Virhemarginaali

Huono päivä meni ohitse ja projektitkin saatiin päätökseen, vaikka tiukkaa tuntui tekevän. Kummassakin päästiin tavoitteeseen. Myös viimeiset syyslukukauden tunnit, Lucia-hartaus ja joulukirkon esitys olivat ja menivät, ja viimein koitti ihana loma. Joskus neljän päivän jälkeen aloin kaivata jo takaisin kouluun. Olen myös suunnitellut jo valmiiksi kevään aikataulua, opiskellut aiheita joita tammikuussa tullaan käymään.läpi ja luonnostellut opiskeluaikataulua kevään lukujärjestysten pohjalta. Päätin että lomailen muutaman päivän ja sitten tartun taas hommiin kun saan huoneeni käyttöön veljen jäljiltä. Saa tehdä omassa rauhassa muistiinpanoja ja lukea. Käsintehdyt muistiinpanot ovat paljon paremmat. Huomaan sen nyt. Huomasin sen viimeisten kokeiden aikana, sillä en ollut tehnyt kovinkaan kattavia muistiinpanoja kyseisistä aineista ja vaikka luinkin opettajan julkaisemat sähköiset versiot, ei mieleen jäänyt yhtään mitään. Sen sijaan kun olen nyt tehnyt käsin omat muistiinpanot kirjan teks

Haluaisin vaan pakata kamat ja häipyä. Tää päivä on ollut ihan järkyttävä ja tuntuu siltä etten osaa tehdä mitään oikein. Menetin hermoni ihan totaalisesti, enkä ole saamut tänään aikaan oikeastaan mitään.  Piparit ja niiden pakkaus,  joo. Mutta siinähän se onkin.  Tekisi mieli jättää hommat kesken ja antaa vaan olla.  Ehkä en oikeesti pysty tähän. Esittämään. Joka helkutin päivä. Oikeasti kun miettii niin ei kukaan oo tehnyt mitään väärin. Mä en vaan osaa. Olla tarpeeksi joustava ja kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Olisi helpompaa jos lähtisin. En tiiä minne, mutta jonnekin. Muistin taas miksi vihaan mun elämääni ja elossa olemista. Kävelin kauppaan ja takaisin jotta rauhoittuisin. Tuntui tyhmältä, koska ei se edes auttanut mitään. Selvitin päivän tapahtuman. Ja kun oikeasti se oli täysin mun vika,  yllätys yllätys. Jos osaisin ees toimia jotenkin oikein, mutta tuntuu ettei mene ihan putkeen. Pahinta on se että tuntuu että oon velkaa ja että mun on pakko olla täällä. En voi vaan kävell

Tänä syksynä monet meistä ovat aloittaneet opiskelun. Ja yhtä monet ovat palanneet opintojensa pariin. Monelle tämä syksy on antanut tilaisuuden kokeilla omia siipiään ja tarttua mahdollisuuksiin, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt ennen kuin ne sattuivat kohdalle. Kun elokuussa istuin junassa, matkalla kohti tuntematonta kaupunkia, Entäjos-hirviön ääni oli täyttänyt ajatukseni. ”Entä jos tämä onkin virhe? Entä jos en osaa? Entä jos en saa uusia kavereita? Entä jos… Entä jos… Entä jos…” Mutta pienen pieni ääni hihkaisi Entäjos-hirviön ylitse kirkkaalla äänellä: ”Mutta entä jos tämä onkin suurin seikkailu koskaan?!” Tämä ehdotus sai Entäjos-hirviön vaikenemaan, mutta vain hetkeksi. Vasta astuessani ulos junasta ja kohdatessani uuden kotikaupunkini, hirviö vaikeni. Sillä entä jos, toden totta, tämä onkin parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut? On aivan liian helppoa unohtaa kiittää itseään. Ja on vielä helpompaa ajatella ettei ole kiitoksen arvoinen. Mutta juuri nyt, Sinulla, opi

Ja takaisinhan se tuli. Väsyttää ihan järjettömästi. Ahdistaa, etenkin iltaisin. Olen sitonut itseni niin moneen projektiin, että pelkään homman hajoavan käsiin. Toisaalta taas nautin siitä että on tekemistä. Ja jollain mystisellä tavalla jopa pärjään niissä hommissa. Oikeastaan ainut asia, joka pelottaa on se etten jaksakaan jonakin aamuna nousta sängystä ollenkaan. Olen kartuttanut poissaoloja. En niin paljon kuin olisin ehkä aiemmin voinut, mutta silti. Ahdistaa että tiedän että pitäisi tehdä kaikenlaista (mm. läksyjä), mutta en jaksa keskittyä saati aloittaa niitä. Yritän vain saada tärkeimmät asiat hoidettua. Etenkin ne, joista olen eniten vastuussa. Harkitsin ottavani yhteyttä T:aan. Mutta paljon helpompaa olisi kertoa keuhkokuumeesta kuin siitä ettei jaksaisi nousta ylös sängystä. Odotan yhäkin että jokainen reagoi samoin: "Ota itseäs niskasta kiinni". Vaikka oikeasti on olemassa diagnoosi. On olemassa (mitä omituisin) syy kaikelle. Ja toisaalta tykkään niin paljon kou

Se hetki kun seisot aulassa luokkakavereiden kanssa ja yksi niistä osoittaa sua. Ja sitten toinenkin sanoo "niin mäkin ajattelin". Se riemu ja ylpeys. Ja se lamaannuttava kauhu. Ei, eihän tämä nyt voi mennä näin. Hiipivä tunne, että voi ei, nyt ne saa tietää. Nyt niille selviää totuus ja sen jälkeen ei ole enää yhtään mitään. Ja siinä vain seisot ja yrität hymyillä, kasata itsesi ja vitsailla typerästi. Varmistaa että eihän ne nyt huomanneet mitään. Nythän pitäisi olla ylpeä. MUTTA KUN EN OLE. Osa luokasta kutsuttiin mukaan projektiin. Ja koska alkuperäinen projektipäällikkö perui tulonsa, piti ryhmän valita uusi päällikkö. Siinä sitten seisoin ja palaverin jälkeen tuntui siltä että koko maailma kaatuisi päälleni. Nyt ne tajuaa etten ole oikeasti yhtään hyvä. Etten oikeasti osaa mitään. Tämä homma on tuhoon tuomittu kun ne antaa mulle vastuuta. Eihän tämä ole ennenkään sujunut. ... eikun hetkinen. Eihän mua ole ennen valittu koulussa yhtään mihinkään! Sitä suuremmalla syyllä!

Psykologian tunnilla käskettiin kirjoittamaan millaiseksi kuvittelee itsensä ja elämänsä vanhuksena. Halusin nauraa ääneen. Hillitsin itseni, koska tällä alalla ei ole soveliasta puhua sellaisista asioista. Olisin halunnut sanoa että tuskinpa elän niin vanhaksi asti. Enkä edes taida haluta. Kirjoitin näytelmäkäsikirjoituksen avustajalle. Sain kehuja. Luokkakaverit kehuvat tarinankerrontaani. Tuntuu taas siltä että haluan kirjoittaa, ainakin hetkittäin. Annoin itselleni arvosanan kymmenen opiskelusta. Siitä millä mittapuulla se olisi pitänyt mitata oli aivan toinen asia, mutta minä mittaan omallani. Ja se on täysi kymppi. En ole koskaan pärjännyt koulussa näin hyvin. Tänään tosin on kinnannut. Kiukutti heti aamusta, mutta toisaalta, nukuinkin vain kolme-neljä tuntia. Turhautti istua englannin tunnilla ja olla tekemättä mitään. Äidinkieli oli vähän turhaa. Eikä asiaa helpottanut tutustumiskäynti perhepuistoon. Tai no, itse käynti oli kiva, mutta kaaduin. Polveen sattuu. Ja jotenkin a

Edellisviikonloppuna hyvästelin vanhan asunnon. Kuurasin ja lähetin tavarat matkaan. Tapasin vielä ihmisiä, vain kokeakseni ahaa-elämyksen jonka olisi pitänyt tulla jo aikaa sitten. Mutta ehkä välimatka ja uusien ihmisten tapaaminen antoi perspektiiviä. Sanoin J:lle analysoidessamme "viimeistä" retkeä, miten paljon enemmän kämpässä ahdisti. Ja tunsin itseni yksinäiseksi. En ole tuntenut itseäni kovinkaan yksinäiseksi asuntolassa ja koulussa. Viikonloput ovat sellaista ihanankamalia. Tavallaan odottaa että koska ne muut tulee ja toisaalta nauttii hiljaisuudesta ja siitä että saa kaikessa rauhassa pestä pyykkiä, imuroida ja tiskata. Sen jälkeen kun pääsin asunnosta eroon, olen ollut hirvittävän onnellinen ja helpottunut. Hoidin kouluasioita kuntoon (todistusten kopiot ja opiskelijakortti) ja olin. Tuntuu hetkittäin ihan kivalta heittäytyä teinien juttuihin. On helpompi unohtaa sellaiset mystiset asiat kuin laskut ja raha. Sain asuntotarjouksen, jossa oli vain yksi päivä aikaa m

En ole palannut gluteenittomaan ja se kyllä tuntuu. Mutta aivan sama, aivan sama, aivan sama. Tuntuu siltä ettei mikään järjesty ja silti kuitenkin järjestyy. Sain uuden kaverin. Kolme. Asuntolan valtaavat lukit. En tykkää niistä. Odotan että joku tulee viemään ne pois mun läheltä. Opiskelu on ihanaa ja kamalaa. Tunnen olevani hyvä ja kamalan huono. Mutta pääasiassa hyvä. Opiskelussa. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu joskus ihan hirvittävän ylivoimaiselta kun on paljon ihmisiä. Tuntuu että sanon vääriä asioita ihan väärässä paikassa. Äiti kysyi tänään aionko jatko-opiskella. Meinasi iskeä paniikki. Kieltäydyin panikoimasta ja sanoin että katsoo sitä sitten joskus. Herrajumala, koulua on käyty vasta kuukausi. On jo saavutus että mulla on vain kolme (tuntia) luvatonta poissaoloa. Siitäkin äiti syyllisti. Viimeksi kun olin koulussa niitä oli kuukaudessa enemmän kuin on sormia ja varpaita. Miksen saisi olla iloinen siitä että niitä on vain kolme. VAIN KOLME! IHAN USKOMATONTA EN OLISI IKIN

Tiedättekö tunteen, kun haluaisi vain huutaa täyttä kurkkua? Kun haluaisi sanoa suoraan jokaiselle mitä tästä ajattelee. Ne kaikki ikävät asiat, joita ei ole viitsinyt/uskaltanut/halunnut sanoa, koska silloin leimautuu joko a) kusipääksi tai b) tunteettomaksi paskaksi. Nyt juuri haluaisin huutaa. Etenkin eräällä ihmiselle, joka on kokoajan käynyt hermoille enemmän ja vähemmän. Viime aikoina tavallista enemmän. Istun luultavasti loppupäivän vessassa. Ostin kaikkea sitä mitä en saisi nyt syödä. Wrapeja, tonnikalapitsaa, lakritsia, karkkia, suklaata. Naurattaa, sisäisesti. Tuntuu siltä että kaikki on ollut yhtä suurta virhettä. Että olisi parempi ollut kärsiä 20% saktio toimeentulotuessa ja pysyä Vaasassa. Jos en olisi ajatellut vain "minä haluan" vaan oikeasti miettinyt mihin päätös johtaa, olisin itsekin ymmärtänyt ettei tällainen ole mahdollista. Ja juuri tyhmyyden vuoksi päädyn istumaan yksin asuntolassa, kirjoittamaan järkyttävästä itsevihastani ja aggressiosta ja syömään p

1. Kun saan käpertyä sänkyyn Joken kanssa ja olla ihan yksin koko asuntolassa. Ei ovien paiskontaa, ei kikatusta, ei tömpstömps-ääniä käytävällä. 2. Kun saan käpertyä sänkyyn Joken kanssa ja käytävältä kuuluu tömpstömps-hihihi-pampam-skriik. 3. Kun tunnilla tuntuu siltä että kuulun porukkaan enkä tunne itseäni hirveän tyhmäksi vaikka heitänkin huonoa läppää. 4. Kun istun tupakkakatoksessa ja voin jutella ventovieraille ihmisille paljon helpommin kuin aiemmin. 5. Kun voin kuvitella olevani Tylypahkassa.

Toinen viikko lähenee loppuaan. Tällä viikolla on tullut ensimmäinen energiatason lasku. Onneksi on asuntola ja melko vähän tunteja. Olen yhäkin sitä mieltä että koulu on kivaa ja suurin osa tunneista on mielenkiintoisia siitäkin huolimatta että valitan typeristä englannin tehtävistä tai aivan turhasta opo-tuokiosta. Ainoa todellinen tuskan aihe on ikäero muihin opiskelijoihin. Luokalla on parikymppisiä, joiden kanssa tulen kyllä juttuun, mutta asuntolaelämä onkin asia erikseen. En osaa olla yhtä riehakas enkä ymmärrä poikaystävä/pojatonihaniaihQ- juttuja enää niin hyvin kuin joskus aiemmin. Ei sillä että olisin ymmärtänyt silloinkaan kovin hyvin. Olisi suora vale väittää etten nauttisi tästä ylemmyyden tunteesta, mutta tuntuu vähän yksinäiseltä kun ei ole ketään joka ymmärtää tiettyjä aikuiselämän realiteetteja. Tuntuu typerältä silti valittaa koska ikävistä tilanteista/tunteista huolimatta viihdyn täällä. Pysyn paremmin tolkuissani säännöllisten ruoka-aikojen, koulun ja lepoaikojen a

Ensimmäiset opiskeluviikko on puolessa välissä. Takki on aika tyhjä. On yllättävän raskasta opiskella neljän vuoden tauon jälkeen. Tuntuu aivan ihmeelliseltä istua tunneilla, olla aktiivinen ja yrittää luoda uusia ihmissuhteita, kun ei tunne ketään ennestään. Asuntola ei ole lainkaan niin paha juttu kuin kuvittelin. Mulla on kiva kämppis, joka auttoi mut kivasti alkuun tässä hommassa. Osaan jo kulkea ilman karttaa lähi-Siwaan. Wuhuu. Olen hirvittävän väsynyt, niin koulusta kuin asioiden hoitamisestakin. Mutta tuntuu silti hyvältä. Tämä tuntuu "siltä oikealta jutulta". Etenkin eilisen liikkatunnin jälkeen (parantelen itseäni yhä). Tietenkin on huonoja juttujakin, mutta lohdullista on että niitä on vähemmän kuin hyviä. Ja erityisen iloinen olen siitä että uskon tämän koulun olevan sopivampi mulle kuin Helsingin alueen vastaava, joka oli jonkin verran isompi koulu. Olen ylpeä ylpeä siitä että olen ihan yksin hoitanut asioitani. Soittanut puheluita, jutellut opettajien kanssa ja

Kuten otsikossa lukee. Tuolta tuntui tiistai-iltapäivänä kun sain puhelinsoiton. Vanhat lukijat muistavat kenties postaukseni pääsykokeista joihin osallistuin. Helsingin seudun sijaan soittaja oli Keski-Suomesta (jonne olin varasijalla kymmenen). Kahden tunnin panikoinnin ja mietinnän sekä J:n psyykkauksen jälkeen soitin takaisin ja ilmoitin ottavani opiskelupaikan vastaan. Tiistain jälkeen olen nukkunut ja syönyt huonosti, itkenyt, nauranut ja ollut kiitollinen. Aluksi muutto kolmensadan kilometrin päähän tuntui sulalta mahdottomuudelta mutta asiat ovat pikkuhiljaa järjestyneet. Jopa raha-asiat, vaikka hommaa vielä olisi. Maanantaina on tarkoitus aloittaa koulu, tai ainakin selvittää juoksevia asioita. Luojan kiitos, koululla on asuntola jossa voin majoittua ennen asunnon löytymistä. Eli näin lyhyesti sanoen, Kristasta tulee opiskelija. Olen pakannut, soitellut ympäriinsä, tarjonnut tavaroitani eteenpäin ja heittänyt paljon menemään. Koska on luultavaa että tuleva asuntoni on soluhuon

Pohdin heinäkuussa säästämistä ja sitä että onko se mahdollista näin pienillä tuloilla. Haaveilen yksiöstä keskustassa, sillä kaipaan liikkumisen vapautta enemmän kuin mitään. Tein Google Keepiin luonnoksen mahdollisista kuluista, mutta en ollut varma siitä kykenisinkö noudattamaan sitä. Asetin aloituspäiväksi elokuun ensimmäisen. Yllätyn yhä siitä miten vähän rahaa ruokaa menee, kun olen laskenut mitä voin ostaa. Toki pikkuneidin kyläily ja äitieläimen tuomat eväät riittivät itsellenikin pariksi päiväksi ja pakastimessa olevat ylijäämät auttoivat ensimmäisellä viikolla, joten jäin hieman plussalle (toisin sanoen sain tummaa Geishaa). Menojen laskeminen myös vaikuttaa ostopäätöksiini. Kannattaako ostaa tätä? Voisinko saada tämänkin tuotteen edullisemmin? Tarvitsenko tätä todella? Onko yksi suklaapatukka hintansa arvoinen? Kaupassa käynti on itseasiassa paljon helpompaa valmiin ostoslistan kanssa. Lisäksi, vaikka turhaa tuleekin ostettua, olen paljon tietoisempi siitä että tämä tuote ku

Äidin kanssa syntyi sanaharkkaa. Olen unelmoija. Haaveilen asioista, joiden tapahtumisen todennäköisyys on häviävän pieni. Mutta välillä se pitää kasassa. Kuvitella hetki että tapahtuu jotakin lähes mahdotonta. Virhetulee siinä kun haluaisin jakaa jonkun kanssa omasta mielestäni ihan mahtavan haaveen. Äidille kertominen on aina virhe. Se kyllä löytää joka ainoan heikon kohdan  ja muistaa mainita miksi en ikinä pystyisi johonkin. Yksi vakioaiheista on lapsi. "Jos sä väsyt jo sen tytönkin kanssa niin miten luulet jaksavas? Kyllä ne lapset vaan kiukuttelee. Et säkään mikään helppo lapsi ollut." "Mut oma lapsi on eri asia." "Ihan samalla tavalla se tappelee ja laittaa vastaan." "En mä sanonut että oisin väsynyt muuten kuin vähien yöunien takia." "Mutta miten meinaat jaksaa ensin töissä ja sitten vielä se oma." "No ehkä mä sitten oon kuten Iskä enkä tee mitään!" Ja olisittepa nähneet sen ilmeen kun totesin että olen ih

Viime postauksen jälkeen veli oli kylässä ja lähes heti perään vierailulle pörräsi äiti. Ja siinä välissä tapahtui Pokemon GO. Äiti ihasteli pelin nerokkuutta ja äimisteli ihmisten reaktioita. Ladattuani pelin olen kävellyt yli 50 kilometriä. Instassa voitte ihastellaan nimpparilahjaksi saamiani kenkiä, sillä vanhat söivät etenkin toisen jalan todella huonoon kuntoon. Kiitos vain Intersportiin ihan mahtavasta palvelusta, vaikka tällainen haastava asiakas taisi pistää myyjän koville. Nyt alkaa jalat varpaineen parantua ja kävelemisen ilo on ylimmil!ään. Nimimerkillä hän joka maanantaina repäisi yhdeksän kilometriä ilman isompia tuskia. Poistin hetkeksi blogin muiden silmiltä ja täytyy myöntää että harkitsin vakavasti edellisen postauksen poistamista. En kuitenkaan sitä tehnyt. Olisi nimittäin huijausta väittää että aina menisi niin helvetin hyvin, kuten nyt. Aloitan taas kuntouttavan työtoiminnan kunhan paikka vain löytyy. Kaikki järjestyy. En aloittanut Litoa. En halua, en pysty, en ky

Asiat pitäisi tehdä toisin. Pahinta on kun ei oikeasti tiedä mitä haluaisi. Haluanko ylipäätänsä mitään. Olen aika tyytyväinen sohvalla makaamuseen ja House-maratoniin, vaikka julkisesti niin ei saisi sanoa. Olla laiskapaska. Kunpa voisin pyyhkiä vuoden 2012 ja tehdä asiat toisin. Liian monta virhettä. En ole ottanut Litoa. Sain uuden terapia-ajan elokuuhun, mutta en ajatellut mennä sinne. Joko a) tämä on se vaihe kun ei halua mennä terapiaan tai b) haluan luovuttaa. Ehkä kumpaakin. Olen saanut tehtyä ruokaa ja vähän siivonnut. Huomenna on aika sosiaalityöntekijälle. Jännittää ja ahdistaa.

Mitä hyötyä on käydä terapiassa, jos ei pysty sanomaan niitä asioita joita pitäisi? Siinä istuu nainen, jolla on 45 minuuttia aikaa kuunnella pelkästään minua. Siitähän sille maksetaan. Enkä mä sano. Mietin kyllä aina kun kävelen Hutskille, mutta sitten siinä huoneessa en osaakaan. Oikeasti luulen että mulla on jälleen kriisi, jota en osaa käsitellä. En osaa tarttua oikeisiin asioihin vaan yritän ajatella asioita jotka lohduttavat. Roolipelejä, elokuvia, kirjoja. Voin kirjoittaa asioista blogiini, odottaen että kaikki jotka tätä lukevat, eivät ota näitä asioita puheeksi. Koska jos tätä pitäisi selittää enemmän, vaivautuisin ja latelisin niitä samoja valheita kuitenkin. Ja toisaalta on niin tärkeää että joku muka lukee. Että muka on syy kirjoittaa, vaikka se on maailman huonoin syy. Ääneen puhuminen on se ongelma. Eikä mua haittaa vaikka ihmiset puhuvat seläntakana. Ei niin paljon kuin se että joku sanoo ääneen tai katsoo oudosti. Niin kauan kun en tiedä niin aivan sama. En ollut t

Pelattiin K:n kanssa Unoa. Kaikki oli entisellään sen hetken. Tuolla se nyt nukkuu. Syötiin sen tekemää jauhelihakastiketta ja mun ostamaa kakkua. Se tunne että on kotona. Tai no, olenhan mä kotona, mutta... Jokin on ollut toisin. Voin käydä vessassa ovi auki ja tiedän ettei toinen kiusaannu. Voin kulkea alasti eikä toista kiinnosta, koska niin nähty juttu. Oma isosisko. Äidin kanssa pitää olla seurallinen. Me ei kumpikaan niin tarvita seuraa koko ajan. Pikkuneidin synttärit oli perjantaina. Oltiin veljen kanssa kaupungilla ja menin sieltä suoraan. Pääasiassa hengasin lasten kanssa ja otin kuvia. Sain pienimmästäkin sitten kaverin. Kynttilöiden puhaltamiset ja kakun leikkaamiset. Ilmapallot. Meteli ja lasten riemu. Veli valitsi pikkuneidille dvd:n ja saippuakuplat ja löysi sopivan ponin (itse valitsin värin). Ja veli valikoi äitieläimen kortinkin sillä aikaa kun nysväsin neidon kortin kanssa. En haluaisi veljen lähtevän vielä. Sitten olen taas yksin sotkuineni. Enkä ole tehnyt mitää

Vasta nyt tajusin miksi kylppärin lattialla on karvoja. Jotenkin ennen en ollut sisäistänyt sitä. Nyt tuli suru. Miten "pikku juttuna" pitämäni ongelma ei ole yhtään pieni juttu. Veli nukkuu olohuoneen lattialla ja kaikki on kuten ennen vaikka ei oikeastaan ole. Jätin menemättä terapiaan, koska oli niin paha olla ja selitin äidille omiani. Äiti ehdotti että tulisin Turkuun ja aloittaisin lääkkeet. Mutta mistä se tietää miten toimia jos tulee hypo tai masennus. Mistä se tietää miten reagoida. Ehkä se aavistaa sen miten vähän luotan siihen. Aloin itkeä kuitenkin, taas. Muksun synttäreistä, veljen tulosta, kuumuudesta, siitä ettei ole safkaa... Mutta lopulta sain koottua itseni ennen ovikellon soittoa. Kaikki on mennyt hyvin. Huomenna ehkä vielä paremmin. Harkitsen terapian jättämistä kesken. Kaiken jättämistä kesken. Mutta ennen en ajatellut että ehkä se vaikuttaa myös tyyppiin olohuoneessa. Ihan vitun sama kaikki muut. Mutta eniten menetettävää on just tolla tyypillä. On

Itkettää ihan vitusti. Veli aikoo tulla keskiviikkona. En jaksa siivota. Pitäisi mennä verotoimistoonkin mutta en jaksa. Haluan nukkua nukkua nukkua. Kävin kaupassa ja söin niin että oksetti. Eikä ollut edes omaa rahaa. Vittu. Nyt pitää taas maksaa äidille takaisin. En voi sanoa veljelle ei, koska... No ette te ymmärrä. Se on Krisu. Tää on epätavallista. Yleensä se ei halua lähteä mihinkään. Kammottaa vain se että ensin pitää mennä terapiaan ja sitten nähdä veli. Naamari päälle niin tiukasti että sattuu. Enkä edes tiedä kauanko se aikoo olla. Suurin murhe on siivoaminen. Pyykit. Tiskit. En jaksa. Sängyssä makaamisessa on ihan tarpeeksi tekemistä. Ne leimaa mut hankalaksi jos en ota sitä reseptiä. Ja jos otan, menetän joskus munuaiset, kilpirauhasen hoitotasapainon, kropan hallinnan ja kaiken. Seuraavaksi 50 vuodeksi. Ehkä. Mutta jos otan kaiken. En menetä mitään. Ketipinorit väsyttäis ja mahdollisesti lamaannuttaisi hengityksen. Litot romahduttaisi luultavasti ekana munuaiset ja ma

Masennus. En jaksa tehdä mitään. En ole yhäkään tiskannut tai siivonnut. Vielä tää ei ole paha, mutta kuukauden päästä on sitten eri asia. En halua nukkua, mutta väsyttää toivottoman paljon. Välillä huomaan vain maanneeni tunnin tai kaksi enkä edes tiedä mitä olen ajatellut. Vilkaissut kerran pari Facebookin turhuutta. Onnistuin tekemään itselleni letin. Pikkuneidille se on helpompaa. En osaa tehdä omalle tukalleni muuta kuin ponihännän. Saavutushan sekin. Olen kirjoittanut pari luonnosta, mutta se siitä. Pääasiassa vain pohdin haluani hakea Litot apteekista ja vetää koko pönikän kerralla. Varma kuolema. Vitun kesä. Siitä tämä johtuu. Puhuin äidin kanssa Liton aloittamisesta, eikä äitikään kuulostanut innostuneelta sivuvaikutuksista. Eikä siitä myrkyllisyydestä, vaikka ei tässä perheessä sellaisista asioista puhuta suoraan. Ne asiat vain kuulee epämääräisinä kaikuina. Saan hankalan potilaan leiman jos taas kieltäydyn. Harkitsin jo koko vitun hoitosuhteen lopettamista, sillä ei ne

Olin valmistautunut kokeilemaan uutta lääkettä. Olin varma että pystyn siihen. Mutta kun lääkäri totesi ettei aiemmin puhuttua Ketipinorin pitkävaikutteista versiota kannattaisi kokeilla, hämmennyin. Lähdin paikalta kädessäni sairaslomatodistus, lähete verikokeisiin sekä Lito-resepti. Olin vastahakoinen kyseistä lääkettä kohtaan jo kun se mainittiin. Valehtelin taitavasti ettei ole ongelmia syömisen tai itsetuhoisten ajatusten kanssa. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt sanoa että itseasiassa olen syönyt tonnikalapurkin per päivä ja tuntenut helvetinmoista ylemmyydentunnettu kun pystyn siihen, eikä edes ole nälkä. Tai että vasta viime viikolla toivoin kuolevani pois. Kävin heti seuraavana päivänä (tiistaina) labrassa ja sydänfilmissä. Mutta lääkettä en ole hakenut. Koska ei ole rahaa ja koska en halua. Pelkään sivuvaikutuksia. Pelkään oksentamista. Pelkään myrkytystä. Pelkään munuaisten vajaatoimintaa. Pelkään kilpirauhasen vajaatoiminnan pahenemista. Pelkään sitä että olen yksin. Pelkä

Ystävällisesti alaa opiskeleva nettikaveri paljasti kirjaston e-kirjavalikoiman olemassaolon. Olen lukenut hieman yli viikossa 7 kirjaa ja nauttinut joka ainoasta. Sen sijaan Lumen ja jään maa ei etene. Kenties fantasian aikakauteni on jo päättymässä. Hyvä vai huono asia, tiedä sitten sitä. Yhteishaun tulokset näyttävät etten päässyt mihinkään. Odotan vielä varasijojen tuloksia, muttavtuskinpa sieltä mitään yllättävää tulee esiin. Turun kristillinen opisto jo ehti heti torstaina ilmoittaa että olen varasijalla YLI 40. Hip hei. Torstai ei mennyt kuten olin ajatellut. Olin pettyneempi kuin luulin, totesin menettäneeni yhden ihmissuhteen ja iskäkin jakoi niitä perinteisiä "hyviä neuvoja". Kun äiti pääsi töistä, pillahdin lopulta itkuun sen vuoksi miten julma joku voi olla. Olisi helpompaa jos en pystyisi kävelemään omin jaloin. Kukaan ei koskaan kommentoisi sillä tavoin. N ja pikkuneiti kuitenkin ilahduttivat päivääni ja olin niin kiitollinen niistä sanoista jotka N sanoi. Näin

Mä olen luuseri. Tuli hyvin selväksi. Se etten halua luopua terapiasuhteesta, stressaan rahaa ja muita järjestelyjä tekee musta saamattoman paskan. Agreed. En päässy kouluun, kuten arvelin. Olin kiukkunen heti aamusta ja oli muutenkin tavallaan vitun paska olo (ja samalla helpottunut) ja sit mulle ilmoitetaan että ehkä mun kanssa ei sitten kannata kaveerata. No, ehkä sitten ei kannata. Mä olin taas vaan niin tyhmä että otin kaiken vastaan ja yritin selittää, vaikka ois vaan pitänyt olla että sovitaan sitten niin. Onneks äiti lohdutti ja antoi mun vaan parkua. Nyt on takki vaan tyhjä. Salaa mä toivon et olisin varasijalla ja pääsisin ja sit taas kuitenkaan en halua. Haluan jatkaa suunnitelma A:n mukaan kuten oli tarkoitus. Ja joo, kirjotin Faceen tyhmästi mutta ei siellä itkeminen ois hyödyttänyt. Enkä ois halunnut kuulla niitä "No höh" tai "Harmi" kommentteja. Halusin vaan et ihmiset vastais et Jes, hyvä homma. Koska oikeasti on parempi näin. Vaikka tää kirpasee

"Sairaudentunto." "Myönteinen asenne." "Tunnistaa vaiheet." Vitut. Vitut. Vitut. Puolet ajasta en edes tiedä miltä musta tuntuu nyt. Tällä hetkellä. Jälkiviisaus on parasta. Mitä hyötyä on terapiasta, kun ei pysty sanomaan ettei jaksa siivota eikä edes halua pyytää apua. Ei kehtaa. Ei pysty. Vaikka se olisi fiksumpaa. Kun asiat ei ole niin huonosti. En jaksa tiskata että saisi tehtyä ruokaa. Ja silti haluan ulos kämpästä. En vain tiedä minne. En ainakaan Siwalle. Mulla on ihan oma peili kertomassa. En tattte siihen pikkupoikien apua. Haluaisin että joku murtautuisi tänne ja puff, olisin poissa. En halua sinne hiton kouluun sittenkään. Ahdistaa eniten pakkaaminen ja et pitäis kysellä kaikkea. En halua soittaa minnekään. Kunpa en pääsisi sinne. Oikeasti en tiedä haluanko lähteä pois täältä kuitenkaan. Täällä on mun elämä. Terapia, pikkuneiti (no pääasiassa ainoastaan pikkuneiti), Niksu. Mutta siellä ei olisi mitään. Ja vaikka M sanoi että kyllä mä saa

Paljon on ehtinyt tapahtua. Tietokone tosiaan hajosi, toimi yhden illan eikä toimi enää. Sain kutsun (oikeastaan kaksi) pääsykokeisiin ja tein reissun Helsingin seutuville. Sain Niksulta lainaksi läppärin, jolla nytkin kirjoitan. Kiitos siitä, vaikka tää onkin hidas paska. Pääsykoereissu meni hyvin. Selvisin Helsinkiin Tupla-J:n luokse ja J2:n kanssa matkustimme (uu) lähijunalla. Koulun kampus oli upea paikka ja tapasin pari poikaa jotka myöskin osallistuivat kokeisiin. Kirjallinen koe oli suhteellisen helppo, enkä muutenkaan jännittänyt sitä kovinkaan paljon, mutta haastattelua sitäkin enemmän. Kyselin vielä maanantaiaamuna M:ltä mitä aion sanoa "sairaslomailustani". No, kerroin totuuden, koska mitä hyötyä muusta olisi. Kiitos J2:lle seurasta ja hiljaisesta tuesta. Ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin ehkä yksin olisi tuntunut. Kotiin palattua iski masennus, jota olen yrittänyt taltuttaa, aika heikoin tuloksin. Valoisuus ja lämpö tekee hulluksi. Olen ollut helpottunut kun on

Tietokone hajosi. Oli viimeinen ryhmäpäivä. Kasailen palikkatornia uudelleen kasaan. Luen Stephen Kingin 22.11.63 -kirjaa. Lainasin sen torstaina ja vanha lukuvauhti tuntuu ihanalta. Enää vajaa kolmesataa sivua jäljellä. Äiti tulee sunnuntaina. Huomenna. Kämppä on hävityksen kauhistus (sillä lievällä mittapuulla, onneksi) ja tänään pitäisi saada aikaiseksi. Siivous, pyykinpesu, tiskaus, kaupassa käynti ruoanlaitto. Kaikki valmiiksi. Vähän kyllä ahdistaa että täytyy jaksaa koko viikko. Toivon että näen JG:n ensi viikolla. Ja valmistelen päässäni matkaa Ouluun. Ajatustasolla näin ensin. Kännykällä kirjoittaminen on ikävää. Palaan kirjan pariin.

Kunpa voisin palata ajassa taaksepäin. Tai ei. Kunpa en olisi edes syntynyt.

"Sun pitäisi mennä lääkäriin." "Ääh. Ei ne mitään tekisi. Menen sitten kun en voi enää olla ja lääkäri kertoo vakavana että sulla on syöpä, sori." "Mitä hittoa?" "En mä ole väittänytkään että haluaisin elää kolmekymppiseksi." Kun hymyilee, kukaan ei näe miten tosissasi olet. Miten uskomattoman salakavalasti latelet totuuden kaikkien nähtäväksi. Hienointa on se, että kaikki nauravat. Sanovat että oletpa hauska. Ja oikeasti tahtoisi itkeä. Ostin röökiä. Oli niin hirveä olo. Palasin vanhaan merkkiin. Se maistui siltä miltä pitääkin. Jos saisin valuta, palaisin taaksepäin ja korjaisin asiat. Karsisin ihmisiä, jotka aiheuttivat pahan mielen monta kertaa. Jotka tekevät sitä nytkin. Tahattomasti. Tahallaan. Kaikki on niin monimutkaista. En löydä enää puhuttavaa kaikkien kanssa. Sillä lopulta, kuka ymmärtää miten yhdessä yössä tuuli kääntyy. Jäljelle jää vain pettymys. Rippeet siitä mitä oli. Ehkä totuus silti on se, etten riitä. En täytä saappaita, joid

"Me mietittiin et onko neitsyet nättejä." "Ai." "Joo. Ja sit mietittiin et ketä tunnetaan. Sejase, nääh. Sejase, nääh. Ja sit se sano et no Krista, mut ei sekään oo." *tekonaurua* "No ei kaikki voi olla. Mä oon jo hyväksynyt sen etten oo nätti." *** "Me mietittiin et miten Toni saa aina niin hyvännäkösiä tyttöystäviä. Tai siis... Sejase ja Sejase oli niin nättejä. Ja Sejase on nätti. No olit säkin sen kanssa, mut siis noi on ollu hyvännäkösii."

Istun pihalla, imen tikkaria ja teen hengitysharjoituksia. Yritän huijata aivojani ja saada ne uskomaan että oranssin tikkarin sijaan kädessäni on tupakka. Onko tämä todella kaiken vaivan arvoista? Entä jos kuitenkin haen aamulla askin? Mutta on hyvä hengittää, eikö olekin? Kolme päivää on maaginen raja. Niin kauan tupakoimattomuus on nimittäin helppoa. Neljäs päivä sen sijaan on tuskallinen ja piinaava. Tullessani kaupasta jouduin pysähtymään sillä tärisin, suussa maistui ah-niin-ihana-savu ja alkoi heikottaa. Kaivoin BonBonin repusta, imin, karistin, hengitin. Hitot. Ei se ole rööki. Mutta pääsin kotiin. Viisi vuorokautta ilman. Enkä pysty nukkumaan. Suussa maistuu yhä se saatanan savu. Ehkä sitten olen vain huono kun en meinaa kestää tätä. Tai sitten M oli oikeassa ja on hiton huono hetki yrittää lopettaa, koska stressi ei tee hyvää. Muutaman tunnin päästä pitäisi nousta, mennä kauppaan ja sitten suunnata kaupunkiin. Minähän muuten jätän sen toimeentulotukihakemuksen vaikka väkisin.

"Psykoedukatiivinen ryhmä." Niin anteeksi mikä? Pääsin mukaan nk. valmennusryhmään, jossa tutustutaan sairauteen sekä saadaan vähän sitä vertaistukea. Pelotti ihan hirveästi ekalla kerralla, mutta sen jälkeen se helpotti ja odotin paikalle menoa. Kunnes tuli eilen. Ja tänään. Ja oikeastaan tämä viikko.  Vertaistuen avulla on oppinut ihan huikean määrän asioita. Jouduin myöntämään että "hypomaniajaksoni" ovatkin olleet pahempia kuin kuvittelin. Erityisesti viimeisin kuukausi. Kunnes tuli eilinen enkä jaksanut nousta sängystä.  Olen mokannut jo kaksi tapaamista. Biporyhmän ja työtoimintaryhmän. Huomenna olisi soska ja aktivointisuunnitelman päivitys ja en pysty edes kertomaan miten vähän nyt kiinnostaa tulevaisuuden miettiminen. Haluaisin vain hautautua sänkyyn. Tulin koneellekin tasan hoitamaan raha-asioita. Kohta sammutan tämän rakkineen ja menen takaisin sänkyyn kuolemaan.  Vitun ummetus. Vitun vatsakivut. Vitun rahattomuus. Vitun tyhmät ihmiset. Vitun itsekkäät pa

Lääkärillä meni hyvin. Se uskoi että kenties voisin pärjätä ilman lääkkeitä. Se ehdotti hallintaryhmää, joka on tarkoitettu bipoa sairastaville. Kerroin kiinnostuneeni. Iltapäivällä soitettiin että pääsen mukaan ryhmään. 10 tapaamista, jotka sisältää psykoedukatiivisia juttuja, että myös sitä vertaistukea jota olen kaivannut. Etten oikeasti ole ihan yksin ja on ihmisiä jotka on kokenut samankaltaisia tilanteita ja tietää mistä puhutaan oikeasti. Koska loppujen lopuksi ei muut tiedä, kun ne ei koe sitä millaista tää kaikki oikeasti välillä on. Tuntuu turhalta kertoa asioista, joita muiden on vaikea käsittää. Kun ei ole mitään syytä. Ei sellaista jonka voisi selkeästi nimetä. Lääkäri oli vähän huolissaan hypon takia, mutta syytin Ketipinoria aika tehokkaasti. Ja onhan se totta että tällä tavalla käytettynä Ketipinor aiheuttaa hypon. Ja että hypon jälkeen voi tippua korkealta. Se uskoi että psykoedu voisi auttaa juurikin hypon tunnistamisessa ajoissa, koska masennuksen huomaan suhtee

Joulun jälkeen tahti alkoi hidastua. Ei niin nopeasti että sitä olisi huomannut, mutta vieraillessani M:n luona, mainitsin kyllä siitä että väsymys alkaa painaa. Onhan niitä merkkejä ollut pitkin viikkoja, mutta vasta torstaina Ihan-Sama iski arkaan paikkaan niin lujaa kuin pystyi. Ja makasin sängyssä koko päivän. Ja seuraavan. Toivoin vain että voisin nukkua koko loppuelämäni tai ainakin kuolla nukkuessani. Tällainen Mega-Ahdistus oli viimeksi ennen joulun viettoon lähtöä. Enkä muista oliko se silloinkaan näin paha. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, pahinta ei ole itse ahdistus, vaan se ettei sille ole minkäänlaista syytä. Uskon että suurimmaksi osaksi huonosti nukutut yöt, monen tunnin sängyssä pyöriminen ja itkuherkkyys iltaisin roolipelatessa olivat NIITÄ merkkejä, jotka olisi pitänyt huomata jo aiemmin. Lohdullista on että perjantaina yönä kävelin kiltisti lääkekaapille ja nielin (pettyneenä, turhautuneena, vihaisena, tuskastuneena) Ketipinorin ja painelin sänkyyn. Nukuin

Oli pakko ottaa Ketipinor. Tuntuu että pää hajoaa. 100mg on liian iso määrä mut ei oo muuta. Ahdistaa. Nukkuminen, muut ihmiset, yhteishaku, kaikki mitä multa odotetaan. Jo pidemmän aikaa, mutta on niin helppo vetää se jonnekin tuonne piiloon. Ahdistaa ettei ollut terapiaa. Mä oon syönyt koska on niin paska olo etten osaa käsitellä sitä. Ei ole mitään syytä. Se tässä on pahinta. Mietin jo aiemmin lääkkeitä mutten uskaltanut/halunnut. Alkaa väsyttää. Se on hyvä. Ehkä huomenillalla on parempi, vaikka onkin sivuvaikutuksia.

Ahdistaa. Tajuttomasti.

Perjantaina oli terapia. Tuntui hyvältä kun on ollut yli kuukauden tauko. Se varaa uuden lääkäriajan, vaikka mua ei kiinnostaisi. En jaksa vääntää. Ryhmässä oli kivaa. Hain teatterilipun ja kävin Niksun kanssa syömässä. Tuntuu että on oikeasti ekaa kertaa ollut kaksi päivää jolloin olen voinut hengittää, ilman mitään ylimääräisiä stressitekijöitä. Helpottavaa. Tänään vielä ja huomenna on ryhmä. Jupiteria. Viime viikonloppu meni muksun kanssa. Oli helpompaa. En olisikaan jaksanut uusintaa aiemmasta. Ja olihan ne keiju-lakanat (mun vanhat barbie-lakanat) ihan upeat. Kelpasi nukkumiseen paremmin kuin typerä vanha sydänpeitto. Ei siili-peitto vaan sydän-peitto. Oli kivaa. Etenkin pulkkailu ja lumikasassa touhuaminen. Tuntui jo siltä että aivot räjähtää. Mutta ehkä tää taas tästä. Mun pitää selvitä vielä tää vitun helmikuu ennen kuin ehkä alkaa helpottaa.

En saa nukuttua. Sitten kun nukun, en nuku hyvin. Olin Nikin luona. En olisi varmaan muuten päässyt kauppaankaan. Pitäisi siivota koska tyyppi voi haluta esitellä kämppää yhtäkkiä. En jaksa. No menihän se ihan hyvin, kuukauden. Vittu. Mua ahdistaa, mutta en oikein tiedä miksi. Harkitsin Ketipinorin ottamista, mutta ajattelin että jos odotan vielä. Virhe , luultavasti. Mutta toisaalta en edes jaksa välittää niin hirveästi. Oon liian väsynyt. Ja päivällä liian levoton enkä saa tartuttua asioihin kunnolla kuin hetkittäin. Oon ehtiny ampumaan itseni useamman kerran neljässä ja puolessa tunnissa. Eikä sille ole mitään syytä. On vaan paska olo enkä osaa helpottaa sitä enää.

Tärkein asia joka täytyy kirjoittaa, jotta muistan. ---------------- Mulla on huono omatunto koska sanoin ei. Vaikka se oli oikein. Joten Krista, kun luet tätä myöhemmin: Vaikka se tuntuu paskalta ja tunnet pettäväsi jonkun luottamuksen, muista että se on tärkeää. Koska ET ole itsestäänselvyys. Koska ANSAITSET kunnioitusta siitä mitä teet. Se että sanot ei, tarkoittaa että KUNNIOITAT itseäsi. Ja itsensä kunnioittaminen on tärkeää. Jos et olisi lakannut kunnioittamasta itseäsi, et olisi päätynyt tähän. On okei olla väsynyt. On okei olla pettynyt. On okei olla kiukkuinen. Ajattele nyt, sitähän sä olet opettanut lapsellekin. Toimi sen mukaan. Sä olet päässyt tähän itse, omalla työllä. Vaikka se on ollut vaikeaa. Sä olet selvinnyt silloinkin kun muut jätti yksin. Joten sä PYSTYT ja SAAT sanoa että sulla on muuta. Että sä et ole käytettävissä. Eikä siitä pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Mutta koska kuitenkin tunnet mitä tunnet, se on okei. Se on tunne, jonka yli pääset. Koska oot i

"Ajattele että sun elämässä on juuri noi kolme ihmistä jotka ajattelee sun parasta, sun etua ja sun onnellisuutta, silloinkin kun et itse tajua mikä on sun parhaaksi." "Ajattele miten eri tavalla tää vuosi on alkanut, verrattuna viime vuoteen." "Se että sä olet noin vihainen, kertoo siitä että välität. Mutta onko se sen arvosta?" "Ihan kuten sanoit. Vaatii aikaa ymmärtää ja sisäistää elämänohjeita. Ja toimia niiden mukaan." "Anteeks, muista mitä lupasit..." "On varmasti vaikeaa kun ainoa tukipilari päättää kadota. Mutta varmaan vielä vaikeampaa oli yrittää olla tuntematta mitään." "Mut eikö oo hienoa että on olemassa joku joka voi vaan sanoa että tiedän ettet tykkää kun sanon näin, mutta sanon sen silti." "Joskus sitten sä huomaat ajattelevas että tänään on hyvä päivää aloittaa tää homma. Mutta ihan kuten se sanoi, ei sillä ole kiirettä." "Mä oon tosi ylpee susta!" "Kun me puhuttiin

Hyvää ihan uutta vuotta. Tuntuu oudolta että syksy on kuin onkin ohi, vaikka hetkittäin tuntui ettei se lopu ikinä. Edessä on uusi vuosi ja kevät. Joululoma ei sen sijaan tuntunut tavanomaisen pitkältä vaan oikealta lomalta. Kirjoitin viimeksi kirjoittamisesta. Löysin aivan uusia oivalluksia kun loman aikana tartuin kirjoihin ja löysin sen minkä olin kai parin viime vuoden aikana luullut kadottaneeni täysin: Lukemisen ilon. Oli mahtavaa huomata että pystyn yhä nauttimaan ja tuntemaan iloa kirjoista ja hyvistä tarinoista. Ja kun olin löytänyt tämän, löysin myös ilon luoda omaa, uutta tarinaa. Aivan sattumalta. Bibliophile-piireissä tuntuu aivan omituiselta että joku voisi kadottaa lukemisen ilon, mutta niin vain kävi. Vaikka toisaalta, elin vuosia niin että olin kadottanut täysin kaiken elämäniloni. Nyt vasta olen löytänyt ja saanut osan siitä takaisin. Ostin joululoman aikana kahdeksan uutta kirjaa. Olen myös jakanut lukuiloa pikkuneidille. Käsitin lukeneeni tälle aivan vääränlaisia ki