Virhemarginaali

Elokuun viimeisellä viikolla sain sähköpostin. Olin valmistunut neljä päivää aiemmin. Seuraavana päivänä sain tekstiviestinä kuvan ensimmäisestä, ihan-oikeesta, työsopimuksesta. Aloitin työt heti maanantaina. Kaksi viikkoa sitten, keskiviikkona, kirjoitin asuntohakemuksen etsivän nuorisotyöntekijän kanssa. Saman viikon perjantaina sain asuntotarjouksen.  Vielä tammikuussa olin luovuttamassa. Vielä tammikuussa olin varma etten koskaan pysty tekemään tätä työtä.  En ehkä loista työhaastattelutilanteessa, mutta työntekijänä kyllä. Ja mikä parasta, rakastan tätä työtä. Joka päivä on kiva mennä töihin. Asiat voi muuttua ja muuttuukin. Mutta että parempaan suuntaan. En olisi uskonut. Mikä sitten on muuttunut? Uskallan pyytää apua. Uskallan myöntää että joidenkin asioiden tekeminen on vaikeaa, vaikka ei pitäisi olla. Uskallan luottaa itseeni. Uskallan sanoa, jos en osaa jotakin. Uskallan olla minunlaiseni työntekijä. Tiedostan mitkä asiat ovat vaikeita ja miksi. Ja etenkin, miten voin helpott

Kasvaminen olisi kai liian helppoa, jos se ei sattuisi.  Jos ei itkisi, aikoisi luovuttaa, vannoisi ettei koskaan enää. Jos ei tuntuisi miltään. Jos ei tärisisi sängyssä aamulla. Jos ei jättäisi tekemättä, koska tuntuu. Jos ei liikuttuisi, raivostuisi, olisi surullinen, epätoivoinen, katkera. Jos ei epäonnistuisi, hakkaisi päätään seinään ja jäisi hetkeksi maahan makaamaan.  Ja sitten lopulta huomaa seisovansa keittiössä. Itkee sitä ihmettä että on tässä. Kaikesta huolimatta.  Kaikki kurssit valmiina.

Kirjoittaminen tarkoittaa ajattelemista. Dokumentointia. Näin olen joskus ajatellut (eli aivan väärin ja nolosti). Näiden ajatusten pohjalta tein ratkaisuni silloin (voi miten sitä onkaan ollut tyhmä) joskus. Joskus harvoin joku toinenkin ajattelee samoin ja syntyy kosketuksia. Hipaisuja tai läimäisyjä. Joku toinen ajattelee myös (miksi ihmeessä neljäs sormi on nimetön?) ja etsii vastausta.  Kirjoittaminen on jakamista. Huonojen päivien aaveita, jotka vain hän (joka tietää) voi tietää. Hyvien hetkien haamuja, jolloin kaikki on ihan okei. ( Kun jalkaa ei särje, migreenin haamusärky katoaa, uudet lenkkarit on jalassa hyvät.) Ikävystyttäviä kirjaimia, kun täytyy näyttää että hamsteri elää. Hurraa! Kirjoittaminen tarkoittaa elämistä omissa tai toisissa saappaissa. Joskus molemmissa samaan aikaan. 

Rinnassa haava. Ihottuma. Mikälie. Kipeä silti. Jospa se on syöpä. Tai sitten vain hiertymä uusista rintsikoista. Tai allerginen reaktio. Tai ehkä jokin uusi ihosairaus. Tai jotakin mistä en tiedä mitään. Poissa silmistä, poissa mielestä. En katso peiliin. Puen rintsikat.

... on seistä kolmen koivun välissä, hyppynaruvankilassa ja kauhistella lasersädeseiniä, kuravelliruokaa ja hirmuisia vartijoita. ... on istua pulpetissa ja pelastaa karkaava kuminauha keskeneräisestä rannerenkaasta.  ... on pelata Chocoa ja valita tahallaan kärpänen. ... potkia palloa asvaltilla ja sopia maalien paikoista.  ... istua portailla ja syödä kukkasalaattia ja hiekkaa muovilautaselta.

Kotiin työpäivän jälkeen. Nyt olen ansainnut tämän. Koko keittiö siivottu. Nyt olen ansainnut tämän. Vapaapäivä. Nyt olen ansainnut tämän. Paha mieli. Nyt en ole ansainnut tätä. Milloin elämä alkoi pyöriä ruoan ympärillä? Milloin tyhjä jääkaappi sai paniikin iskemään sisuskaluihin? Muistan vielä ajan, jolloin yksi limsapullo kesti viikon. Nyt ostan tölkkejä, jotta pystyn rajoittamaan. Nyt ostan suklaapatukoita, jotta pystyn rajoittamaan. Nyt täytyy syödä kunnes on paha olo. Se on rangaistus. Mistä? Kun on paha olla, kaikki on hyvitetty.

Bussipysäkillä avasin kuulokkeiden solmut, asettelin ne korviini ja napsautin kiinni puhelimeen. Avasin Spotifyn ja valitsin sen tietyn soittolistan. Viitoin bussia pysähtymään. Leimasin kortin ja istuin aina samalle penkille (ellei joku satunnainen ilkiö ollut vienyt sitä). Otin kuulokkeet korvilta vasta työpaikan pihassa, hengitin syvään ja päätin että tänään(kin) minä yritän. Ja se mikä ei onnistu, ei sitten onnistu.

Pitäisi valmistua toukokuussa. En tiedä mitään. En osaa mitään. En ainakaan sillä tavalla kuin pitäisi. Jos olisi rahaa, jättäisin kaiken sikseen ja se olisi siinä. Muuttaisin Turkuun tekemään hidasta kuolemaa. Hitto.  En tiedä. Ahdistaa.