Virhemarginaali

Mun tekisi mieli muuttaa pois tästä kaupungista. Ei mikään ongelma sinäänsä katoa pois lähtemällä, mutta kaipaan vain jotain. Tai olisi kiva lähteä muuten vain jonnekin. Käymään niiden kavereiden luona joita ei ole nähnyt ikuisuuksiin ja jotain. En tiedä pitäisikö lopettaa koulu vain suosiolla. Mua kammottaa ajatus siitä että huomenna pitäisi taas mennä sinne. Että pitäisi aamulla mennä suihkuun, pukeutua, syödä, viedä koira ulos ja kävellä kouluun. Olla siellä. Tulla kotiin. Mä en tahdo. Mä en jaksa. Mua väsyttää. Mietin eilen kauanko kestäisi että ihmiset huomaisi mun kadonneen. Tai siis, en mä oikeasti kuitenkaan käy paljon missään. Ehkä viikossa joku voisi alkaa miettimään että mitäs hittoa, mutta uskon että suurin osa ihmisistä vain miettisi että nojoo, se on Kisu. On ihan normaalia että se ei vastaa puhelimeen tai avaa ovea. En mä tiedä. I sanoi että kaikilla on sellaisia kausia kun vain angstittaa jne jne. Joo, en yhtään epäile. Mutta mulla niitä on joka vuosi. Joka kuukausi. Jo

Oon asunut tässä kämpässä kolme vuotta. Ennen tätä kesää ja syksyä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt nuo mukulat on tässä kokoajan pahanteossa tai muuten hyppii silmille. Mä en ymmärrä mikä tässä on että nyt kaikki bilettäjät ja kauhukakaroita omistavat perheet on muuttaneet tähän ja antavat niiden lastensa hyppiä täällä. Tuossa ne nyt yritti tiirikoida jotain. Lähtivät karkuun kun Vihtori räyhäsi niille. Ihan vinkki, älä katso koiraa silmiin. Älä etenkään tuijota sitä silmiin. RAAH. Voi kun jossain olisi kämppä jossa ei ole vuokratakuita ja vuokra olisi halpa. Olisin samantien lähdössä. Odotan vain että ne nostaa vuokraa iloisesti kun kokoajan tehdään jotakin. Yritä asua tässä kun koira ei muutenkaan tykkää lapsista, sitten niitä pyörii kokoajan ja ne puuhaavat jotain. Maanantaina olin läskiperse kun ne istuivat tuossa hissin edessä eivätkä suostuneet siirtymään mihinkään. Olisi tehnyt mieli päästää Vihtori niiden kakaroiden kimppuun. Eivät olisi sen jälkeen tulleet lähellekään. RAAH.

No mitäpä tässä. Aamulla olisin tahtonut ampua itseni, päivällä oli hiton hauskaa ja nyt taas tuntuu siltä että voisin silpoa käteni ihan vain todistaakseni itselleni että tunnen jotain muutakin kuin ihansamaa. Mitäs sulle? Nukuin pommiin. En mennyt kouluun. Katsoin Bonesia. Olin Ninnun kanssa kaupungilla ja varastin sen vauvan reissun ajaksi, tulin kotiin katsomaan Bonesia ja ropettamaan. Enkä aio enää liikkua ulos kuin koiran pissattamaan. Ostin peilin, jotta voin taas yrittää edes esittää siedettävän näköistä ja... Joo. Ihan sama. En tiedä mitä olin kirjoittamassa ja miksi. Oliko mulla edes oikeasti mitään asiaa mistä kannattaisi kirjoittaa. Ihansama ihansama.

Eilinen meni vain Bonesia katsoessa. En saanut itseäni lähtemään kouluun, vaikka olin hereillä. En jaksanut miettiä mitään, en halunnut miettiä mitään. Vihtorikin sai vikistä jonkinaikaa ennen kuin raahasin sen pihalle. Tai se raahasi mut. Kuraattori laittoi viestiä ja mulla on kai tapaaminen sen luona huomenaamulla. Ehkä se oli yksi syy miksi sain lähdettyä tänäaamuna kouluun. Aamulla mietin etä ehkä en menekään. Ehkä vain jään himaan. Mutta jotenkin kymmenen aikaan sain vauhtia ja lähdin. Ja toisella kaksoistunnilla oli ihan kivaakin. Kävin ostamassa itselleni Bonesin kakkos ja kolmostuottikset palkinnoksi. Tästä ja huomisesta päivästä. Enää huominen ja on viikonloppu. Viikonloppu jolloin voin maata kotona koko päivän. Laskeskelin tässä että olen viimeksi siivonnut... Tai oikeasti JG on viimeksi siivonnut täällä 12. heinäkuuta. En tainnut silloin tehdä oikeastaan yhtään mitään. Sen jälkeen tässä kämpässä ei ole käynyt kukaan.

Tää päivä on tuntunut ikuisuudelta. Olin koulussa kaksi tuntia. Kaupungilla. Sitten olen vain maannut sängyssä ja... maannut. Itkenyt tätä kämppää ja miettinyt miten tästä pääsee eteenpäin. Haluanko mennä kouluun, haluanko ylipäätänsä enää tehdä mitään. Eikö kuitenkin olisi helpompaa vain luovuttaa? Tai siis, kellään ei ole mitään velvollisuutta siivota mun sotkuja. Mun kämppä on kuin kaatopaikka ellei pahempikin. Mä sotken omat asiani ja mä olen väsynyt siihen että mä saan vakuuttaa itselleni kokoajan jotain. Etten mä kuole kun mä menen kouluun. Ettei mitään tapahdu vaikka menenkin kauppaan. Että ihan oikeasti mun täytyy mennä suihkuun, harjata hampaat, kammata hiukset. Suurimmaksi osaksi tuntuu että oikeasti kukaan ei vain voi ymmärtää tai tietää miten väsynyt on siihen että aina mokailee, aina vakuuttelee itselleen että "Kyllä tää tästä". Ja kun oikeasti ne asiat ei muutu kuin hetkellisesti. Mulla on kahden viikon koeajasta mennyt kaksi päivää. Mä olen kahtena päivänä ollu

Eilinen meni siedettävästi. Viimeisellä tunnilla meillä oli sijainen ja lähdin kesken pois, koska... Noh, ei kannata istua tunnilla jossa ei saa mitään ohjeita ja siellä on viimeksi istunut kolme viikkoa sitten. Kaksi muuta tyttöä siellä oli, mutta en saanut sanottua niille mitään. Ennen lähtöä mulle iski kauhea vessahätä ja aloin jo hermoilla etten pääse lähtemään kun maha aivan sekaisin. Pääsin kuitenkin, tosin hieman myöhässä tavallisesta aikataulusta. Tänään kymmeneen ja ensimmäiset tunnit Silveriassa. En ole kovinkaan innostunut. Lohdullista on, että tiedä mihin luokkaan täytyy mennä, mutta hirvittää kaikki vanhat opettajat ja mitäs jos ne tulevat utelemaan jotakin ja apua! Ehkä mä selviän. Jotenkuten. Ostin eilen kaksi paria noita vaellussukkia. Tykkään näistä, ei hankaa kengät enää niin kovaa, kun näissä on nuo pehmusteet. Vajaan tunnin päästä lähtö. Hieman kammottaa se, että ne tietyt opettajat tulevat vahingossakin kyselemään jotain. En tahtoisi nähdä niitä.

Mä en oikeasti erityisemmin arvosta sitä että kun itse olen kuolemassa siihen että pitäisi mennä kouluun niin multa kysellään "Oletko ihan innoissais" tai "Onko sulla ihan normaali koulupäivä?" tai muuta mikä nostaa sen ahdistuskäyrän pilviin kun sen on juuri saanut laskeutumaan nätisti ja päättänyt että kyllä tämä tästä. Tällä hetkellä kuolen siihen etten ole ihan varma missä tuo luokka on. Ja että lähtöön on enää vajaa 15 minuuttia. Mutta kun selviän tämän päivän, ostan itselleni ne sukat Lidlistä, eikö niin?

Jännittää aivan sikana huominen kouluaamu. Koko päivä on jotenkin ollut sellaista odottamista ja pelkäämistä ja... Niin. Jotenkin tahtoisi vain juosta karkuun jonnekin. Kyllä mä tavallaan kokoajan tiesin että tää fiilis hyppää jostain puskasta kun kello alkaa tulla sen verran että pitäisi nukkua. Nyt ei muka väsytä ja kroppa käy ihan liikaa ylikierroksilla. Toisaalta en pysty keskittymään pelaamiseen tai mihinkään muuhunkaan. Jotenkin vain kauhulla tuijottelen tuota kelloa. Oikeasti. Menen kouluun 12:20. Mulla on neljä tuntia. Ei se voi olla kauhean vaikeaa. Ei sen pitäisi olla. Kaikkien opettajien ainakin pitäisi tietää että mä olen tulossa. Mun pitäisi pystyä tähän. Pitäisi pystyä tekemään kaikkea ja ajattelemaan järkevästi ja aamulla laittaa vaatteet päälle ja mennä. Koska mitään kamalaa ei ole tapahtumassa. Mutta tää fiilis. Mä en tahdo. En halua. Onko mun pakko? Entä jos jäisin kotiin? Jos jäisin kotiin, menettäisin opiskelupaikan enkä tavallaan kuitenkaan tiedä tulevasta ja ääh..

Eilen Vihtori herätti mut iloisesti aamukolmelta hyppäämällä suoraan mun mahan päälle. Kuvitelkaa kun näette jotain hyvin outoa unta ja sitten ilmat pakenee yhtäkkiä keuhkoista, olette saada sydärin ja tajuatte seuraavaksi tuijottavanne karvaista koirannnaamaa. Olin eilen kahveilemassa Ninnun luona ja varastin Huldiksen kaupunkireissun ajaksi. Oli muuten erittäin hauskaa kulkea kaupungilla vaunujen kanssa ja sitten ihmiset vaivihkaa kurkkivat vaunuihin ja ääw. Mä sain hetken leikkiä että mulla oli lapsi ja se oli ihan hauskaa. Tosin, ihmiset jotka eivät voineet mitenkään siirtää sitä takapuoltaan vaunujen tieltä ketuttivat ja... Miksi ihmeessä vaatekaupat on varustettu juuri niin että siellä on vaunujen kanssa tosi hankala kulkea? Noh, mutta kuitenkin oli tosi kivaa kuitenkin päästä ulos, joskin mä olisin mennessä voinut Matkiksen kohdalla kääntyä takaisin. En kääntynyt, mutta olin aika onnellinen kun pääsin perille. Ostin samalla toppahanskat talveksi ja ennen kuin hinasin perseeni ko

Yhdeksältä mua jännitti aivan suunnattomasti. Yritin tehdä kaikkea, jotten ajattelisi. Kahdeltatoista soitin E:lle ja puhuin puolet koulumatkasta sen kanssa. Koulun alueelle päästyäni häiriköin A:ta viisi minuuttia jotta varmasti pääsin ovesta sisään (sori, toivottavasti sun työkaverit ei tappaneet sua). Sen kymmenen minuutin aikana jona odotin kuraattoria saapuvaksi mun teki useaan otteeseen vain mieli juosta ulos ovesta ja jossain vaiheessa mä jostain syystä mietin että mä kuolen tähän. Mä oikeasti kuolen tähän. Pitäisi lähteä. Oksettaa. Mä kuolen! Kun se kuraattori tuli mä tuijotin vastakkaista seinää enkä edes meinannut heti tajuta että se on siinä. Kuraattori oli osan aikaa paikalla kun istuttiin siellä opettajan työhuoneessa. Aluksi mä en saanut oikein sanottua mitään. Mä en enää muista mitä mä ajattelin ja ehkä parempi niin. Mutta kukaan ei kuollut ja jotenkin mä vain unohdin yhtäkkiä että mua jännittää/ahdistaa. No, perus puheenaiheeni Vihtori auttoi asiaa huomattavasti. Tuosta

Tällä hetkellä kyseinen artikkeli ei koske mua. Tällä hetkellä mulla on varaa ruokaan, varaa ostaa uudet kengät, varaa käydä elokuvissa, varaa ostaa jotain turhia. Tokikaan kaikkea ei voi saada, yleensä kaikki ostokset ovat pois ruokarahasta, mutta en näe olevani epätoivoisessa tilanteessa. Pärjään, ja se on tärkeintä. Mutta lukekaa silti tuo artikkeli, jooko.? Artikkelin löydät täältä .

Hän tuntee itsensä likaiseksi. He istuvat autossa ja radio soi liian kovaa. Johannes hymyilee ja laskee käden hänen farkkujen peittämälle reidelleen. Istuin tuntuu epämukavalta ja Milla tahtoisi vain avata oven ja hypätä liikkuvasta autosta. "Musta on kiva kun sä olet taas samassa universumissa mun kanssa", Johannes sanoo ja Milla hymyilee eikä osaa sanoa mitään. Katsoo vain eteenpäin keskittyneenä ja laskee monenko valotolpan ohitse he ajavat, jottei tarvitsisi ajatella. Valitettavasti se ei toimi, sillä ajatuksia on liikaa. Ne puskevat numeroiden ylitse ja hän menee sekaisin laskuissa. Johannes pysähtyy pihaan ja tarkistaa että vaatteet ovat suorassa ennen kuin nousee autosta. He kantavat kauppakassit sisään ja punaisista talvisaappaista jää jälkiä lattiaan. Johanneksen äiti purkaa kassit. Piparit on jo purkitettu. Milla tuijottaa isoa sydäntä joka on kääritty sellofaaniin. Sydäntä, johon hän on pursottanut sinisellä sokeritahnalla suuren J-kirjaimen. "Mitäs jos lämmit

Mä aamuunisena kirjoittelin tuon aikaisemman. Pohdin eilen paljon niitä juttuja, mitä P ja kuraattori sanoi ja niin... Ehkä nyt saan kirjoitettua jotain järkevämpää ajatusvirtaa. Mä en ole koskaan erityisemmin pelännyt eläimiä, korkeita/ahtaita paikkoja tai sellaista. Hyönteisiä sen jälkeen kun ampiaisparvi hyökkäsi kimppuun koulumatkalla, mutta se nyt on aivan selvää että sellaisen kokemuksen jälkeen hieman pelottaa. Ja olen melko hyvin päässyt siitä yli. En siis enää kohtausta jos kärpänen tulee liian lähelle. Ennen alkoi itkettää ja juoksin karkuun. Mulle ei ole millään tavalla uutta kun puhutaan huonosta itsetunnosta. Siihenkin keksin monia syitä. Kiusaaminen, kotitilanne, kaikki muu mitä ennen oli. Kotona mun arvosanat ei koskaan riittäneet, mä tunsin aina tekeväni kaiken jotenkin huonosti. Meidän perheessä ei olla kauheasti otettu fyysistä kontaktia toiseen positiivisella tavalla tai kehua ei ole sadellut. Kehuksi riitti se ettei kukaan valita. Koulussa tunsin aina olevani luokan

Mä en ole koskaan hävennyt asuntoni kuntoa kuten eilen. En mä nyt olettanut että tapahtuisi mitään näin merkittävää. Toisaalta tää kertoi paljon siitä mitä olin jo s-postilla kirjoittanut, mutta... Kuraattori ja Er. sairaanhoitaja kävivät hieman kylässä. Voi kun tajusin keitä ne ovat. Mun teki niin mieli itkeä että älkää pliis tulko, tää kämppä on kauhea. Toisaalta, kuten J sanoi, se ainakin kertoi että kaikki ei ole ihan ok ja tehosti mun sähköpostiviestiäni. Onneksi Er-s.hoitajaalla oli ainakin koira, niin se ei hermostunut kun Vihtori oli hieman... hankala aluksi. Yllättävän nopeasti se rauhoittui kuitenkin. No, tapaaminen oli... kerrassaan mielenkiintoinen. En ollut ennen tavannut kuraattoria, joten sinäänsä ihan kivakin. Ovella P (Er.sh) totesi että kun sä et kerran voi tulla koululle niin me ajateltiin tulla sun luokse. Kuraattori oli sitten jostain saanut selville että olen P:llä käynyt juttelemassa, joten tämä oli tullut mukaan. Pääasiassa puhuttiin koulusta ja oli ihanaa kun P

Täytyy myöntää että viime aikoina en ole ollut kovinkaan keskittynyt siihen mitä kirjoitan. Huomasin vasta hetki sitten personalin etusivulla olevan kirjoitus/ajatusvirheen. Ja postauksissa taitaa olla useampikiakin sellaisia. Mutta tiedättekö, yritän antaa ne anteeksi itselleni ja... No, antaa niiden olla ainakin vähän aikaa. Sitten taas kun oikein pistää valvottamaan ja on kovinkin tylsää, niin käyn niiden kimppuun. Luin Let's fake it! -blogia jonka huumori iskee muhun ja wää. Son kiva. Tykkään kovasti. Tykkään muutenkin tollasesta kärjistetystä tekstistä. Sitä on hauska lukea ja silloin tälloin naurattaa. Se on vähän kuten joku Nemi. Täynnä kivoja ristiriitoja, joista jotkut sitten jaksaa nipoilla ihan turhankin kanssa. Ja tosiaan, jottei kukaan kukkahattutäti aloita kitinäänsä, niin syyllistyn joskus (no, aika usein) itsekin tuohon kärjistämiseen. Joskus vain on kiva ottaa vähän vähemmän vakavammin. Kuten esimerkiksi tuossa toivepostauksessa mun ja Vihtorin yhteiselämästä. Oik

Ne hetket kun makaat itse sängyllä ja koira tulee siihen viereen, käpertyy kerälle ja alkaa nukkua on ehkä kaikkein ihanampia. Valitettavasti arki ei ole pelkästään sitä. Tavallinen päivä alkaa sillä että koira makoilee jaloissa ja kun osoitatkin heräämisenmerkkejä, tulee kiire. Kauhea kiire ulos. Itse sitä tahtoo kuitenkin tehdä kaiken rauhassa ja horrostaa. Kun viimein menet pukemaan sen takin päälle, säntäilee Vihtori jaloissa kuin olisi muurahaispesässä juuri kierinyt. Kun viimein kävelet portaita alas niin meno on vallan... mahdotonta. Siinä kuuden aikaan aamulla yrität itse ajatella naapureita ja hyssytellä koiraa joka on saamassa hepulia. Yrität laittaa rauhassa ja hiljaa kengät jalkaan, saada koiran valjaisiin, muistaa ottaa ne avaimet mukaan ja toivoa ettei rappukäytävässä olisi ketään, jonka vuoksi toinen osapuoli voisi saada jälleen hepulin. Hississä tajuat että koirahan yrittää lorotella siihen ja tulee kiire. Ei olisi kivaa alkaa siivoamaan hissiä. Lenkillä suurimmaksi osa

Mulla oli tänään aika kuraattorille. Mä pesin vaatteetkin sitä varten aamulla. Sitten nukuin pienet päikkärit. Mutta siinä vaiheessa kun olisi pitänyt mennä suihkuun, jotenkin vain jämähdin. Katselin kun kello tuli varttia yli kaksi ja... Niin. Menin nukkumaan uudelleen. Mä tiedän että mun olisi pitänyt mennä. Se oli ensiarvoisen tärkeää. Mutta minäminäminä... Voi hitto, miksi olen minä. Tää on taas tällaisia hetkiä kun oikeasti tahdon luovuttaa koko jutun. Olin kaupassa, onneksi V oli soittanut mulle ja saatoin puhua sen kanssa sen ajan. Vaihtakaa joku elämää mun kanssa. Mä en millään jaksaisi enää.

Sain viimein tehtyä Vihtorista kuvakirjan. Lähetin sen suoraan Turkuun, koska äiti kuitenkin tahtoo nähdä sen ja sehän sen maksaa, joten ihan sama. Tykkään kyllä, siitä tuli aika hieno ja on kiva saada noi kuvat johonkin niin ettei ne ole pelkästään muistikortilla ja tietokoneella (ja Facebookissa). Ihan turvallisuuden vuoksi. Pyykit rullailee koneessa ja tänään on kai mentävä sinne kouluun tapaamaan kuraattoria ja jotenkin hieman ahdistaa. Mutta oikeasti vain... Asioille on pakko tehdä jotain. Kyllä mä pystyn tähän. Seuraavaksi laitan pyykit kuivuriin, käyn kaupassa, syön, menen suihkuun, puen, vien Vihtorin ulos ja menen sitten sinne kouluun. Istun ja yritän kertoa kaiken. Sitten voin tulla kotiin ja... Miettiä jotain kivampaa. Olla koko päivän sisällä. Puhuin äidille asunnosta ja muutosta. Ei se kovin ilahtunut ja marisi ja valitti. Joo, mä tiedän että soluasumisessa on miljoona huonoa puolta, mutta oikeasti se raha sanelee aika paljon. Ja ehkä mun pääni pysyisi jotenkin kasassa kun

On ikävä laulamista. On ikävä näyttelemistä. On ikävä asioita joita on joskus ollut. Tahtoisin pimputtaa juuri nyt syntikkaa. Ei mitään nuotteja, senkus vain soittaa sitä mikä kuulostaa hyvältä. Tahtoisin taas lavalle naurattamaan ihmisiä. Niin hassua kuin se onkin, mä rakastan sitä kun saan yleisön nauramaan. Se on jotain ihan... käsittämättömän upeaa. Mä haluaisin mennä kouluun ja todeta kaikille vain että en osaa, entä sitten. Sitä varten mä olen täällä. Haluaisin, haluaisin, haluaisin. Mutta oikeasti, jos olisin koulussa... En mä niin sanoisi. Mä olisin hiljaa, häpeäisin itseäni ja miettisin että mä olen maailman surkein tässä. Kaikki on kiinni siitä etten mä luota itseeni. Okei? Siitä että kun mä teen jotain, mä mietin että ei tää kuitenkaan riitä, ihan sama. Parempi olisi olla tekemättä. Mä pelkään kokoajan mitä ihmiset ajattelee, mä mietin sitä kokoajan. Puhutaan sitten ulkonäöstä, taidoista tai no, oikeastaan mistä tahansa. Mitä ihmiset ajattelee jos mä valitsen näin tai noin?

Hiuskriisi. Pahalaatuinen. Mulla on liikaa hiuksia. Kiitos N:n, nää on nyt oikean pituiset, mutta latvat menee typerästi kun hiusta on liikaa ja näitä pitäisi ohentaa reippaasti. Ensikuussa menen kampaajalle vaikka pää kainalossa. Synttärilahjoja sain. Tai no, rahaa. Mutta ostin uuden hiiren (jipii!), meikkejä ja ruokaa. Ja sain N:ltä huulipunan/rajauskynän, joka ei lähde sitten millään huulista. Pysyy hienosti koko päivän (vaikka söisi mitä) ja yön. Eikä leviä. Tykkään. Ostin synttärirahoilla toisen samanmoisen, tosin arkikäyttöä varten hieman vaaleamman. Meillä oli kunnon tyttöjenilta keskiviikkona. N siisti näitä hiuksia, meikkasi mut (kahdesti) ja käytiin kaupungilla pienellä shoppingilla. Mukaan mulla tarttui kasvonaamiot, jotka tuossa pari tuntia sitten käytin. Iho kiittää taas hetken. Ostin itselleni omilla rahoilla synttärilahjaksi Springdale - Rannoilla ratsastaen -pelin (oli ihan liian helppo!) ja Horsezin, joka taas oli juuri sopivan haastava, vaikka tylsää paikasta toiseen

Kuten huomaatte, päädyin hieman toisenlaiseen ratkaisuun, taas vaihteeksi. Katsotaan kauanko kestä tätä. Lisäsin pari uutta tekstiä, joita en ole kauheasti esitellyt aikaisemmin. Huomaatte, mikäli käyttä tsekkailemassa linkin Proosa. Blogin kanssa on vielä puuhaa, koska... Noh, täytyy tehdä tälle ulkoasulle jotakin, mutta tämä saa nyt kelvata sen aikaa. Oli jo tarpeeksi iso urakka vääntää noita sivuja. Eli tosiaan pääsivuna toimii tämä . Pitkä juttu selittää miksi, mutta toivotaan että nyt toimisi kunnolla. Mutta joo, koko yö mennyt tuohon, nyt taidan mennä sänkyyn nukkumaan (mikäli piski tahtoo siirtyä). Toivottavasti kaikki ihmiset osaavat lukea ja löytävät tiensä takaisin blogiin. Pahoittelen häiriötä ja silleen. Hiuksista ja muusta olisi paljon juttua, mutta jääkööt nyt. Nukahdan tähän näppikselle. Ehkä sitten illemmalla kerron kaiken kertomisen arvoisen. Hyvää huomenta! (yötä!)

Ehkä vika onkin siinä että mä arvostelen itseäni liikaa. Tai siinä etten mä osaa antaa itselleni anteeksi. Mä tiedän että mä pystyisin parempaan. Mä voisin tehdä asiat paremmin, mutten kuitenkaan vain saa niitä tehtyä. Ja tunnen epäonnistuneeni jossakin. Ihan kuin mun elämäni arvosteltaisi sillä miten siisti mun asunto on tai miten hyviä arvosanoja saan tai... En tiedä. Mun on ikävä sellaista ihmistä joka ymmärtäisi täysin. Ilman että täytyy sanoa jotakin. Sellaista joka osaa olla kuten täytyy vaikken mä edes itse tiedä miten pitäisi olla. Ehkä ne ihmiset on vain tarkoitettu olemaan hetken täällä ja sitten ne katoaa. Vaikkei pitäisi olla kiittämätön, onhan mulla vielä yksi ihminen joka osaa sanoa asiat juuri oikein ja osaa sanoa mielipiteensä asioista, jotka on välillä tosi hankalia. Mä en tiedä millaista apua mä tarvitsen enkä tiedä miten joku voisi auttaa. Musta tuntuu että mä olen pulassa itseni kanssa ja seuraavan siiron tekeminen on pelottavaa koska jotenkin se kuitenkin tuntuu ni

Tein jotain mitä mun ei ikinäikinäikinä pitäisi tehdä. Meni vain hermo näihin takkuihin ja kaikkeen ja niin... No, nyt se on tehty. Kukas sitten kustantaa sen viimeistelyn kampaajalla? Tukkaa lähti... Hemmetisti. Ja saisi lähteä vielä lisää, mutta sitä en uskalla enää tehdä itse. Nuo takahiukset ei kyllä yhtään... Mutta en uskalla itse enää säheltää ja kukaan ei tietenkään vastaa ja voisi tulla leikkaamaan niitä suht tasaisiksi edes. Panikoidun. Miksi menin tekemään sen? Onko se nyt ihanihan kauhea?

Ja jo toisen kerran. Veli oli ihana:

Opettaja oli yrittänyt soittaa ja laittanut vielä tekstiviestin. En vastannut, koska ajattelin että tänään menen kouluun. Tänään menen sinne ja olen oikein vastuullinen aikuinen ja selvitän kaiken. Kuudelta katselin kelloa. Seitsemältä katselin kelloa. Varttia yli seitsemän menin takaisin nukkumaan ja nukuin kahteentoista. Makoilin pari tuntia sängyssä ja ihmettelin miten vaikeaksi sitä voikaan tehdä elämän itselleen. Jos olisi ollut hivenen järkevämpi, olisi vain mennyt ulos ovesta ja kävellyt kouluun. Kysynyt Infosta missä opettajan työhuone on ja mennyt koputtelemaan ja odottelemaan. Mutta jotenkin sitä vain tuijotti kelloa ja antoi periksi. Niille typerille asioille joille ei tahtoisi antaa periksi ja sitte jotenkin vain... En tiedä. Tähän mennessä en ole koskaan unohtanut antaa Vihtorille ruokaa. No, onneksi tuo koira on fiksu ja osaa muistuttaa koska autuaasti unohdin koko jutun ja aamulla ihmettelin miksi se niin kärsimättömästi kolistelee ruokakippoaan. Sitten muistin ettei pis

Mulle esitettiin postaustoivomus. En yleensä ota niitä vastaan, mutta jouduin kiristyksen uhriksi joten teen tämän mielummin kuin kärsin. Kirjojen kuvat on napattu googlen kautta, en siis omista niiden tekijänoikeuksia millään lailla. En laita näitä mihinkään parhausjärjestykseen, koska sellaista ei ole olemassakaan. En myöskään aio kertoa sen enempiä juonesta, koska olen laiska ja jokainen pystyy kirjoittamaan kirjan nimen ja kirjoittajan Googleen halutessaan. Stephen King: Liseyn tarina Tammi 2006 Lisey Landon käy läpi kuolleen kirjailijamiehensä jäämistöä. Olin kaiketi lähemmäs 15-vuotias kun luin ensimmäisen Kingin kirjan ja rakastuin siihen tunteeseen jonka kirjoitustyyli sai aikaan. Parhaiten osasin aikoinaan selittää sen sillä että sivujenkin mittaisen tekstin saattoi kumota lause sulkeiden sisällä. Se oli liian nerokasta. Uusimmista kirjoista Liseyn tarina on suosikkini. Itsessään en luokittelisi tätä teosta kauhu-genreen vaan enemmänkin lähemmäs psykologiaan, niin jännältä kui

Just nyt vain toivoisin kuolevani ettei tarvitsisi miettiä miten kaikki on. Tää kämppä on täynnä jotain vitun ötököitä ja mä en jaksa, mua ällöttää, ahdistaa. Ihan sama. Voi vittu tappakaa mut jooko nyt vaan.

Ehkäpä teen jotain hauskaa kun se 3000 kävijää menee rikki. Riippuu nyt hieman. Toisaalta tekee mieli lahjoa hieman ihmisiä jollakin. Mä tykkään ostaa ihmisille kaikkea kivaa. Erityisesti ehkä siksi että mulla ei yleensä ole siihen varaa. Nojoo, katsotaan katsotaan yllätänkö jotenkin ihmiset kerrankin. Noh, viimeistään Virhemarginaali 1v-juttu täytyy keksiä. Kärsikää rakkaat apinat. Ja ainiin, blogissa on yhteensä 161 kommenttia. Wuhuu. Mulla ei ole ikinä ollut näin paljon kommentteja.

[gallery link="file" columns="4" orderby="rand"]

En muista koska harjasin viimeksi hiukseni. Saati koska viimeksi olen siivonnut. Suihkussa kävin kaksi päivää sitten ja lähes itketti kun sinne oli pakko raahautua. Istuin suihkun alla ja olisin tahtonut repiä tukan päästä. Ajattelin aamulla että tänään menen suihkuun. Tänään teen ruokaa. Sen sijaan ahdisti tämä sotku. Se mikä on asunnossa, mikä on asunnon ulkopuolella ja mikä pahinta, se mikä on päänsisällä. Kävin postissa hakemassa paketin ja kävin ostamassa kaupasta tomaattikeittoa, jäätelöä, irtokarkkeja, karkkia, limsaa... ja lisää tomaattikeittoa. Vain todetakseni ettei tee mitään mieli. Ahdisti olla kaupassa kun ei ollut ketään kelle soittaa. Äiti oli töissä, kaverit töissä/koulussa/jossain. Postissa ahdisti jonottaa. Ahdisti tulla kotiin kun on sotkuista. Ahdisti ajatus siitä että jos tänä iltana menisi suihkuun. En ole vieläkään mennyt. Menen koiran kanssa ulos uusilla kengillä jotka tuntuvat hyvältä ja tulen kotiin vain pelaamaan. Olisi helpompaa olla joku toinen. Joku joka o

Ahdistaa olla kotona. Ahdistaa mennä ulos. Ahdistaa istua kahvilassa. Ahdistaa mennä ostamaan kengät. Ahdistaa mennä kauppaan yksin. Ahdistaa mennä tupakalle. Ahdistaa nukkua. Ahdistaa siivota. Ahdistaa mennä kouluun. Ahdistaa ettei ole oikein ketään jolle puhua. Ahdistaa ettei oikeastaan ole mitään josta puhua. Tahtoisin vain istua vihreällä sohvalla ja pelata shakkia. Tiedän että pitäisi ottaa yhteyttä kouluun, mutta ahdistaa mennä sinne. En tiedä mitä kirjoittaisin sähköpostiviestiin ja kaikki vain. Illalla oli niin fiilis että ei kai sillä ole kauheasti väliä vaikka kaikki kusisikin. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut ikävä EH:ta mutta jotenkin sitten kun kaikki alkaa kusemaan niin se ikäväkin tulee. Ostin kuitenkin kengät.

Tuhansien öiden loputtomat tunnit. Hehkuva pallo ruskealla taivaalla ja tuuli ulvoo kuin yksinäinen susi. On niin tuskallisen kuuma, että lakanat takertuvat ihoon kiinni ja koiran turkki tuntuu inhottavan märältä selkää vasten. Kello tikittää seinällä armottomasti ja aamuun on enää vähän aikaa. Niin vähän, että on vaarallista sulkea silmät hetkeksi. Ja silti, vaikka tietää sen olevan vaarallista, sitä tekee niin ja herää kolme tuntia liian myöhään vain huomatakseen ettei ole kuullut herätyskellon hälytysääntä, vaikka varmasti se oli asetettu soimaan niin kovaa että naapuritkin heräisivät. Ja nouseminen tuntuu silti liian raskaalta, sillä Ihansama on jälleen kylässä. Siltä ei pääse pakoon vaikka miten yrittää. Se vain roikkuu olkapäällä masentavasti ja huokailee korvaan: "Ihansama ihansama ihansama." Verhot eivät päästä aurinkoa sisään. On hämärää ja koira vaatii ruokaa ja ulkoilua. Vispaa häntäänsä ja naurahtelee kun sille tarjoillaan kuppiin kaikki valmiina. Jääkaapin ovessa

Koska N kyseli multa miten tehdään tekstilinkki, niin tässä on nopeasti tehty ohje. 1. Kirjoita teksti, josta tahdot tehdä linkin ja maalaa se. 2. Klikkaa "Linkki"-painiketta ja kirjoita verkko-osoite. Suosittelen myös valitsemaan "Avaa uuteen ikkunaan" koska se on vain paljon kivampi lukijoille. Klikkaa ok ja siinä on linkki. TAI 3. Mene osioon "Muokkaa HTML-koodia ja kirjoita koodi Linkin nimi (poista tähti). 4. Vaihtaessasi näkymän, näet linkin siinä.

Kerro kymmenellä kuvalla, mistä aineksista sinun blogisi on tehty. On haastavaa rajoittaa koko blogin aihepiiri kymmeneen kuvaan! Haasta viisi bloggaajaa samaan, ja muista kertoa keneltä itse sait kuvahaasteen! Mistä sinun blogisi on tehty…. sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista? :)“ Yhdestä Jättirotta-Chihuahua-Vihtorista Yhdestä ihan toisenlaisesta aasista Muistoista ja menneestä Tästä hetkestä. Kahdesta kaupungista. Ajatuksista, mietelmistä, unelmista Roolipelaamisesta Ruoasta Koulusta Niistä muista, jotka ovat vierellä Haasteen antoi Ninnu . Ja haaste menee Kartulle .

Huomaa että linkit aukeavat uuteen ikkunaan. 1. Minitorvikakkumuotti 2. Voodoo veitsiteline 3. Vuodesohva 4. ATK-pöytä 5. 160x200 sänky 6. Muumimamma-raitaiset (pinkit raidat) verhot. 7. Suihkuverhon 8. Uusia pussilakanoita , 2 , 3 , 4 , 5 , 6 , 7 9. Ovimatto 10. The Nightmare Before Christmas -huppari 11. Uudet kengät 12. Löytää edullisen, kivan vuokrakämpän.