Virhemarginaali

Kiitos J:n olen pohdiskelut kysymystä, kuvannut itseäni päällimmäisenä ideana ottaa kuva joka kertoo millainen tahtoisin olla. Millaisen viestin tahdon muille ihmisille välittää itsestäni jne. Ja oikeasti se on tosi vaikeaa. Tai siis, mitä sitä oikeasti tahtoo kertoa itsestään ulkonäöllään ja näyttää olevansa. Antaa ihmisten lokeroida itsensä johonkin tiettyyn stereotypiaan. Sillä ensivaikutelma on tärkeä jne. Eniten ehkä haluaisin näyttää vähän vähemmän lähestyttävältä. Koska en tykkää yhtään miten ventovieraat tulee juttelemaan. Etenkin maahanmuuttajilla on tapana jäädä mun kanssa juttelemaan. Paitsi niinä päivinä jolloin olen meikannut. Sen olen huomannut itsekin. Meikannut ja laittanut hiuksia vähäsen. Löysin muuten lyhyet hiukset jotka tahdon. Sattumalta otin kuvan kivasti niin että nuttura jäi ulkopuolelle (järkyttävän kokoinen nuttura btw... tätä tukkaa löytyy). Mutta joo, muutama kuva mistä oon ihan hirveen tyytyväinen jollain tavalla. [gallery link="file" columns=&qu

Kiitos ja vähän vähemmän kiitos ihmisille jännistä ja vähemmän jännistä kysymyksistä. Olen jopa nelisen päivää etuajassa. Ahahaha! Tosiaan, kiitos A, joka lähetti ei-niin-mukavan kysymystulvan s-postilla ja J jonka kysymyksiin sai miettiä vastausta tuhat vuotta. Mutta olkaa hyvä. Se on siinä. Yksi toivepostaus on tehty. Mikä on tärkein biisi sun lapsuudesta? Miksi? - Niitä on oikeastaan aika monta. Riippuu ihan kauheesti miten määritellään lapsuus. Mutta kaipa se tärkeä silloin oli joku "Taivaan Isä suojan antaa" sanojen takia. Ja sitten mieleen tulee biisi joka soi aina radiossa ja olin kovin ihastunut siihen ja tanssahtelin Pappan luona joskus ihan pienenä. Ja hetken etsinnän jälkeen biisihän on tosiaan Rauli Badding Somerjoki - Ikkunaprinsessa . Twix, Snickers vai Mars? Suklaapatukkana Twix, jäätelönä Snickers. Aku Ankka vai Nemi? Tuo on paha koska tykkään kummastakin. Aku Ankasta on tykännyt aina. Muksuna laitoin Ukin lukemaan sitä mulle ja "luin" sitä sitten vu

En saisi olla näin katkera. Enkä vihainen. Koska... Niin. Ei ole mun elämä. Ei vaikuta mun elämään. Mutta toisaalta siltikin olen katkera. Vihainen. Pettynyt. Inhottaa. Miksi ne ihmiset jotka ei halua lasta pamahtaa paksuksi. Ja miksi sitten täytyy tulla mulle kitisemään kuinka perseestä se on, eikä ole koskaan tahtonut lapsia plaaplaaplaa. En tahdo kuunnella. En tahdo tietää. Antakaa olla. Koska tiedätte kuitenkin mitä mieltä olen. Henkilökohtaisesti. Mutta ei musta ole silti tuomitsemaan ketään tekipä sitten mitä tahansa. Mutta alkaa vain suututtaa. Inhottaa. Ja sitten mietinkin loppuillan että mikä mussa on vikana. Ja sitten tietysti iskän eka kommentti siihen kun höpöttelin N:n Huldiksesta oli "Mekin olimme yli kolmekymmentä plaaplaaplaa". Tekee vain mieli huutaa että kyllä mä tiedän. Pliis, älkää selittäkö tuollasia kitinöitänne mulle. Mä olen väärä ihminen sille. Mua alkaa vain suututtamaan ja itkemättään ja mietin liikaa inhottavia asioita. Eikä se ole hyväksi. Yhtään

Tahtoisin tietää mikä helvetin vika minussa on. Olen yrittänyt esittää asian niin yksinkertaisesti kuin vain voin ilman että loukkaisin ketään, mutta perille ei näytä menevän. Ei sitten millään. Joten kerrataanpas vielä: 1. Minua ei kiinnosta seurustella kenenkään kanssa. 2. Joten pidä kaikki perverssit ajatuksesi ihan omana tietonasi, ne vain johtavat mesessä/FB:ssä estämiseen. Ainakin joksikin aikaa. 3. Minua ei todellakaan kiinnosta kommentit siitä miten syötävän näköinen olen, etenkään kun tiedän varsin hyvin näyttäväni ylisyötetyltä porsaalta. Ja vielä yksi helvetin hieno kysymys: Mikä hemmetti mussa on vikana ettei mun sanani mene perille teidän pieniin aivoihinne, saati miksi mua täytyy vainota vuosi toisensa perään?! En välitä vaikkette osaisi vastata. Mielummin olkaa vastaamatta ja painukaa sinne missä pippuri kasvaa. Kiitos.

Uskokaa tai älkää. Mulla on uusi puhe-elin. Puhelin. Matkapuhelin. Sen nimi on Shirley. Se näyttääkin ihan Shirleyltä. Ja mulla on irtokarkkeja. Namnam. + minähän lupasin käyttää Kartun blogia aina ja ikuisesti taustana, joten käytän. Kuolkaa siihen. Ei mulla oikeasti ole mitään asiaa. Paitsi A käski ihmisten kysellä multa tyhmiä ja vähän vähemmän tyhmiä kysymyksiä, joihin mun täytyy vastata. Joten kysykää sitten. Vastaan... ehkä joskus. No okei, kyllä vastaan jos joku tahtoo tietää jotain turhaa tai vähemmän turhaa. Tai ehkä vähän henkilökohtaisempaa. En vain tajua näitä lukijoiden kyselyjuttuja, mutta kyllä mä joskus teen jotain mitä toivotaan. Eli saa kysyä. Lupa myönnetty. Ihan kaikkea tyhmääkin. Ole hyvä A, oletko onnellinen? Minä ainakin olen kun mussutan irtokarkkia. Ai niin, onhan tässä vielä Vihtorinkin kuva. Se heräsi vain kun otin tuon kuvan. Ja sitten tahdon jakaa kanssanne vielä erään pienen ihanan asian kuin roolipelihahmoni Prudencen (kuvissa Ariel Winter) : PS. J söi

Nyt kun kerran postailin noita naturelleja kuvia niin... Niin... En tiedä. Tuli vähän sellainen jännä fiilis kun puhuin J:n kanssa. Siitä päästään siihen kuvaan mitä mun päivittäinen hiusten ja naaman laitto vaatii. Silloin kun olen ahkera ja jaksan kammata naamani niin että voin esitellä itseäni. Kuvassa siis Four Reasonin aivan mahtavaa hiuslakkaa joka pitää ainakin mun tukan just niin paikoillaan kuin voi (miinuksena voimakas tuoksu). Vieressä lämpösuoja/lakka tolla suoristimella leikkimiseen (sama homma tuon tuoksun kanssa). Sitten Muumi Selvityssuihke ja Shampoo (mieto ja hyvä tuoksu) ja Natusan Kidsin hoitoaine/selvityssuihke. Tuossa edessä meikkejä ja muuta tällaista. Taitaapi olla puuteria, rajauskynää, ripsaria, huultenrajauskynää ja huulipunaa (L'OREAL Star Secrets Lipstick - # 702 Natalie Imbruglia) . Rajauskynät olen ostanut itse. Huulipunan pöllin äidiltä. Jeejee. Ja on siinä niitä elintärkeitä hiuspompuloita ja harjakin. Hiukseni rikkoivat vanhan harjan kahdessa kuuk

Mä en kauheasti tykkää esitellä itteäni ilman meikkiä. En tiedä miksi, koska ei mulla oikeasti ole huono iho tai mitään muutakaan "järkevää" syytä miksi en voisi ottaa kuvia itsestäni meikittä. Nyt otin. Ilman silmälaseja, koska mulla on iso vamma niiden suhteen, en voi sille mitään. Vaikka pidän niitä aina (paitsi nukkuessani tietenkin) en vain ole koskaan oppinut erityisemmin pitämään niistä ja piilolinssejä en uskalla näihin silmiin tunkea, kun muutenkin jo meikatessa näkee miten arat ne on. Kropastani en ota kuvaa koska häpeän sitä ihanihan liikaa ja myönnän olevani ylipainoinen. Viimeisen kolmen vuoden aikana tullut painoa yli 20 kiloa, ellei enemmänkin. Hävettää hävettää hävettää olla laiska paska. Mutta joo. Kuvista en ole oikeastaan muokannut muuta kuin kontrastia lisännyt/vähentänyt jotta olisi hieman selkeämpää. Silmien alla taitaa kivasti näkyä tämän päivän meikkien jämät. (+ päällä on Viivi&Wagner-yöpaita :D) +++++ Kuvia myös hiuksista. [gallery link="fil

Tavallaan mä tiesin että kaiken tän jälkeen tulee lopulta tää fiilis. Tiesin ettei sitä pääse pakoon vaikka miten yrittää. Mä en edes tiedä ketä mä oikeasti kaipaan. T:tä, JH:ta... Mä en tiedä. Mä haluaisin vain olla taas se ekaluokkalainen jonka ukki vei mäkkäriin syömään koulun jälkeen. Se, joka nauroi kalliolla kun ukki kaatoi Coca-colat viltille. Se, joka oppi lukemaan ja laskemaan. Mä haluaisin olla joku muu kuin nyt olen. Joku ihan toinen. Se, jolle maailma oli mustavalkoinen. En oieasti edes tiedä mitä tahdon. En oikeasti ole varma siitä olenko valmis mihinkään. On pakko jatkaa eteenpäin, mutta pelottaa vain niin helvetisti että voisin jäädä tähän. Enkä mä tiedä mitä mä pelkään. Varmaan kaikkea sitä mitä tulee tapahtumaan. Kaikkea sitä mitä on tapahtunut. On niin helppo kätkeä itsensä jonkin muun jutun taakse. Keskittyä HTML:ään ja olla puhumatta. Antaa muiden ihmisten olla tyytyväisiä kaikkeen. Mä en tiedä vain... Miksen tee asioille mitään. Miksen muuta niitä. Jos olisin järke

Löysin keijun kirkon edestä. Sillä ei ollut siipiä. Siellä se istuskeli nurmikolla puunjuurella ja katseli kuinka ihmiset kävelivät ohitse. Jotkut vilkaisivat pidempään, mutta jatkoivat kuitenkin matkaansa. Nauroivat sille tummiin pukeutuneelle hahmolle, joka räpsäytteli keijukaisesta kuvia. Torstai ja perjantai tuntuivat yhdeltä pitkältä päivältä, joka ei lopu koskaan. Eilinen meni siitä toipuessa. En tehnyt oikeastaan yhtikäs mitään pienen kahvilassakäynnin jälkeen. Tänään seisoin JG:n kanssa kirkon pihalla ja räpsin valokuvia siivettömästä keijusta, jota JG kovasti muistutti mekossaan. Tuli napattua myös muutama muukin kuva sieltä pihalta. Keiju-kuvia en viitsi julkaista ilman JG:n lupaa koska tämä on helposti tunnistettavissa, mutta muutamia muita kuvia sen sijaan löytyy joita en ole vieläkään jaksanut tuoda julki. Ehkäpä nyt olisikin sen aika. [gallery link="file"]

Tuntui ihan hyvältä nukkua. Pitkän päivän jälkeen etenkin. Väsyttää jollakin tavalla edelleen, mutta toisaalta, ostin viimein housut! Jouduin tosin heittämään jo toiset vanhat pois, joten sietikin ostaa kahdet uudet. Ettei tarvitse mennä alasti kouluun. Aikaisempiin postauksiin ei voi kommentoida. Valitan. Omia mokiani enkä jaksa mitenkään korjata niitä. Mikäli tahdot kommentoida, kommentoi tähän postaukseen. Tuntuu että jotkut ihmiset ei oikeasti ymmärrä mitä tarkoittaa sana "Ei". Tuntuu että se on jokin turhanpäiväinen sana. Mutta mä tiedän että mulla on oikeus sanoa niin. Jos en tahdo niin en tahdo. Eikä sitä aina tarvitse edes selitellä. Tai ainakin luulin niin. Ehkä juuri siksi onkin parempi olla vain omillaan. Vihtorin kanssa on helppoa. Se antaa anteeksi vaikka kiukuttelen, sanon rumasti jne. Ja mäkin osaan antaa sille anteeksi. Vihtori on mun pienenpieni vauvani. Ehkäpä nyt kuuntelen musaa ja yritän ottaa rauhassa... Ja menen hetkeksi päikkäreille.

Tänä yönä olen joutunut selvittelemään omia ajatuksia. Joutunut tekemään päätöksiä jotka todella vaikuttavat muidenkin elämään. Ja toisaalta on hirveän syyllinen olo, mutta toisaalta kuitenkin olen helpottunut. Nyt tiedän, etten ole valmis parisuhteeseen. En ole valmis antamaan mahdollisuutta kenellekään. Etenkään en itselleni. Olen joutunut miettimään monesti puhuako suoraan vaiko ei ja lopulta se suoraanpuhuminen kannatti. Koska oikeastaan vasta silloin kun sanoin ajatuksiani ääneen, tajusin ne itsekin. Ja miten hämmentävää se oikeastaan on. Tämä on ensimmäinen ihmissuhde jossa olen joutunut ratkomaan ongelmia, avautumaan ja todella kertomaan kipeitä asioita, joita en ole tahtonut toisaalta myöntää itselleni. Se etten osaa luottaa ei voi olla toisen osapuolen vika, sillä toinen osapuoli on todella yrittänyt. Tavoilla joita en osaa arvostaa. Jotka eivät merkitse mulle sitä mitä jollekin muulle. Olen satuttanut ja yrittänyt silti paikata tekemiäni jälkiä. Toisin kuin ennen. Eri tavalla

Mutta ihminen itsessään on täynnä vastakohtia Sen takia kaikki niin jännää onkin JG:n ansiosta koko eilinen päivä meni miettiessä asioita. Pidin äidin kanssa kunnon puhelumaratonin ja vietin pari tuntia pohtiessa sitä etten saisi verrata, täytyisi vain katsoa ja niin... On niin monta asiaa jotka häiritsee, mutta mä lupasin itselleni että annan mahdollisuuden jollekin muulle. Eikö tämä ole sitä? Vaikken tiedä tuntuuko se kuitenkaan oikealta. En saisi verrata koska JH ja JD ovat kuin yö ja päivä. Ei sellaisia voi verrata keskenään. Ainut asia jota voi verrata on kemia. Se, mitä itse tunnen enkä ole yhtään varma siitä. En tiedä mitä arvostan eniten. JH:n kanssa ei tarvinnut ajatella sitä, koska mulla ei ollut vertailukohdetta ja moni asia tuntui niin oikealta. Nyt tilanne on se, että olen kohdannut vastakohtani. Enkä tiedä sopiiko se. Täydentääkö vai tuhoaako se? Olen tavannut muutaman parin, joiden kohdalla miettii että mitä ihmettä ne tekevät yhdessä niinjaniin monetta vuotta jo. Mikä p

Näen ihan liikaa unta koulusta. En osaa kertoa unista mitään muuta kuin että olin koulussa ja uni oli ahdistava. En oikeasti tiedä jännitänkö vai kammoanko sitä niin paljon... JG oli yökylässä. Oli kivaa. Vähäsen väsyttää vaikka mentiinkin aikaisin nukkumaan. Tai no, mun aikaisin on yleensä yhdeksältä mutta kai se yhdeltätoistakin on ihan siedettävä, etenkin kun heräsin ensimmäisen kerran kuudelta. Nukuin sitten kuitenkin vielä kahdeksaan asti, jotten herättäisi JG:tä hirveän aikaisin. Sataa. On ihanan viileetä. Tykkään. Roolipelaaminenkin on kivaa. Ainakin tietyt pelit. Ja sain vuokran maksettua. Ja... niin... JG järjesti mulle puuhaa lainailemalla mun meseä ja torstaina kaiketi tulossa vieraita. Ja edelleenkään mulla ei ole vieraspatjaa tai mitään... Paitsi peitto ja tyyny, mutta... Niin. Ja Viksustakaan en tiedä enkä muutenkaan... Tai siis järkevää ja niin... Tosin... Noh, lukekaa itse.

Joskus 13-15- vuotiaana pelaaminen oli hieman erilaista. Suuteleminen oli ehkä se jännin tapahtuma mitä pelissä tapahtui ja kaikki tapahtui kovin hitaasti. Mitä vanhemmaksi on itse tullut, mitä enemmän tietoa on saanut, sitä enemmän pelit ovat muuttuneet. Toki, tietohan lisää tuskaa, erityisesti jos puhutaan parisuhdekuvioista. 13-vuotiaana seksi tarkoitti sitä että hahmot menivät jonnekin rauhaisaan paikkaan ja seksi kuvattiin parilla lauseella tai merkinnällä K-18 tapahtumia . Nykyään on ihan normaalia pelata seksitapahtumat kuvailuna ja selkeänä roolipelinä. Enkä näe siinä mitään pahaa. En ainakaan niin kauan kun se tuntuu ihan... luonnolliselta. Valitettavasti joskus sitä vain törmää tapauksiin, jolloin toivoo että toinen osapuoli olisi vain jättänyt koko peliin osallistumatta, sillä faktat ovat täysin hukassa ja tulee tuskallisen selväksi että toinen osapuolista on neitsyt. Ei sillä että neitsyydessä olisi mitään pahaa. Olen itse sitä mieltä että aloitin liian aikaisin, vähän väär

Nukuin jälleen. Noh, olinhan sen yhdeksän tuntia taas hereillä, mutta... Nyt taas aggrettaa ja tekee mieli vetää turpaan kaikkia jotka uskaltaa puhua mulle jotakin. En mä tiedä. Ei mulla ole sinäänsä syytä olla huonolla tuulella. Olenpahan nyt kuitenkin. Tai siis, ei ihmiset edes ole sanoneet oikeasti mitään pahaa. Mä vain hermoan itse ja saan jonkun hemmetin kohtauksen ja tekee vain mieli huutaa ja käskeä kaikkia jättämään mut rauhaan. Haluaisin vain roolipelata. Ehkä jätän Off-topicit omaan arvoonsa ja keskityn tasan pelaamaan. Niin on parempi. Paljon helpompaa. Voisiko joku tulla ja ottaa tän aggren multa pois. Kaikki te ihmiset vain ärsytätte mua. Paitsi J. JD saa mut raivonpartaalle pelkästään sanomalla moi. Ehkä musta ei ole ikinä seurustelemaan yhtään kenenkään kanssa, tai edes elämään saman katon alla kun ottaa päähän aina välillä niin kovaa että voisin vain huutaa, itkeä ja hakata jotakuta. Eikä se siltikään helpottaisi yhtään. AAAAAAARGH!

Eilen jaksoin olla sitten yhdeksän tuntia hereillä. Sitten menin nukkumaan hirveän aggressioni takia. Teki mieli huutaa kaikille, haukuin koirankin lyttyyn koska kaikki vain tuntui juuri siltä. Herättyäni joskus seitsemän aikaan uudelleen olin muutaman tunnin hereillä ja menin siinä kymmenen, yhdentoista aikaan takaisin nukkumaan. Nyt heräsin viideltä ja jotenkin taas jo väsyttää. En sitten tiedä johtuuko tää vaan siitä että on niin perkeleen lämmin vai mistä ihmeestä. Olin JG:n kanssa kyllä aamulla kaupungissa syömässä kesän ensimmäisen jäätelötötterön ja tietysti JG tarjosi aamupalaa. Oli muuten hyvää. Ja oli muutenkin ihan kivaa, mutta loppuvaiheessa alkoi tulla se kamala aggressio kaikkea kohtaan. JG:n olisi määrä perjantaina tulla yöksi ja mietin jo että mitäs hyvää ruoka sitä tekisi silloin mikäli saan rahaa. Jotenkin tällä hetkellä on vain sellainen väsynyt aggressio päällä. Ärsyttää kaikki, tahdon olla mahdollisimman hankala ja ottaa päähän vähän kaikki. Paitsi Vihtori. Nyt se

Se aasi joka vielä uskaltaakin sanoa että on mukavaa kun on lämmintä, saa turpaansa. Mä sitten vihaan kesää. Tulen hulluksi kun on liian kuuma.

Viime aikoina olen nähnyt tosi pimeitä unia. En tiedä johtuuko se siitä että alitajunnassani pelkään kouluun menoa vai mitä, mutta aina niihin liittyy koulu jollakin tapaa. Vähän aikaa sitten kun heräsin, muistin ainoastaan sen, että olin ollut koulussa. Ja erään tietyn kohtauksen. Mä olin valmistautumassa johonkin laulukeikkaan, kun mun käsketiin laulaa Kaija Koon biisi Isä. Mä sanoin sille jätkälle jotain tyylillä "En voi laulaa sitä kun iskä tulee katsomaan esitystä." Se tuntui tosi todelliselta. Koska oikeassakaan elämässä en suostuisi laulamaan sellaista. Ellei selvennyksenä olisi: Kisu 4-5v. Iskä sanoi mulle kuukausi, ehkä vähän yli, takaperin että kun täytän 21, se lopettaa mulle rahan antamisen. Se 20 euroa kuukaudessa ehkä tuntuu jonkun mielestä pieneltä, mutta tiukassa tilanteessa siitä on ollut apua. Mutta se, että iskä on antanut mulle sen 20-30 euroa kuussa nyt vajaa parin vuoden verran. En mä tiedä mitä se tahtoo sillä todistaa. Senkö että se rakastaa mua? Sillä

En tykkää kesästä. En tykkää kun on niin lämmin, on lintuja, ötököitä ja muita ökkimönkiäisiä. En tykkää pukeutua t-paitaan tai toppiin ulkona, en tykkää olla ulkona ylipäätänsä kun hyttyset tahtoo imeä mut kuiviin. En tykkää kasveista. En jaksaisi hoitaa niitä, mua ei kiinnosta pätkän vertaa. En tykkää söpöilystä kuin roolipeleissä, kirjoissa ja leffoissa. En tykkää pussailusta. En tykkää ällönmakeista kommenteista. En tykkää kun ihmiset tulee liian lähelle. En tykkää kun ihmiset ei anna mun nukkua silloin kun haluan. En tykkää ruoanlaitosta. En tykkää seksistä. En tykkää sci-fistä. En tykkää Jackie Chanista. En tykkää ärsyttävistä toimintapaskaleffoista. En tykkää PC-toimintapeleistä. En tykkää PC-tappelupeleistä. En tykkää virastoihin soittamisesta. En tykkää tekstiviesteistä. En tykkää virastoista. En tykkää peileistä. En tykkää syödä ulkona. Tykkään musiikista. Tykkään teatterissa käymisestä. Tykkään farppaamisesta. Tykkään musikaaleista. Tykkään lukemisesta. Tykkään maagisesta re

Jokin onnistui taas herättämään mun pitkän aikaa hiljaa olleen biologisen kellon. Olin katsomassa pienen pientä Hulda Huoletonta, jolla ei ollut ihan niin huoleton päivä, mutta yhtäkaikki söpö hän oli kuin mikä. En ole koskaan pitänyt kolmen päivän ikäistä vauvaa sylissäni ja tuntui niin pieneltä ja ihanalta. Y oli kymmenen päivän ikäinen kun ensimmäistä kertaa tämän tapasin, joten uusi kokemus tämäkin. Jotenkin se tunne, että jokin niin pieni on siinä sylissä on aivan ihmeellinen. Pieni ihmisenalku, jolle kaikki on uutta ja hienoa ja ihmeellistä. Vieras syli taisi tuntua hieman pelottavalta paikalta, mutta kyllä se hetken kelpasi, vaikka äitiä tietenkin ikävä tulikin. Tuntui upealta ja ihmeelliseltä. Että joku voikin olla niin pieni ja suloinen. Epätodellista. Ja muutaman kuukauden päästä on jo varmasti kova meno päällä. Lapset kasvaa toisaalta niin hitaasti ja toisaalta taas niin nopeasti. Ehkä se on sitä että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu menevän eteenpäin. Laps