Virhemarginaali

Vasta kun lomaa on jäljellä kolme viikkoa, päätän alkaa lomailla ihan tosissani. Vaikka ei olisi enää niin paljon aikaa lomailla. Olen sentään loman aikana saavuttanut tavoitteeni lukukesästä. Kesäkuun alusta alkaen olen lukenut viisitoista kirjaa (tai no, osan kuunnellut e-kirjana, mutta siis)! Olen käynyt tutustumassa uuden kotikaupungin erikoisuuksiin, oppinut kulkemaan bussilla, viettänyt pari viikkoa yöttömässä yössä Oulussa, käynyt katsomassa Petran keikan ja viettänyt kaverin synttäreitä, lukenut, lukenut, lukenut, istunut terassilla ensimmäistä kertaa vuosiin, syönyt irtojäätelöä ja vaikka mitä muuta. (Niin! Tutustutin helsinkiläistyneen kaverin maailman parhaisiin hampurilaisiin. Nam!) Seuraavaksi olisi vuorossa reissu Vilman kanssa etelämmäs muutamaksi päiväksi ennen kuin lukuvuoden työrupeama pyörähtää käyntiin. Pitäisi myös todella alkaa miettimään huoneen sisustamista paremmin. Olen pikku hiljaa kesän aikana keräillyt asioita ja saanut keittiön näyttämään suhteellisen järk

Vaikein päivä on huomenna. Kuten joka kerta aiemmin. Mutta tunne kun hengitys ei vingu on mahtava Vuorokausi mennyt. Enää ei tarvitse polttaa. Ei TARVITSE. Hyvä jumala, anna mun pystyä katkaisemaan tää nyt tähän.

Kauan sitten halusin olla maailman paras kirjoittamaan. Mutta pimeiden vuosien myötä unohdin sen. Kenties keskivertoa parempi jäsentelijä, visuaalisuutta arvostava. Mutta ei. Ei hyvä kirjoittaja. Siihen on vielä matkaa. Millainen on hyvä kirjoittaja? Saan kehuja roolipelivuoroista, koulutehtävistä ja joskus kertomuksista. Mutta ne kaikki ovat täysin eri tyylilajin tekstejä. Ja ovatko kehut lopulta merkki hyvästä kirjoittajasta. Mietitään vaikka Aleksis Kiveä, jota arvostettiin vasta kuoleman jälkeen. Nolona myönnän, etten ole vieläkään päässyt lukulistassani Kiven teoksiin asti, vaan jumitan yhä Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan (joka muuten on uskomattoman hyvä kirja). Ehkä minusta ei koskaan tulekaan hyvää kirjoittajaa. Mutta kenties voin olla parempi kuin olin eilen?

Loma tuntuu lomalta. Yötön yö. Vapaus. Seuraa. Roolipelejä. Kun tulee tänne, unohtuu koulu. Pääasiassa aihe on roolipelit, juonikuviot, pöytäroolipelit (joista en ymmärrä mitään). Tuntuu ihanalta vain olla ja hengittää. Ilman kaikkea sitä, mikä raastaa kotona. Vieras ihminen. Ei seuraa. Vain minä, huone, äänikirjat ja lämpö. Inhoan kesää.

Kun huomaa että on onnistunut jossakin. Saanut yhden suuren projektin hoidettua. Eikä aiemmin sellainen saavutus olisi ollut mahdollinen. Ketä kiittää? Opettajia? Henkilökuntaa? Ystäviä? Uusia ystäviä? Perhettä? Itseä? Jokin on muuttunut. Koko elämä. Ja muutos on sellainen, että tuntee itsensä iloiseksi. Itsevarmemmaksi. Tyytyväisemmäksi. Vaikka lopulta mikään ei ole muuttunut. Olen yhä minä. Päivitetty versio vain. Millaista olisi jos ei olisi tarttunut tähän?