Virhemarginaali

On parempi olo. En tiedä johtuiko se terapiapolin ajasta, Ketipinorista vaiko vähän kaikesta. Ei suututa enää oikeastaan mikään. Satanut koko päivän ja ei ole kuuma. Palelee jopa. Sekin saattaa vaikuttaa. Äiti sanoi että Helsingin reissu olisi hyvä idea ja puhuin alustavasti J:n kanssa elokuusta. Puhuttiin ihmissuhteista, koulusta, Turkuun muutosta ja miten Ketipinor lyhentää kausia. En ole syönyt kuin yhden katkarapusalaatin. Ei oikeastaan edes ole nälkä. Loppukuun on luvassa tunaa, tunaa ja tunaa.

Oon niin kiukkuinen kun on kuuma, ei oo muutenkaan mikään parhain fiilis ja ois kiva vaan nukkua, nukkua, nukkua. Huomenna on terapia-aika eikä kiinnostaisi yhtään mennä sinne istumaan. Kiukuttaa ihan tajuttomasti vaan kaikki. Ihan kaikki. Ihmiset. Sain sentään sen vitun paskavaipparoskiksen vietyä ulos viimeinkin, mutta kämpälle en oo tehnyt mitään. Vituttaa. Oon syönyt ihan vitusti pullaa koska aina kun teen jotain, oon kuitenkin yksinäni. Nostin Ketipinorin 150mg, jos helpottaisi, mutta ei kai yksikään lääke auta siihen että oon aina yksin, yksin, yksin. Aina se vitun kolmas(miljoonas), jolle soitetaan sitten kun ketään muita ei ole. Tai no, paskat. JG pyysi mua ihan ekana. Mutta sekin asuu niin kaukana ja ää. Oikeesti mulla on vaan ikävä T:tä ihan vitusti, kuten aina kun haluaisin puhua jollekin, mutten oikeastaan tiedä mitä sanoa. Juhannuksena olisin vain halunnut itkeä, mutten osannut tehdä edes sitä. Luojan kiitos on ilta ja pääsee taas nukkumaan. Enhän mä hereillä olekaan

Mulla on niin paha olla etten ees tiedä mitä kirjoittaa.

Olen kuluttanut kahteen työhakemukseen tunteja. On todella vaikeaa yrittää kehittää itsestään jotakin hyvää sanottavaa, mutta toisaalta olisi kiva kerryttää työkokemusta. Rikastumaan kummastakaan hommasta tuskin pääsee, mutta olisi kivaa oppia jotakin uutta ja sanoa että hallitsee edes jonkun jutun. Äitikin sanoi että kun pääsee edes yhteen juttuun kiinni niin seuraavat tulevat jo omalla painollaan, kunhan tekee hommansa hyvin. On hirvittävä krapula, koska kävin tutustumassa päivällä uusiin naapureihin. Alkoholi ei vain ole mun juttu. Edes se kaksi kupillista kotiviiniä. Parempi vain pysytellä erossa sellaisesta kamasta. JG:n kanssa on suunnitteilla (alkoholiton) reissu heinäkuun lopulla ja ensimmäinen terapia-aikakin kolkuttelee maanantaina (mokasin ensimmäisen). Ketipinor auttaa ja tuntuu että saan taas aikaiseksi, vaikka eilinen tuntuikin aivan helvetilliseltä. En ole ehtinyt syömään tänään mitään, eikä toisaalta edes ole nälkä. Johtuu varmaankin tästä kuumuudesta. Oltiin Niksun kan

Ahdistaa, vituttaa, kiukuttaa ja muuten vaan ärsyttää. Yritin kirjoittaa työhakemusta, mutta siinä vaiheessa kun olisi pitänyt kirjoittaa itsestään, turhauduin ja poistin koko paskan. Ei ole mitään mitä kirjoittaa. Enkä osaa mitään tarpeeksi hyvin, jotta voisin saada sitä työpaikkaa kuitenkaan. Olen vain kiukkuinen kaikille jotka on saaneet työpaikan. Jotka tekee jotakin. Ja joo, tää alkoi taas ihan typerästä keskustelusta, jonka ei olisi pitänyt mitenkään vaikuttaa mihinkään. En vaan osaa. Oon niin saatanan väsynyt tähän, etten tiedä mitä hittoa tekisin. Poistin Facebookin jotten ärsyyntyisi enempää. Ei sillä että kukaan huomaisi sitä edes,  mutta kuitenkin. Päätä on särkenyt koko päivän ihan julmetusti eikä 1200 mg buranaakaan tunnu auttavan yhtään. Tein marenkia jotta saisin syyä jotakin. En ees jaksanut nähdä vaivaa jotta saisin äidiltä rahaa. En vaan jaksanut alkaa siihen "odota-kärsivällisesti-ja-ole-tosi-seurallinen-jotta-viimeinkin-saa-tilille-jotakin". Ja

Ahdistaa niin kovaa. En tiedä pystynkö menee sinne. Menisin mieluummin nukkumaan. Eikä edes silleen väsytä. En vaan kestä sitä että joudun etsimään paikan enkä tiedä tarkalleen missä se on. Tuntuu niin tyhmältä. Vaihteeksi. Alakerrassa on ötökkä. Piti tulla ylös etten saa hermoromahdusta. Tähän asti menikin hyvin. Mutta eteisen hämöhäkit ja tuo... Se on liikaa. Tai sitten se johtuu siitä että tämäkin tuli vielä tähän. Jos en mee, tulee 40e maksu. Plus se lääkäri, jonne en kehtaa mennä jos jätän tonne menemättä. Oon vaan niin saatanan ääliö. En osaa tätä juttua.

Turun reissu ei mennyt lainkaan niin perseelleen kuin jouluna. Oli itseasiassa ihan mukavaakin. Sain luettua kolme kokonaista kirjaa (mutta vasta kun lääkkeet jäivät pois). Enkä ole, rehellisyyden nimissä, aloittanut niitä vieläkään. Ehkä huipennus koko ajalle oli L:n parvekkeella vietetty kahvihetki sekä Ikeassa käynti. Lisäksi tutkimme äidin kanssa vanhoja leluja ja tavaroita. Tuntui erityiseltä kun äiti esitteli ensimmäisen vauvanlakkini, ensimmäisen talvihaalarini ja ensimmäiset petivaatteeni. Asioita joita en itse (luonnollisesti) muista, mutta että joku on säilyttänyt sen kaiken. Ja vieläpä sitä varten, että joskus voisin itse käyttää niitä. Siinä on oma taikansa. Kaiken kaikkiaan oli kaikesta huolimatta kivaa. Matka takaisin kotiin ei vain sujunut kanssamatkustajien älämölön vuoksi niin mukavasti. Kotiin paluun jälkeen kaikki on ollut ihan okei. Ja ei kuitenkaan. Kirjoitin viime yönä päiväkirjaan pitkästä aikaa siitä miten en missään tapauksessa ole onneton, mutta siltikään kaik

Jos en kirjoittaisi Facebookiin tai laittaisi kuvia Instagramiin, en varmasti muistaisi mitä olen tehnyt. En tiedä yhäkään miltä tuntuu, mutta toimintakyky on säilynyt ennallaan. Suhteellisen ennallaan. Nukun taas vähemmän ja katkonaisemmin. Odotan ja en odota lähtöä omaan kotiin. Toisaalta haluaisin huutaa kaikille että jättäkää mut jo rauhaan,mutta sitten kuitenkin tahdon sosiaalisia kontakteja ja ihmisiä. Ja on ikävä pikkuneitiä. Aamulla pitäisi herätä puoli seitsemän, mutta kukun tässä yhä. Hitto.