Virhemarginaali

Katso tästä

Nerouden ja hulluuden raja on hiuksenhieno. Viime aikoina oon miettinyt sitä usein. Sitä mitä olen tehnyt ja tulen tekemään ja mikä lopulta on ollut järkevää ja onka mikään. Lisäksi olen miettinyt siitä yöstä asti kun kirjoitin kaksi viimeisimpää lukua PJ:hin. Kirjoitushetkellä kaikki tuntuu nerolta ja siis... En tarkoita että olisin mitenkään hyvä kirjoittamaan tai että itse tarina olisi mitenkään erikoinen. Mutta on vaan sellainen fiilis. Mutta kun jälkeenpäin lukee niitä tekstejä niin tulee fiilis että kuinka sekasin mä olen. Onhan se sinäänsä täyttä fiktiota, mutta mun teoriani mukaan teksti kertoo kuitenkin yleensä jotain kirjailijasta. Kirjoitustyyli vähintäänkin. Ja toisinaan huomaan kuinka fiiliksellä kaikki tosiaan menee. Kuinka teksti vaihtelee ja aikajärjestystä ei ole olemassakaan enkä oikeasti tiedä mikä koko homman idea on. Se on vaan hirveetä tykitystä silloin kun tuntuu siltä että voisi kirjoittaa. Tietyt "faktat", mutta muuten kaikki on avoinna. Ja kuten yhel

Hyvää joulua kaikille. T. christineH 

Hän on ajanut sen pois. Ei ääntäkään. Hän hymyilee leveästi vaikka se mies ompelee hänen haavansa. Hyvä niin, jottei se pääsisi takaisin. Hän ei kuule Johanneksen itkuista ääntä kun tämä puhuu puhelimeen, ei mieslääkärin puhetta. Vain hiljaisuuden. Hän rallattaa mielessään iloisesti eikä tunne kipua. Se lähti pois, se lähti pois, se lähti pois.... Jussi puhuu paljon. Hän kuuntelee ja vastaa, kuuntelee ja vastaa. He kävelevät alikulkusillan alta eikä häntä pelota. Häntä ei koskaan pelota. Hän ei tahdo pelätä. "Seurusteletko sä?" "Joo." "Ai, asukste yhes?" "Joo." "Harmi, sä vaikutat kivalta tytöltä." Hän ei vastaa. He kävelevät ja matka tuntuu ikuisuudelta. Ohitse ajaa ambulanssi. Ääni sattuu korviin. Hän katsoo sen perään. Olisi pitänyt jäädä, hän ajattelee jälkeenpäin. Olisi pitänyt jäädä niin sitä ei olisi tapahtunut koskaan. "Haluatko sä sätkän?" "Ai sulla olikin?" "Joo, löysin takintaskusta." "Okei,

Aatonaatto saa ihmiset käyttäytymään oudosti. Olin hakemassa kinkkua lihaliikkeestä. Lähdin hyvissä ajoin (sillä olin valvonut kokoyön) ja olinkin jo aikaisemmin jonottamassa onnellisesti ovien takana. Ja eikö silloin alkanut satamaan VETTÄ. Kiitos, hyvää joulumieltä sullekin... Kun viimein päästiin sisälle ja sain vuoronumero ihmisiä alkoi lappaamaan sisään ja kaikkien pitäisi hyvin tietää etten voi sietää tungosta. Noh, viimeinkin se mun vuoroni tuli. Ja joku hemmetin viiskymppinen ämmä vetäsee mun vuoronumerolla paikalle ja on nopeampi kuin minä. Teki mieli mennä valittamaan sille ämmälle ja paasata siitä kuinka valitetaan että nuoret sitä ja tätä, kun aikuiset itse mallia näyttävät eivätkä osaa numeroitakaan lukea. En jaksanut. Ahdisti jo muutenkin joten menin hakemaan uuden vuoronumeron. Suututti silti. Sitten Cittarissa kukaan ei mitenkään voi väistää vaan on pakko tulla juuri siihen mun eteeni eikä voi siirtyä yhtä askelta että pääsisin läpi. Luoja että olin onnellinen kun pääsi

Johannes nousee ylös venytellen. Milla on noussut jo sängystä. Hän kuuntelee. Vain lämpöpatterin lotiseva ääni. Täytyisi muistaa soittaa huoltomiehelle siitä. Hän kävelee laiskasti keittiöön, laittaa kahvin tippumaan ja kävelee kylpyhuoneeseen. Tai kävelisi, mikäli sen ovi ei olisi lukossa. "Milla?" hän kysyy ja rämpyttää ovenkahvaa. Ei ääntäkään. Hän kurtistaa kulmiaan ja jostain syystä hänen niskavillansa nousevat pystyyn. Kuten pari vuotta sitten. Pari vuotta sitten kun hän oli seissyt Millan asunnon ulkopuolella ja rukoillut avaamaan. "Milla? Avaatko oven", se ei ole pyyntö. "Rottajahdissako kultaseni?" Kyllä. Niitä on kaikkialla. Kissana sinun pitäisi tietää. "Vain hitaita syödään, ne ovat pulskia." Ehkäpä niin. "Ja voisithan sinä ottaa poran ja porata seinän auki." Niin voisin. Mutta ei ole poraa. "Rottia seinissä, älä vain kerro kellekään" En, ne muuten vievät hullujen huoneelle. Ne kertoivat. "Rotat?" Tai ken

Valvottaa. Luen Liseyn tarinaa ja hajottaa, valvottaa. Tuo on niitä harvoja kirjoja jotka saa sekaisin. Niin seis että alkaa kirjoituttaa ja tahtoo kirjoittaa siitä mikä oikeasti vaivaa ja niin syntyy kahdeksas lyhyenlyhyt luku. En halunnut kirjoittaa siitä vielä, koska se on liian pimeää mutta kirjoitin kuitenkin ja vähäsen kaduttaa. Mutta tykkään siitä ajatuksesta. Pimeästä ajatuksesta. Tykkään niin paljon että pelottaa itseäkin. Tai ehkä se johtuu vain siitä että tietää itse miten siinä käy. Tai oikeastaan en tiedä. Olen hukassa, ihan yhtälailla kuin Millakin. Kirjoitan vain kun tulee olo. Kun tekee mieli kertoa mitä sitten tapahtui. Ja yritin pitää tarinan kasassa. Selkeänä. Yksi asia kerrallaan. Mutta ehkä se ei olekaan tarkoitus. Ehkä täytyy kertoa monesta asiasta samaan aikaan. Ehkä niin on vaikeampaa pysyä perässä. Helppous on luusereille. Tai en tiedä. Ehkä ei. Ahdistaa tuo teksti enemmän kuin kukaan kykenee tajuamaan. Joo, se kuulostaa pimeältä. Omaa tekstiä. Mutta se ahdista

Se oli maailman paras kesä. Loputtomat aurinkoiset päivät, vesimelonia ja mansikoita. Mansikat tuoksuivat silloin paremmilta kuin nykyään. Järvessä oli kaloja. Hän ei uskaltanut veteen. Ne voisivat syödä terävillä hampaillaan ja Matias nauroi. Sanoi vellihousuksi. He poimivat viinimarjoja puskista. Ne olivat punaisia. Valkoisia kasvoi pikkupellossa takapihalla. He kiipesivät omenapuihin, niin korkealle kuin uskalsivat. Se oli maailman paras kesä. Kunnes rotat kirkuivat seinissä ja isä ampui siihen reiän. Äiti itki tapettia ja Ne tulivat vaarallisiksi. Hänkin kuuli rottien ulinan, kirosanat jotka hän unohti ja luuli uneksi. Uneksi, jossa oli rottia ja valkoruskea tapetti. Uneksi, jossa äiti itki tapettia. Vai itkikö? Isä huusi, sanoi rottien olevan seinän välissä. Otti sen ison aseen, johon ei saanut koskea ja ampui seinään reiän. Äiti sanoi ettei siitä koskaan puhuttaisi. Ei sen jälkeen kun isä ei palannut kotiin moneen päivään ja äiti itki, itki, itki tapettia joka oli valkoruskea. Se

Milla asettelee Elefantin pöydälle. Sen viereen hirven. Hän tekee muovipurkista pöydän ja teroittimista tuolit. Hän asettelee nukkekodin lautaset muovipurkkipöydälle huolellisesti. "Sillä Elefantilla on kova jano vai mitä?" seinät kuiskaavat ilkeästi. Hän asettaa koalan nojaamaan pöytää vasten ja värittää paperinpalasta maton. Milla kohottaa katseensa punatukkaiseen naiseen joka katsoo häntä keskittyneenä. "Onko tossa keittiö?" Hanna kysyy ja Millan tekisi mieli huutaa, että eikö se tajunnut. Hän nousee ja hakee nukkekodin teekupit. Ottaa lautaset pois ja laittaa kupit niiden tilalle. "Ottaisitko teetä, Elli Elefantti? Sitruunan kera, kenties?" naukuu vatsanpohjassa ja näkymättömät kynnet painautuvat hetkellisesti vatsan sisäpuolelle. "Ja Heikki Hirvi tahtoo varmaankin kahvia, sitä täällä piisaa." 12. lokakuuta 2006 On pakko. Jalkoja särkee. Bussi menee ohitse. Sataa. Kengät on märät. Pakko kävellä. Pakko jaksaa. On nälkä. Ei saa syödä. Nukuin

Kerronpa teille salaisuuden... vihaan lahjojen paketointia. Se on yksi niistä miljoonista asioissa joka saa aikaan hirvittävän alemmuudentunteen kun en saa paketoitua niitä ikinä nätisti... Mutta onpahan paketoitu. Veljen lahjan kun ostin, sain mennä samantien vaihdattamaan sen. Ruotsi kun ei taida veljellä taipua. Itseasiassa vielä vähemmän kuin mulla. No mutta joo. Joululahjat on hoidettu. Pesin pyykkiä ja pakkasin. SIIVOSIN KEITTIÖN ja nyt olen askarrellut vessan oven kimpussa. Kun muut koristelevat kämppänsä joulukoristein minä sen sijaan koristelen muuten vain. Ja tosiaan meikällä vessan ovi on vastapäätä tiskiallasta, joten melkein siis voi ajatella että koristelin keittiötä. Joo, hei olen Kisu, teen kaikkea outoa silloin kun muut ihmiset nukkuvat. Tosiaan, katsokaa kuinka siisti keittiö! Eihän siihen mennyt kuin koko ilta että sain sen näyttämään tuolta. Ja siis minähän pidän W.I.T.C.H. -sarjakuvista, myönnän. Ja Nemistä, Kiroilevasta Siilistä, Baby Bluesista ja B. Virtasesta. N

Makaronilaatikko a la Krista 5dl tummaa makaronia 1 lihaliemikuutio Jauheliha 400g nauta-sikajauhelihaa 1 sipuli margariinia 1 prk tomaattipyrettä sinappia suolaa mustapippuria valkosipulijauhetta Laatikko margariinia 150g fetajuustoa 3 tomaattia 2prk ruokakermaa (maustetut on hyviä) 1 prk Bonjour Cuisine valkosipuli&yrtit mustapippuria valkosipulijauhetta suolaa Valmistusohje 1. Laita kattilaan kylmää vettä. Odota että vesi kiehuu ja lisää lihaliemikuutio ja makaronit. 2. Lämmitä pannu ja lisää margariini (vaihtoehtoisesti öljy) sekä jauheliha. Silppua sipuli pieneksi. 3. Kypsennä jauheliha ja lisää siihen mausteet, tomaattipyre sekä sinappi. 4. Viipaloi tomaatit. Lämmitä uuni 200 asteeseen. 5. Ota esiin vuoka ja vuoraa se margariinilla. Lisää pohjalle mustapippuria, valkosipulijauhetta ja suolaa. Kaada yksi purkki ruokakermaa vuokaan. 6. Lisää osa makaronista ja osa jauhelihasta. Sekoita ne keskenään. Lisää tomaattiviipaleita. Tämän jälkeen lisää vielä fetajuustoa murskattuna se

Noiden vimpaimien laittelu on yllättävän jännää puuhaa. Kesti melkein tunti saada last.fm takaisin, kun en millään muistanut mitä vimpainta viimeksi olin käyttänyt (ja onpa ruma sana, widget on parempi). Mutta nyt se on siinä. Vihdoin. Olkaa iloisia ja haukkukaa musiikkimakuni helvettiin ja jotain. Päätä särkee ihan julmetusti. Yritän lukea Stephen Kingin Liseyn tarinaa toista kertaa, mutten jaksa keskittyä. Pitäisi muutenkin kirjoittaa jotain ihan muuta, mutten millään jaksaisi. Väsyttäisikin vähän. Ai niin, olen nyt aivan ihastunut P!nkin musiikkiin. Ja taas voidaan todeta se fakta, että tulen aina jälkijunassa. Kun muiden suurin fanitus on mennyt ohitse, huomaan että hei täähän on kiva biisi tai kiva juttu jne. Oikeasti pitäisi tehdä roolipelin sivuja ja tajusin millaisen mokan olinkaan taas tehnyt enkä tiedä mitä teen sen ongelman kanssa, koska hemmetti piirsin sen kartankin vaivalla. Ehkä vain annan olla koko jutun, koska olen aivan liian perfektionisti että kykenisin tekemään a

On paljon asiaa. Olen varmaan aloittanut sata ja yksi merkintää mutten ole saanut yhtäkään kirjoitettua puolta väliä pidemmälle. Sen sijaan olen kuitenkin iloinen Paljain jaloin -projektin kuudennesta luvusta ja siitä lisää vielä alempaa. Mutta siis... Jotenkin on todella saamaton olo ja en oikein tiedä. Sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuva krapulakin vaivaa taas vaihteeksi... Tosiaan, olin Toljanteria ihailemassa eilen. Mutta siinä kun kotiinmeno aika lähestyi niin alkoi tulla pientä epätoivoa kun aloin tajuamaan miten vaikeaa vauvan nukuttaminen voikaan olla. Ja vaikka miten käytti niitä kaikkia keinoja mistä on kuullut, niin vauvan silmät tuntuivat olevan lautasen kokoiset ja äänikin niin kirkas (ja asiaahan tietysti oli paljon!). Lopulta pääsin lähtemään kotia. Täällä on muuten paljon lunta. Ehkä jaksan jossain vaiheessa käydä nappaamassa kuvan. Sitten, en tietenkään tajunnut ottaa todistetta, mutta leivoin ensimmäisen kerran omassa kodissani joulutorttuja. En yleensäkään ole ih

[gallery link="file"]

Odotushuoneessa on vanha radio. Se soittaa vanhoja iskelmiä. Toisella puolella istuu tyttö joka lukee jotain nuortenlehteä. Johannes lukee viime viikon Aku Ankkaa ja Milla vain istuu, kosketellen pikkusormen ympärillä olevaa kultaista sormusta. Jokin painaa rintaa vasten niin lujaa, että hän haluaisi lähteä ulos ruskeasta ovesta. Ovi avautuu ja ulos astuu tyttö jolla on liikaa meikkiä ja Johannes kohottaa katseensa. Ovelle tulee lyhyt nainen, joka puhuu Johannekselle eikä Milla tahdo kuulla. "Tulehan sisälle, Milla", nainen sanoo ja ojentaa oikean kätensä. Milla tietää että on kohteliasta tarttua siihen ja hän tarttuu noustuaan tuolilta. Nainen ohjaa hänet sisään huoneeseen, jossa on vihreä sohva. Hän valitsee sohvan itselleen ja nainen istuu keltaisella verhotulle tuolille ja hymyilee. "Mun nimeni on Hanna", nainen sanoo hymyillen ja Milla kääntää katseen käsiinsä ja piiloutuu hiustensa taa. Hän on vihainen Johannekselle. Hanna puhuu eikä hän vastaa, hän ei halua p

Ei ole oikeastaan mitään kirjoitettavaa. Tai on, mutten saa kirjoitetuksi. Haluaisin kertoa keskustelustani Shirkin kanssa, N:n ja koirien käynnistä sekä piirtämästäni kuvasta joka tekee mut niin iloiseksi aina kun katson sitä. No okei, kerron vähän siitä kuvasta ja sitten saatte katsella kuvia, koska olen hyvin laiskalla päällä. Kuvat ovat osaksi sitten kesältä ja syksyltä, koska kaikkihan katosi mokailuni takia. Tuosta kuvasta siis... Aloitin piirtämään The Karvakasa -hahmoa (huomatkaa miten luova nimi :D) joskus viidennellä luokalla. Halusin itselleni jonkunlaisen maskotin, kuten Tove Janssonilla oli Muumi-hahmo. Ja kun luokkamme harrasti vielä lehdentekoa, piirtelin niitä sinne. Seiskaluokalla kuviksen opettaja tykkäsi kovasti kun tein Kevät-aiheiseen maalaukseeni The Karvakasan. Ja olen mä sitä piirtänyt pienimuotoisesti aina johonkin koulun portfoliokansioihin ja kaikkiin, mutta nyt päätin piirtää äidille joululahjaksi jotakin. Nooh, halusin sitten kuvan myös itselleni. Tosiaan p

Musta vaan tuntuu että aina kun on hetken aikaa kivaa, niin sitten se kostautuu mulle jotenkin. Eilen N oli kylässä koirien kanssa ja musta tuntui tosi kivalta jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa oikeesti kasvotusten ja koiratkin oli aika ihania. Ja muutenkin oli niin kivaa kun saattoi vaan istua, höpöttää, eikä ollut sellaista pakko-tehdä-jotain -fiilistä. Tää päivä tuntuu jotenkin niin... Mua itkettää, mua suututtaa ja ottaa päähän. Oikeastaan pelkästään itseni. Minä, minä, minä. Olisin halunnut lähteä tänään syömään, mutta joo... En sitten mennyt kun en lopulta seuraa saanut ja tuli kamalan paha mieli ja alkoi taas suututtaa kaikki muukin mikä menee pieleen ja mitä en ole jaksanut tehdä enkä halua tehdä. Seuraavaksi menen kauppaan, ostan ihan liikaa lakua ja vähät välitän terveydestäni. Ihan sama, ihan sama.

Tänään on taas tällainen päivä. En tiedä, jotenkin on vähän ikävä kaikkea vanhaa ja mietinn pitkästä aikaa T:tä ja kaikkea hassua, kivaa ja surullista mitä tapahtui joskus hyvin kauan sitten. Ajatelkaa, että minä, T ja J luisteltiin ihan kevyesti kahdeksankin tuntia putkeen joka päivä koulun kentällä, me käytiin hiihtämässä pururadalla, leikittiin susia, koiria, pokémoneja ja kaikkea. T:n kanssa me leikittiin joskus tokaluokalla salapoliiseja, heppapoliiseja ja kaikkea. Me nimettiin pyörämme, tosin mun pyörä oli Donna jo malliltaankin, että... Mun salapoliisi nimi oli Tiina ja T:n Ninni. Me pelattiin tietokoneella pokémonia ja T:n isosiskon kanssa me puhuttiin kirjoista. Mä pelkäsin ihan hirveesti T:n äitiä pienenä, vaikka myöhemmin tulin sen kanssa kivasti toimeen. Tai siis, me kuitenkin tutustuttiin ekaluokalla ja kaikkea, se oli mun paras ystävä. Me tehtiin kaikkea yhdessä. Mä muistan seiskaluokan keväällä kun kaikki tuntui menevän päin hittoa ja T soitti mulle ensimmäisen kerran pi

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=TdkNn3Ei-Lg&w=420&h=315] Mä toivon että ihmiset pysähtyisi hetkeksi katsomaan tuon videon.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=flTGaS-7Ssw&w=520&h=315] Päätin vihdoin ja viimein kokeilla luonnonäänien vaikutusta nukahtamiseen. Valitsin aaltojen äänet ensimmäiseksi ja vartin kuunneltuani tuli oikeasti jännä väsy. Heitin sitten koko äänitteen alusta ja menin sänkyyn. Puoli tuntia ja meikä nukkui. Löysin vihdoin keinon jolla ehkä saan nukuttua jopa ihan hyvin. Ja siis ideanahan on se, että aivojen ei tarvitse käsitellä näitä "yksinkertaisia" ääniä, jolloin vireystilaa ei tule kuten esimerkiksi radiota kuuntelemalla. En sitten oikeasti tiedä, mutta ainakin nyt toimi. Ja nää äänet toimii loistavasti myös ihan datailutaustoina ja tuntuu kivammilta kuin hiljaisuus tai naapureiden aikaansaama meteli. Youtubessa on tosi laaja valikoima, joten sieltä vain etsimään esimerkiksi hakusanalla "Sound of Rain". Meikä pitikin tietokoneen päällä koko hela yön ja tietokone varmasti kiitteli... Mutta joo, paistelin pitsaa ja poltin taas kerran käteni. Miten vaikea

Mietin edelleen sitä mitä se opettaja sanoi mulle. Ja vaikka tiedän sen olevan väärässä ja että otan taas tämän aivan liian henkilökohtaisesti, ajattelen silti. Olenko mä sosiaalisilta taidoiltani vajaavainen, jos tykkään olla yksin enkä puhu jokaisen vastaantulijan kanssa? Jos en jaksa hakeutua mihinkään ihmisryhmään? Jos en osaa small talkata yhtä hyvin kuin joku toinen? Jos olen hiljainen ja tykkään seurata omasta nurkastani sitä mitä muut tekee? Jos jännitän uusien ihmisten tapaamista enkä aina saa suutani auki? Jos mulla on vain muutama hyvä kaveri, jotka tuntee ja tietää että mä olen tämmöinen? Jos voin puhua tuntikausia kaverin kanssa kahden kesken vaikka ja mistä? Jos kuuntelen hiljaa mitä muut puhuvat? Olenko mä tyhmä, kun en viitsi mennä tekemään leivoksia, kun kerran jo viisi ihmistä on niitä tekemässä eikä mua selvästi kaivata? Kun en aina jaksa olla kiva ja mukava? Mua hämmentää se, että kun kerroin että on vaan parempi lähteä kotiin, jottei sano mitään, niin opettaja komm

Viimeiset pari päivää olen ollut yllättävän räjähdysherkällä päällä. Luultavasti johtuu vain tästä epätietoisuudesta ja siitä kuinka epävarma itse on nyt. Lueskelin L:n blogia ja itseänikin mietityttää tietyt asiat. Nythän on tosiaan käynyt niin että tuo vaaka on viimeisen kolmen viikon aikana alkanut näyttää taas vähän enemmän ja nyt sitä on sitten mietitty painonpudotusta ja kaikkea muuta plaaplaaplaata. Kuvitelkaa että nelisen vuotta sitten painoin 30 kiloa vähemmän ja pidin itseäni hirvittävän lihavana ja isona. Ei sillä etteikö nytkin olo ole sellainen, mutta nyt on nämä 30 kiloa lisää. Ja siis kyllä, erityisesti tämän parin viikon hiljaiseloni aikana olen sättinyt itseäni siitä kuinka näin on päässyt taas käymään. Viimeisen nopean viiden kilon nousun jälkeenhän lupasin että tämä loppuu nyt. Ja paskat.... Mutta toisaalta, L:n postaukseen esitän lisäkysymyksen: Millainen on ruma? Tai siis, millaiset ihmiset ovat rumia, millaiset eivät. Millä ominaisuuksilla olet kaunis jne. Mua ta

Eilen iski pikkuinen epätoivo tuon kemiankurssin kanssa. En tiedä miten ikinä selviän siitä ja tuli vain olo että olenko vähän tyhmä. Kävin juttelemassa koulussa ja joudun odottelemaan perjantaihin asti jotta saan tietää mitä tapahtuu. En saa edes rahaa ennen kuin asia on selvinnyt ja vuokra olisi kiva maksaa. Puhuin yhden opettajan kanssa ja tuli olo että olen vähän vajaa enkä ikinä tule pärjäämään yhtään missään, sillä kaikki on nykyään sellaista työtä ja ää... Joo, tiedän että tää kyseinen opettaja tarkoitti hyvää, mutta tuntui se silti vaan... Kun on muutenkin niin väsynyt. Mä vaan huomasin taas eilen miten kovasti esitän olevani vahva ja haluan että muut kuvittelee niin. Shirk sai mut suuttumaan taas vaihteeksi, ja ihan pikkujutusta. Mutta ottakaa huomioon että olin leikkinyt Tongon kanssa melkein pari tuntia ja treenaillut kroppaani. Se on muuten hyvä vastus, nyt kun hän haluaisi vaan olla "isotyttö" ja olla "seisaallaan". Siinä on ihana lapsi, oikeasti. Lukuu

Olen hoitanut käytännön asioita. Nyt pelottaa. Huomenna hoitamaan viimeinen paperi kuntoon ja sitten toivotaan parasta. En tiedä, vihaan tällaista epävarmuutta, mutta toisaalta olen varma että tämä on oikea ratkaisu. Ainakin nyt tuntuu siltä. En osaa sanoa nyt mitään järkevää, väsyttää ihan sikana ja mietin josko sitä menisi nukkumaan... Mutta pitäisi kyllä käydä heittämässä tuo paperi postilaatikkoon ja käydä kaupassa ostamassa jotakin... Mutta ehkä vien vain tuon paperin laatikkoon kohta ja menen nukkumaan. On niin hemmetin kylmäkin.

Puhuin äidin kanssa jatkosuunnitelmista ja tuli puhetta että muuttaisinko lähemmäs Turkua, sitten kuitenkin. Turkuun mun pisteet ei riitä, en todellakaan usko siihen, mutta lähemmäs tietenkin olisi kivampi toisaalta. Ehkä tää Vaasa on jo vähän nähty paikka ja siinä vaiheessa kun muuttoon olisi mahdollisuuksia niin... Kolme vuotta olisin asunut täällä. Toisaalta sitten en oikeasti tiedä, mutta Pori mua kovasti kiinnostaisi. Olisi lyhyempi matka kotia, mikä olisi oikeastaan aika kiva, mutta myös olisi sopivampi matka Vaasaan, sillä ei näitä (harvoja) ihmisiä haluaisi tännekään yksikseen jättää ja niin... En tiedä, mutta näin alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin jäämässä tänne, ellei käy hyvä tuuri, joten no worries... Huomenna sitten alkaa asioiden selvittely rumba ja toivottavasti lähes kouluton loppuvuosi. Tietenkin jatkan tätä mun yhtä projektia joten ei tässä aiota ihan laakereilla levätä, mutta toisaalta tekee ehkä ihan hyvää tämä. Tän päätöksen jälkeen olo on ollut vähäsen kevy

Me oltiin opeteltu koulussa laulu, jota me laulettiin myös iltapäiväkerhossa ja mä rakastin sitä laulua yli kaiken. Mä aina lauloin sitä meidän pihalla kun olin keinumassa. Meillä oli aina tapana laulaa koulussa opittuja lauluja keinuissa. Meidän alakerrassa asui vanha nainen, joka kerran sitten pysäytti mut kun olin menossa kotia pihalta ja kehui mun laulamista ja pyysi mua kirjoittamaan sille ne laulun sanat, koska se oli menossa leikkaukseen. Mä kilttinä tyttönä kirjoitin ne sille ja pudotin postiluukusta. Mä sain myöhemmin siltä naiselta kiitoskirjeen sekä Suojelusenkeli-taulun. Mulla oli jo sellainen iso ja musta oli kivaa ku nyt omistin myös pienemmän. On muuten edelleen tallessa, sekä kiitoskirje että taulu. Etsin tuossa yhden laulun sanoja ja törmäsin taas tähän kyseiseen lauluun ja tuli just mieleen se vanha nainen jolla oli mustavalkoinen kissa. En enää muista kissan nimeä. Aloin miettimään ihan oikeasti että milloin mä olen viimeksi oikeasti rukoillut, enkä muista. En edes t

Olen tän viikon miettinyt mitä teen ja tänään olen tehnyt jonkinlaisen päätöksen ja jatkosuunnitelman. Mietin vielä ja maanantaina sitten alan hoitamaan asioita ja miettimään miten käytännössä asiat hoituu. Ja tekisihän se loma ihan hyvää taas, olo on sellainen. En tiedä mitä hyötyä mulle on tosta jatkosuunnitelmastakaan loppupeleissä, mutta jotain on pakko tehdä. En vain voi olla tekemättä mitään ja tämä kuulostaa nyt tällä hetkellä ainakin parhaimmalta ajatukselta vähään aikaan.

J linkkasi mulle tämän . En osaa sanoa mitään. Sanokoot joku muu jotakin. Huolestuttavaa on että tunnistin muutamasta kohdasta itseni. Olin koulussa. Kokonaiset kaksi tuntia ja sain tehtyä matikan kokeen. Tuntui että kiva että edes yksi asia menee kohtalaisen hyvin kun kaikki muu tuntuu menevän päin hittoa. Siis koulussa. Vapaa-ajasta en ole vielä ihan varma. Onko tää sitä perseelleen-menemistä vai ihan tavallista peruspaskaa mitä nyt aina on. Ton dokkarin jälkeen en osaa kertoakaan enää yhtään mitään mistään. Taidan mennä katsomaan leffoja ja syömään jotain epäterveellistä.

Sain tehtyä kaikki annoskortit ja päätin tutkia tarkemmin löytämääni mielenkiintoista sivustoa, jolta etsin mm. suojeliukset Harry Potter -roolipelimme hahmoille. (Ainiin! Olen iloinen! Täällä on lunta!) Mutta siis... Oikeasti on aika jännää lukea noita kuvauksia ja miettiä miten ne sopii itseen ja pitääkö ne edes paikkansa. Vaikka aika hyvin kaikki vastaantulleet koopit on osuneet kohdalleen. Ja tykkään erityisesti mun syntymäkartasta... No joo, mutta listailen nyt näitä ihan vain huvin vuoksi... (jottei tarvitse mennä ihan vielä suihkuun) Ja tosiaan nappailin näitä sivuilta: Astro.fi ja Energiasivu Indigo . Suosittelen erityisesti katselemaan jälkimmäistä! Ja käy rekisteröitymässä myös astro.comiin (englanniksi) jos oma syntymäkartta kiinnostaa. Horoskoopiltani olen neitsyt Nouseva merkkini on skorpiooni Aurinko neitsyessä Kuu vaa'assa Merkurius neitsyessä Venus leijonassa Mars vaa'assa Numero 9, Purppura Tuli Tähti Symboli: li - tuli (viehättävä) Kaksi vahvaa yang-viivaa p

Kun kävin nopeasti kaupassa, koriskentällä oli jo lunta. Hetken aikaa oli hirvittävän kiva olo ja kaikki tuntui kivalta. Mutta sitten taas tuli hirvittävä väsymys eikä huvita tehdä mitään. Mulla on aina välillä näitä kausia etten jaksa tehdä yhtikäs mitään. Haluan vain nukkua, lukea ja ropettaa. Hyvä kun suihkuun jaksaa mennä. En tiedä onko se tää pimeys vai mikä se on, mutta olo kuin olisi talviuniaika. En jaksa puhua puhelimessa, en jaksa tehdä ruokaa enkä jaksa korjata jälkiäni. Ärsyttää toi soittoääni, mutten vaan jaksa vastata ja kuunnella jotain höpönhöpöä. Ei ole sellainen olo yhtään. Tuntuu ettei toi koulu edisty mihinkään. Matematiikan tehtäviäkin varten otin kaikki kopiot annoskorteista ja niittailinkin ne valmiiksi, mutten ole saanut edes aloittamaani tehtävää loppuun asti. Ärsyttää oma toimettomuus, mutta torstaina oli just se fiilis, ettei tästä tule ikinä yhtään mitään, enkä tiedä olisiko parempi vetäistä itsensä hirteen vai yrittää olla välittämättä mistään. Jälkimmäinen

Johannes istuu sängyllä. Katsoo kelloa odottavasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä levottomammaksi hän käy. Hän pyyhkii, itselleen vihaisena, kyyneleet ja kuuntelee hiljaisuutta. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä mikä oli vialla. Kaksi kuukautta sitten kaikki oli hyvin. Milla oli yhtä raivostuttavan ihana kuin ennenkin. Eikä hän aluksi ollut huolissaan. Oli Millan tapaista jättäytyä kotiin toisinaan ja syventyä pieniin projekteihin, joihin hän ei mahtunut mukaan. Mutta hän huomasi pian, ettei hän tiennyt enää lainkaan mitä nainen puuhasi. Kunnes opettaja koulusta soitti ja kertoi Millan olevan erotettu määräajaksi. Kaikki se tuntuu yhtäkkiä niin merkitykselliseltä. Hän yrittää miettiä mistä se kaikki alkoi, muttei löydä tilannetta josta kaikki olisi lähtenyt liikkeelle. Ja nyt hän odotti Millaa, joka oli ties missä ja kello oli jo kymmenen. Kyllä hän tiesi ettei Milla pelännyt pimeää, mutta hän pelkäsi silti että jotain olisi sattunut. Hän pelkäsi mitä nainen voisi tehdä, etenkin sen jälk

Kyllä, minä tiedän että kello on varttia yli yksitoista. Ja kyllä, tiedän varsin hyvin että pitäisi olla nukkumassa. TNG:ssä offissa puhuttiin kirjoittamisesta ja koulusta, enkä jaksa sinne kirjoittaa mitään mutta avaudun nyt kuitenkin. Kirjoittaminen menee koulun edelle. Eiköhän se ole jo kaikille selvää. En muutenkaan koskaan ole jaksanut kouluun keskittyä täysillä, koska olen vain tämmöinen eikä kiinnosta oikein mikään kuin hetken aikaa. Ja siis kun en vain voi keskittyä moneen asiaan samaan aikaan kuitenkaan ja stressaan. Ötö kirjoitti että se tahtoo yhteen tiettyyn kouluun, jonka vuoksi se keskittyy kouluun ja tavallaan tajuan. Mulla vain ei ole mitään minkä vuoksi tehdä mitään, loppupeleissä. Ensinnäkin tunnen itteni niin huonoksi kaikessa ja vertailen itseäni aina muihin. Sitten käy niin etten edes viitsi yrittää... Nytkin yritän kirjoittaa EDELLEEN prosessiainetta ja puolessa tunnissa olen saanut niin hirvittävän aloituksen etten edes tiedä millä sitä löisi itseään. Hävettää ai

Tässä hän seisoo, tietämättä missä hän on. Kyttyrä on hänen vierellään yhtä hämmästyneenä. Lunta sataa harmaalta taivaalta ja päässä humisee kummallisesti. Koira katsoo Kyttyrää ja odottaa tältä jonkinlaista havaintoa heidän olinpaikastaan. "Suoraan sanottuna ei aavistustakaan", Kyttyrä vastaa, hieroo näkymätöntä partaansa keskittynyt ilme kasvoillaan. Koira näyttää pettyneeltä. Koko paikka on lumen peitossa, eikä missään näy ketään. Lumi narskuu, he kävelevät hiljaa jalkojen upotessa polvia myöten lumen valtakuntaan. "Mut eikö me oltu autossa eilen?" Kyttyrä äännähtää kohta. Koira on hiljaa. Hän pysähtyy, katsoo vaaleita silmiä, jotka ovat pelokkaat. Koiran silmät silmälasien takaa ovat vetiset. "Koira hei, ei sun tartte pelätä, kyllä me joku löydetään", Kyttyrä sanoo ja sulkee tytön syleilyynsä. Koira nyyhkäisee. "Entä jos sä ja mä... jos me ollaan kuoltu", Koira nyyhkyttää lisää ja Kyttyrän sisällä roihahtaa. "Älä alota niitä enkelijuttuj

Tiedättekö, että kun on ihan oikeasti nukkunut huonosti, kutisee, sattuu ja kirvelee ja sitten joku kyselee jotain eikä oikeasti edes voisi ymmärtää sitä tuskaa niin ottaa päähän ja niin... Kirvelee, kutisee ja tuntuu siltä että olisi roska silmässä. Sitten vuotaa ja sama uudelleen alusta. Koko hela yö, aamu ja iltapäivä ja mulla menee hermo. En taho mennä lääkärille, koska ne antaa mulle jotain hiton tippoja, joita en saa laitettua edes itselleni, koska en tykkää tipoista ja ne on niin kamalia. Enkä halua että kukaan kajoaa mun silmiini. Nimim. pelkään/vihaan/inhoan silmälääkäriä Ja sitten ää ja ää ja ää... ja menee hermot ja menen kohta nukkumaan uudestaan koska on niin paska fiilis. Suksikaa kuuseen.

Kisu-täti on kyllä kovin ärtynyt ja osittain vähän vihainenkin. Lomani vuoksi Kela nyt vaatii takaisin lokakuun tukea, vaikka koulunhan moka se on. "Ai niin, sun loma alkoi tänään et voit mennä kotia." Yleensä olisi kiva tietää vähän etukäteen asioista, mutta mitä voi olettaa tuosta koulusta? Ärsyttää, koska 12. lokakuuta olin jo maksanut vuokran, enkä ollut saanut etukäteen tietää koko lomasta. Sitten vain lyötiin tehtävät käteen ja kolmen viikon loma alkoi. Nooh, kunhan se Kelan lappu maanantaina tulee niin kirjoitan semmoisen ärrinmurrintekstin. Koulussa on taas ollut häslinkiä, mutta olen selvinnyt lähes kunnialla. Mitä nyt nukuin torstaina pommiin. Harmitti, mutta ei se mitään. Täytyy vain sanoa että noilla opettajilla on jokin mua vastaan, ainakin kun torstaina ensin kiroaa että kello on niin paljon ja sitten soittaa kaverille niin kuulee olevansa opettajan mielestä kaksinaamainen. Enkä ehkä muuten olisi uskonut, mutta tämä kaveri on kokoajan puolustanut kyseistä opetta

Johannes istuu häntä vastapäätä. Katsoo silmiin ja odottaa. "Näytä sun kädet", mies sanoo eikä Milla liikahdakaan. Johannes nousee, vetää väkisin hihat ylös. Vanhat arvet näkyvät haaleina. He katsovat toisiaan silmiin, eikä kumpikaan sano sanaakaan. "Pitääkö mun riisua sut kokonaan. Luulitko sä etten mä huomaa että saksissa on verta?" "Idiootti, mikset pessyt niitä" , seinät huutavat hänelle ja Milla säpsähtää. Miten niin pessyt niitä? "Sä sanoit että sä oot lopettanut", Johannes sanoo ja Milla näkee uupumuksen silmissä. Hän nousee ylös, menee makuuhuoneeseen ja käpertyy sänkyyn vaatteet päällä. Radiossa soivat uusimmat listahitit, mutta hän kuulee seinien moitteet siitä, että hän oli unohtanut siivota jälkensä. Hän ei vain ymmärrä miten saksiin muka olisi joutunut verta. Hän yrittää miettiä, mitä on tehnyt koko iltapäivän. Ja vaikka kuinka hän yrittää muistella, hän ei muista. "Mutta se helpotti vai kuinka?" Johannes tulee istumaan sän

... tulee aina ideoita. Liikaa. En tiedä kuinka tervettä on että kirjoitusmusiikkina käytän Arttu Wiskarin Tuntematonta potilasta ja Samuli Edelmannin Ei mitään hätää -biisiä. J kyllä feississä kertoi sen olevan hyvin kirjailijauskottavaa, mutta joo... En tiedä kuinka hyvää tää tekee mun (olemattomalle) mielenterveydelle. Ja noilla biiseillä on vaan... Siis ne ei liity kuitenkaan mitenkään koko tarinaan, mutta kirjoitan vaan paremmin kun kuuntelen niitä repeatilla. Ja niin, tein Helmen testin. Mutta joo... Olen liian energinen kellonajan huomioon ottaen, täytyisi oikeasti nukkua, mutta kirjoituttaa ja ajattelin tässä vaiheessa blogittaa koska tuli semmoinen olo että pakko vain kirjoittaa ylös ajatuksia. Ja niin, A:lle anteeksi siitä että tekstejä ei nyt ole täällä. Julkaisen ne jossakin vaiheessa tänne (+ yhden uudelleen kirjoitetun ja jatketun stoorin). Fysiikan koe meni tänään päin mäntyä ja tuskailen sitä miten jaksan. Toki olen ollut nyt tyytyväinen itseeni koska olen jaksanut n

Kadun ihmisillä on kiire. Ne juoksevat autotien ylitse ja yrittävät ehtiä bussiin. Nainen naapuritalosta ulkoiluttaa ranskanbulldogiaan ja koiralla on tummansininen takki. Sade rummuttaa ikkunaa vasten, vaikka pilvien takaa näkee auringon. ”Onko nyt hyvä?” Johannes kysyy ja Milla nousee, ottaa haarukan ja varoen maistaa pannulla paistuvaa munakasta ja nyökkää. Jos hän olisi ilkeä, hän kertoisi ettei Johannes käyttänyt tarpeeksi mausteita. Mutta tänään hän ei jaksa olla ilkeä. Hän katsoo kuinka mies laittaa munakkaan lautaselle ja pinoaa siihen muutaman suikaleen pekonia. ”Etkö sä halua? Mä jätin sulle makaronisotkua eilisestä. Ja kaapissa on popparia ja limsaa”, mies ohjastaa kuin pientä lasta. Millan lävitse kulkee ärtymys, mutta hän ei halua näyttää sitä. ”Mä jätän sulle kympin, jos käyt jossain”, Johannes sanoo, mutta silmistä näkee ettei hänkään enää usko siihen. Milla nyökkää ja nappaa yhden pekonisuikaleen toisen lautaselta. Lautaselta, jossa on kuva piirretyistä dalmatialaisista