Virhemarginaali

Tahtoisin piiloutua loppuelämän ajaksi. Kunhan ei vain tarvitsisi ottaa yhtäkään riskiä. Haluan mennä kauppaan ilman että pelottaa. Haluan mennä kouluun ilman pelkoa siitä että mokaan ja toimin väärin tai en osaa tarpeeksi hyvin. Aivan sama vaikka huutaisitte että kouluun mennään oppimaan. Tuntuu silti että täytyisi osata jo. Odotetaan että osaa. Ja sitten en osaakaan. En ainakaan tarpeeksi hyvin. En ehkä pystykään tähän. Enkä ymmärrä miten toiset ihmiset pystyvät. Miten ne pystyy sietämään kaiken. Ja miksi se on niin vitun vaikeaa mulle. Miksi on niin vaikea antaa vain olla. Viimeisen kuukauden aikana olen halunnut kuolla useammin kuin...  no, pitkään aikaan.

1. Aamulla on vaikea nousta ylös. Aamuisin väsyttää, siitäkin huolimatta että meni nukkumaan yhdeksältä illalla. On vaikea saada itseään hereille. Heräämiseen menee tunteja. Tai no, toisinaan sitä herää kolmelta yöllä virkeänä ja energisenä ja tuntuu että voisi siirtää vaikka vuoren omin voimin. Medikinetin aloittamisen jälkeen aamuväsymys ei ole enää ollut yhtä suuri ongelma. Viimeistään 15 minuuttia lääkkeen ottamisesta on jo niin inhimillinen olo että pystyy nousemaan ja pesemään hampaat. Aiemmin "huonoina päivinä" se oli mahdotonta. 2. Ajoissa oleminen Nolostun myöhästymisestä. Olen jo ala-asteesta asti joko a) ollut ajoissa b) en ole mennyt paikalle lainkaan. Aikuisena b-vaihtoehto on ikävämpi juttu, juttu, joten olen luonut itselleni säännön: Puolta tuntia ennen lähtöä ei saa aloittaa mitään tekemistä. Luonnollisesti myös suunnittelen etukäteen millä bussilla menin tai milloin lähden kotoa kävelemään. Mieluiten aina niin että olen vähintään varttia aiemmin määränpäässä.

Jotenkin sitä on oppinut katsomaan elämäänsä ihan uudella tavalla. Ryhmä ja sen tuoma vertaistuki näyttivät konkreettisia esimerkkejä siitä, että en ole ainoa. En ole ainoa joka tarvitsee paljon sanoja ilmaistakseen itseään. En ole ainoa, joka tarvitsee hyvän syyn jotta voi siivota. En ole ainoa, jonka on vaikea hahmottaa aikaa ja tietää miten kauan jokin toiminto vie. En ole ainoa. Tiedättehän kun pari vuotta sitten puhuttiin erityisherkistä. Niistä tyypeistä joita paidan materiaali häiritsee tai ympäristön meteli tuntuu pahalta. No, minäpä kerroin terapiaihmiselle (ihan muuhun asiaan viitaten) vaatemaustani ja siitä miten yleensä ottaen kaupassa valitsen vaatteeni. Ja kuinka en ole (kaksia lukuunottamatta) löytänyt sopia farkkuja. Vain vähän myöhemmin keskustelimme siitä miten tavallinen taustahälinäkin kuormittaa ja väsyttää. "Niin että oot vähän niin kuin erityisherkkä." "No en oo. Oon vaan aina ollut tällainen. Muistan yhä yhden prinsessa-naamiaisasun, missä oli tos