan aikaa ja ehtisin hyvin kouluun, sillä valinnaiskurssin viimeinen viikko oli alkamassa. Yllätyin siis valtavasti kun hoitaja ilmestyi odotushuoneeseen Diva-testi kainalossaan. Testi sisältää kaksi osuutta; Tarkkaamattomuusoireet sekä Yliaktiivisuus- ja impulsiivisuusoireet. Kysymyksiin vastataan kahdella tavalla. Siten, onko oire esiintynyt aikuisena (vähintään puolen vuoden ajan) ja onko oire esiintynyt lapsena (5-12 ikävuoden aikana). Oireen tulee olla luonteenpiirteen kaltainen, eli pysyvä. Mutta jos ajatellaan 1990-luvun loppua ja 2000-luvun alkua, on melko selvää että ADHD:sta puhuttiin enemmänkin puissa kiipeilevien ja koulussa häiriköivien (poikien) juttuna. Sen lisäksi että hoitaja haastatteli minua, tulisi hänen myös haastatella lähiomaistani, eli tässä tapauksessa äitiäni. Aloitimme tarkkaamattomuusoireilla ja haastatteluosuuden tekemiseen meni lähes puolitoista tunti

Olin pitänyt bullet journalia jo puolitoista kuukautta. Ehdoton kalenteriennätykseni. Oli helmikuun puoliväli ja toiseksi viimeinen viikko valinnaisainekurssista. Unirytmini oli vinksallaan ja työllistin ryhmänohjaajaa, tämän joutuessa hakemaan minut kotoa kouluun. Häpesin silmät päästäni. Tapasin lääkärin uudelleen ja kerroin etten mitenkään ehtinyt nukkumaan 12-13 tuntia vuorokaudessa. Lääkärikin myönsi ettei se ollut tarkoituksenmukaista ja alkoi jo miettiä uutta lääkitystä tilalle kun uskaltauduin viimein sanomaan yhden monista epäilyistäni ääneen: "Oon miettinyt että oisko mahdollista että mulla ei ookaan bipoa vaan pelkkä ADHD?" Olin varma, että lääkäri tyrmäisi ajatukseni täysin. Olin kuitenkin valmistautunut jo etukäteen perustelemaan epäilyni. Diagnoosinteko vaiheessa olin toki masentunut. Olin ollut jo useamman vuoden. Mutta voisiko olla mahdollista että hypomaniaksi luulemamme oireet olivatkin vain normaalia ADHD-oireilua? Mutta ne pomppasivat silmille paljon selke

Mä haluaisin itkeä ja huutaa. Tuntuu ettei oo mitään paikkaa, jossa voisi sanoa just mitä haluaa. Aina täytyy miettiä miettiä miettiä. En halua mennä työssäoppimiseen. En vain yksinkertaisesti halua. Tuntuu etten tuu selviämään siitä. Mä en enää tiedä mistään mitään. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän tajuaa miten vähän tietää mistään. Joskus mietin että jos oisin vaan käynyt Silverian loppuun, voisin olla yhtä idiootti kuin silloin ja ehkä kaikki ei lopulta sattuisi niin paljon. Loppujen lopuksi sen työn vastuu olisi niin paljon pienempi. Joo, tavallaan mä haluan vastuuta, mutta sit toisaalta ehkä olisi turvallisempaa vaan tehdä ruokaa ihmisille. Siellä ainakin saisi sanoa että vittu mä en kestä näitä vitun mulkkuja. Aina silloin kun tuntuu. Nyt tuntuu ettei voi sanoa mitään. Pitää ehkä alkaa vaan täyttää Virhemarginaalia, koska... Tätä ei näe kukaan. Ja silloin ei voi tulla huutoa siitä, että haluan vetää koko maailmaa turpaan. Väsyttää uskomattoman paljon. Äidin kaihileikka

Olin syönyt Olanzapinia kaksi viikkoa. En kestänyt enää jatkuvaa väsymystä joten lopetin lääkkeen lupia kyselemättä. Kun hoitaja soitti, esitin taitavasti syöneeni lääkettä koko ajan ja kerroin yhä jatkuvasta väsymyksestä, joka vaikeutti koulunkäyntiä. Hoitaja varasi lääkärille soittoajan seuraavaksi viikoksi. Samaan aikaan ryhmänohjaajani halusi teetättää minulle HOJKS:n. Suostuin, vaikkakin empien. Kerrottuani äidille, tämä soitti ryhmänohjaajalle ja halusi tietää mistä on kyse.  HOJKS, eli h enkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma , tehdään  oppimisvaikeuksien tai muun tuen tarpeen vuoksi. Tällä tavoin opettajalle myönnetään lisätunteja opiskelijan tukemiseen. Minun kohdallani oli kyse tuen tarpeesta esimerkiksi työssäoppimisten aikana. Syksyn työssäoppimisessa ryhmänohjaajani oli tullut ensimmäiseksi kahdeksi päiväksi mukaani työssäoppimispaikkaani sekä osallistunut toiminnanohjauksen näyttööni ns. henkisenä tukena. HOJKS siis antaisi opettajalle paremmat mahdol

Tapasin koulukuraattorin kuulumisten merkeissä. Keskustelimme työssäoppimisjaksosta, omista kommunikaatiotaidoistani sekä meneillään olevasta valinnaisainekurssista, joka tympi minua valtavasti. Siitäkin huolimatta että kurssin sisällöt toisaalta lukeutuivat vahvuuksiini. Entä jos kukaan muukaan ei usko? Mainitsin koulukuraattorille ADHD-epäilystäni. Yllätyin melkoisesti siitä, että kuraattorin mielestä ajatus oli mahdoton. "Sähän olet tosi vastuullinen ja hyvä koulussa", oli ensimmäinen repliikki keskustelussa. Yritin selittää että toki, osasin kyllä olla vastuullinen ja pärjäsin koulussa, mutta vain silloin kun olin tarpeeksi kiinnostunut ja innostunut. On totta, että esiinnyin koulussa melko vastuullisena. Jo äidinkielen opettaja ensimmäisenä vuonna huomautti että olen johtajatyyppiä. Pidän huolta aikatauluista ja siitä että asiat tulevat tehdyksi. Toimin vapaa-ajallani apuopettajana koululla pyörivän hankkeen "kokkikerhossa" sekä olen aktiivisesti mukana opiskel

Kun vain yrittää ja lopulta loppuu energia kesken.  Tänään itketti. Halusin limsaa ja valmisruokaa. Tajusin, että jos oisin Vaasassa, olisin voinut vain soittaa Niksulle ja kysyä voisiko se tuoda mulle kaupasta ne. Mut oon täällä, eikä oo ketään jolta kehtaisi pyytää. Että lopulta on kauhean yksin.  Ei ole olemassa tarpeeksi sanoja, joilla kertoa asioita. Miten selittää, ettei kyse ole unirytmistä. Kyse on koko elämästä. Miten väsyttää niin paljon. Miten inhottaa ajatus koulusta, ihmisistä ja tehtävistä jotka pitäisi tehdä. Miten on vaikeaa sietää ihmisääntä. Ei huvita puhua puhelimessa, vaikka toisaalta haluaisi puhua ja kertoa millaista on olla minä. Millaista on yrittää ymmärtää miksi asiat on niin vaikeita ja hankalia.  ADHD selittää kaiketi osan. Että aivot eivät ole normaalit. Ne väsyvät nopeammin. Haluaisin vain saada itseni jotenkin kasaan. Mutta nyt tuntuu siltä kuin hukkuisi. On ikävä Niksua. Välillä, vain hetkittäin, tulee olo että olisi ollut parempi pysyä Vaasas

Toinen tapaaminen hoitajan kanssa oli tammikuun lopussa. Ihastuin silloin hoitajan tapaan poimia asioita puheestani. Siihen, että edes itse en huomannut millaisia asioita kerroin rivien välistä ennen kuin ne lausuttiin ääneen. "Tämähän on kuin olisi perheterapiassa", huomautti hoitaja. Keskustelimme kuulumisten ohella nukkumisestani ja kerroin että nukkumaanmeno on aina ollut vaikeaa. Tiedän kyllä, että pitäisi mennä nukkumaan mutta olen useimmiten kaikkein pirteimmilläni illalla ja löydän silloin mielenkiintoista tekemistä. "Väritän vain tämän yhden kuvan" tai "Katson vain tämän yhden jakson", ovat tavallisimpia (ja monille varmasti tuttuja) syitä venyyttää nukkumaanmenoa. "Sanooko sulle joku ääni et sun pitäisi mennä nukkumaan?" hoitaja kysyi ja naurahdin. "Sanoo, mutta en mä koskaan kuuntele sitä silloin kun oon innostunut jostakin. Jatkan vaan niin kauan kuin huvittaa." Hoitajan mielestä nukkumistapani viittasivat jonkin verran ADHD

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2016, törmäsin ensimmäistä kertaa seinään. Olin motivoitunut ja halukas oppimaan kaiken mitä koulu saattoi tarjota. Mutta kun asioita olisi todella pitänyt opiskella, loppuivat taidot kesken. En tiennyt miten lukea kokeisiin tai miten opiskella tarvittavat asiat tehokkaasti.  Miksi minun olisi poistuttava mukavuusalueeltani vain siksi että opettaja niin käski? Toki kokeisiin lukeminen oli tuottanut ongelmia jo aiemminkin, mutta tällä kertaa asiat olivat toisin. Olin motivoitunut ja halusin pärjätä mahdollisimman hyvin. Mieluiten olla paras. Kulutin useita tunteja viikossa kokeillen erilaisia tapoja tehdä muistiinpanoja, joiden avulla myös kokeisiin (tai tentteihin, kuten koulussa puhutaan) lukeminen olisi tehokkainta. Muistiinpanojen merkitys muuttui ratkaisevasti kun työssäoppimisen aikaan viimein tiesin mitä tekisin tutkinnon suorittamisen jälkeen. Peruskouluaikana en lukenut kokeisiin. Tai jos luin, tein sen mahdollisimman nopeasti. Toin kotiin kokeit

Työssäoppimisen loputtua kouluongelmat tulivat väistämättä esiin. Oli vaikea keskittyä ja toisten metelöinti häiritsi. Tapahtui ylilyöntejä. Joululoman alkaessa olin hirvittävän väsynyt. Joulukaan ei sujunut niin leppoisasti kuin olisin toivonut. Myöskään kahden kuukauden mittainen valinnaisainekurssi ei herättänyt innostusta. Kouluavustajan ehdotus kalenterin pitämisestä sai minut ostamaan vihkon ja kokeilemaan bullet journalia. Aiemmin kaikki kalenterit jäivät useimmiten ensimmäisen kahden viikon jälkeen tyhjiksi.  Ja ajattelin että tämä olisi viimeinen kertani koekaniinina.  Tapasin lääkärin ensimmäistä kertaa tammikuussa. Kerroin ADHD-epäilystäni ja sain luennon siitä miten ADHD saattoi ehdottomasti olla yksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kylkiäisistä. Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että asia olisi tutkittava. Se oli itselleni hurja helpotus.  Kuitenkin sain määräyksen kokeilla Olanzapin-nimistä lääkettä. Lääkäri itsekin huomautti että olin melko lääkevastainen ja on myönnett

Ensimmäinen tapaaminen hoitajan kanssa saapui postitse jo parin viikon päästä. Yhteensä odotusaikaa koululääkärin tapaamisesta ensimmäiseen tapaamiseen kertyi paria päivää vajaa kuukausi. Koska työssäoppimisjaksoni näyttöineen oli täydessä käynnissä, aikaa jouduttiin siirtämään työaikoihin sopivaksi. Työpaikkaohjaaja toki olisi antanut mennä koska tahansa käynnille, mutta koska pidin työstäni, en halunnut jäädä mistään pois. "Tuohan nyt on niin nuori ettei se ymmärrä mitään" Tiesin jo mennessäni, että hoitaja ei olisi sama nainen, jonka olin tavannut puoltatoista vuotta aikaisemmin. Se oli helpotus. Mutta se ei helpottanut tuskaa siitä, etten tietäisi millainen ihminen minut odotushuoneesta ottaisi mukaansa. Järkytys oli suuri, kun odotushuoneeseen ilmestyi nuori nainen, joka kutsui nimeltä. "Tuohan nyt on niin nuori ettei se ymmärrä mitään", ajattelin kun kävelimme vastaanottohuoneeseen, istuimme ja aloitimme taas kerran kaiken alusta. Miksi olin tullut, mitä on ta

Kuulin bullet journalista ensimmäistä kertaa kaverilta, joka oli itse aloittanut bujon tekemisen. Sen jälkeen törmäsin useasti bullet journal- nimeen selatessani Pinterestiä ja Instagramia. Yläaste-ikäisenä ostin joka vuosi uuden koululaiskalenterin (tuntuu että silloin vaihtoehtoja oli paljon enemmän kuin nykyään) ja täytin kalenteria kaksi viikkoa, jonka jälkeen se jäi tyhjäksi. Kaipasin myös aina paljon enemmän kirjoitustilaa kuin mitä kalentereissa oli. Bullet journal, tuttavallisemmin bujo, on kalenterin, tehtävälistojen ja päiväkirjan yhdistelmä. Ensimmäisenä vuotena kouluavustajamme yritti saada meidät pitämään kalenteria. Yritinkin kovasti, mutta lopputulos oli aina sama. Jaksoin pitää kalenteria pari viikkoa, jonka jälkeen hylkäsin sen. Käytin puhelimen kalenteria, sillä se synkronoitui niin tietokoneelle kuin tablettiinkin kätevästi ja lisäsi mahdollisuutta muistaa sovitut tapaamiset ja lääkäriajat. Totuus on, että edes se ei toiminut haluamallani tavalla. En pystynyt lisäämä

Työssäoppiminen oli alkanut. Koulukuraattori tuli mukaan koululääkärin tapaamiseen. Muistan kertoneeni innostuneena työssäoppimispaikastani, joka oli paljastunut ensimmäisten kahden päivän jälkeen ihanaksi paikaksi. Ilmoitin kuraattorille etten suostuisi ottamaan sairaslomaa, sillä myöhemmin en välttämättä pääsisi samaan paikkaan uudelleen. Ikään kuin lääkkeet olisivat ratkaisu kaikkeen. Koululääkäri tarkasti painon, verenpaineen ja ripitti ensimmäisestä. Sen jälkeen aloimme puhua varsinaisesta ongelmasta, joka itseasiassa ei ollut enää niin suuri ongelma kuin aikaa varatessa (kuten tavallista).  "Mä laitan sulle lähetteen psykiatrian polille, kyllä se jatkoseuranta on hyvä asia. Etenkin kun puolentoista vuoden päästä koulu loppuu niin ettet jää tyhjän päälle. Ja sitten siellä voidaan miettiä sitä lääkitystä", sanoi koululääkäri.  Ikään kuin lääkkeet olisivat ratkaisu kaikkeen, ajattelin. Ikään kuin niitä ei olisi jo kokeiltu ja ikään kuin yksikään olisi auttanut. Ja mitä ihm

Yhtenä iltapäivänä, tuskallisen kahden viikon unettomuuden jälkeen istuin koulussa ja huomasin avautuvani kouluavustajalle siitä, miten vaikeaa oma elämä on. Kun ei nuku, kun ei jaksa istua tunnilla, kun ei saa mitään aikaiseksi. "Tää on taas tällainen vaihe", ilmoitin syyksi kysyttäessä syytä. "Ootko sä koskaan tehnyt ADHD-testiä?" Se oli iltapäivä, jolloin tuntui että olin antanut kaikkeni, enkä silti ollut saanut aikaan mitään. Että jokainen päivä on pelkkää yrittämistä. Yritä istua tunnilla rauhassa. Yritä olla häiritsemättä muita. Yritä olla suuttumatta kun toiset metelöi. Yritä saada tehtävät tehtyä, vaikka sitten lintsaamalla koulusta. Yritä olla kiltti. Yritä olla menemättä hermojasi. Yritä nyt vähän nukkua, vaikka ei väsytä. Yritä, yritä, yritä. Ja se tuskallinen selvitys siitä että itseasiassa olen pirteämpi kolmen tunnin kuin kahdeksan tunnin yöunien jälkeen. Eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta pitkällä aikavälillä keho vain ei enää kestä sitä ja tuntuu

Vasta istuessani hoitajan huoneessa ja tajutessani mitä se puhui, mulle valkeni se tosiasia että oikeasti olen vaan selviytynyt vuodesta toiseen. En tarkoita ettenkö olisi myös nauttinut asioista joita olen tehnyt, mutta loppujen lopuksi kaikki on ollut vain onnenkantamoisia. On noloa myöntää olevansa aikuinen joka ei saa asioita pysymään kasassa. Ei osaa mennä ajoissa nukkumaan, ei syödä säännöllisesti eikä varsinkaan tehdä mitään mikä ei juuri nyt kiinnosta. Toki aina on tilanteita, jolloin sitä vain kerää itsensä kasaan ja suorittaa asioita. Koulussa ja kotona sekä ihmissuhteissa. Pystyn olemaan vastuullinen aikuinen, joka huolehtii projektinsa ja tehtävänsä loppuun saakka ja saa muutkin toimimaan. Mutta. Vielä syksyllä ajattelin että mussa on vain joku vika, jota kukaan tai mikään ei pysty korjaamaan. Muistutan 16-vuotiasta teini-ikäistä hirmuisine raivonpuuskineni ja ajattelumalleineni. En osaa kontrolloida mitään ilman että se vie hirvittävästi energiaa. Koko elämä on yhtä joko-t

Blogi on jäänyt viime aikoina vähän sivuun. On niin paljon kaikkea muuta ettei oikein jaksa keskittyä. Enkä tiedä kuka haluaisi lukea säälittävää "yhyy mun elämä on perseestä" nurinaa. Tai no, aiemminkin on ihmiset jaksaneet... Mutta jotenkin nyt kaikki on niin eri tavalla. Sitä välittää enemmän kuin aiemmin. Kyllähän mä aiemminkin välitin, mutta tää on erilaista. Niin erilaista. On eri elämä ja silti sama paska elämä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, etten tule ikimaailmassa selviytymään tästä keväästä. Jos syksyllä vielä oli jotakin toivoa, niin nyt se toivo tuntuu hävinneen jonnekin. En jaksa. Ei kiinnosta. Vaikka toisaalta kyllä kiinnostaa, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi. Menin vilkaisemaan ilmaisun näyttösuunnitelmaa ja alkoi vain ahdistamaan koko juttu. En halua. En pysty. En kykene. En nyt. Tuntuu niin säälittävältä olla minä. En saa tehtyä edes kolmea muskarisuunnitelmaa, koska joka kerta kun aloitan, jumiudun. Kaksi kuukautta pelkkää ilmaisua on ihan liikaa mun pää