Virhemarginaali

Ensimmäinen kerta ryhmässä jännitti. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että uskalsin mennä. Ihmeellisintä kaikessa oli kuitenkin se, että ihmisten puheenvuorot olivat kuin omasta elämästäni. Ikään kuin joku olisi lukenut ajatuksiani. Itse kerroin kuvan avulla että juuri nyt elämä tuntuu umpikujalta. Siltä, että lyö päätään seinään eikä pääse koskaan eteenpäin. Eikä koskaan sovi muottiin, joka on asetettu. Rohkaisevat kommentit olivat toki tärkeitä, mutta paljon tärkeämpää oli kuulla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tuntevat kuten minäkin olen tuntenut vuosikaudet. Kerroin siitä, miten työssäoppimisen alkaminen on jälleen kerran kova paikka. Miten pelkään arvioitavana olemista, sillä ennakko-oletus on aina sama: Nyt sieltä tulee ne haukut. Kiitos näiden ihmisten, aloin jo olla hyvillä mielin koko työssäoppimisen suhteen, sillä toden totta; olin menossa sinne oppimaan. Perjantaina ryhmänohjaaja soitti ja lähetti kaupan päälle vielä viestinkin. Olin vältellyt työssäoppimispaikkaan soit

Olin ollut poissa koulusta kaksi viikkoa. Pääsiäisloma antoi aikaa ajatella. Tiistaina kävelin apteekkiin ja hain ensimmäisen lääke-erän, hieman epäillen. Aiemmat kokemukset olivat osoittaneet jo, että lääkkeet olivat pahasta, joten miten tämä voisi olla erilainen? Sain puhelun polilta, minut kutsuttiin haastatteluun koskien hoitajan mainitsemaa ryhmää. Aika oli jo seuraavaksi päiväksi. Lupauduin menemään, vaikka hieman epäilyttikin. "No hyvä että mennään parempaan päin. Tule kouluun heti kun pystyt!" Keskiviikkoaamuna otin ensimmäisen lääkekapselin ja painuin takaisin nukkumaan. Olin valvonut suurimman osan yöstä. Heräilin kuitenkin yhtä mittaa. Lopulta nousin ylös. Olo oli levoton ja lopulta lähdin tarkoitettua aikaisemmin polille. Ja sen sijaan että olisin mennyt bussilla, kävelin matkan. Ja mikä ihana olo minulla olikaan. Kaikki tuntui hyvältä. Se tavanomainen "täi tervassa"- fiilis herätessä oli poissa. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa kuukausiin pirteäksi. Ain

Lääkäri kuulosteli ensimmäisenä mielialaa. Olin ollut melkein kaksi viikkoa poissa koulusta. Ahdistuin ajatuksesta, että pitäisi olla sosiaalinen ja pitää yllä "normaalia" kuvaa itsestäni samaan aikaan kun todella kaikki tuntui kaatuvan päälle. Lääkäri kuunteli ja huomautti että herkistyin jonkin verran puhuessani koulusta. En itse huomannut, mutta tottahan se oli. Koulu oli eräänlainen yhteiskuntakelpoisuuden mittari. Se kertoi olinko tarpeeksi. ADHD-testin tulokset tulivat julki. Ylivilkkaus- ja impulsiivisuusoireita oli niin vähän, että sain diagnoosiksi kirjainyhdistelmän ADD. "Pelkkä diagnoosihan ei tee asialle mitään", lääkäri huomautti ja kysyi mielipidettäni siitä, tehdäänkö diagnoosi viralliseksi. Muistan etten saanut sanaa suustani. Oli hämmentävää että joku kysyi mitä minä halusin. Lääkäri kertoi mitä diagnoosin jälkeen tulee tapahtumaan ja missä järjestyksessä kaikki tavanomaisesti hoidetaan. En ollut aiemmin tutkinut lainkaan sitä, miten ADHD:ta hoideta