Virhemarginaali

Joulun jälkeen tahti alkoi hidastua. Ei niin nopeasti että sitä olisi huomannut, mutta vieraillessani M:n luona, mainitsin kyllä siitä että väsymys alkaa painaa. Onhan niitä merkkejä ollut pitkin viikkoja, mutta vasta torstaina Ihan-Sama iski arkaan paikkaan niin lujaa kuin pystyi. Ja makasin sängyssä koko päivän. Ja seuraavan. Toivoin vain että voisin nukkua koko loppuelämäni tai ainakin kuolla nukkuessani. Tällainen Mega-Ahdistus oli viimeksi ennen joulun viettoon lähtöä. Enkä muista oliko se silloinkaan näin paha. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, pahinta ei ole itse ahdistus, vaan se ettei sille ole minkäänlaista syytä. Uskon että suurimmaksi osaksi huonosti nukutut yöt, monen tunnin sängyssä pyöriminen ja itkuherkkyys iltaisin roolipelatessa olivat NIITÄ merkkejä, jotka olisi pitänyt huomata jo aiemmin. Lohdullista on että perjantaina yönä kävelin kiltisti lääkekaapille ja nielin (pettyneenä, turhautuneena, vihaisena, tuskastuneena) Ketipinorin ja painelin sänkyyn. Nukuin

Oli pakko ottaa Ketipinor. Tuntuu että pää hajoaa. 100mg on liian iso määrä mut ei oo muuta. Ahdistaa. Nukkuminen, muut ihmiset, yhteishaku, kaikki mitä multa odotetaan. Jo pidemmän aikaa, mutta on niin helppo vetää se jonnekin tuonne piiloon. Ahdistaa ettei ollut terapiaa. Mä oon syönyt koska on niin paska olo etten osaa käsitellä sitä. Ei ole mitään syytä. Se tässä on pahinta. Mietin jo aiemmin lääkkeitä mutten uskaltanut/halunnut. Alkaa väsyttää. Se on hyvä. Ehkä huomenillalla on parempi, vaikka onkin sivuvaikutuksia.

Ahdistaa. Tajuttomasti.

Perjantaina oli terapia. Tuntui hyvältä kun on ollut yli kuukauden tauko. Se varaa uuden lääkäriajan, vaikka mua ei kiinnostaisi. En jaksa vääntää. Ryhmässä oli kivaa. Hain teatterilipun ja kävin Niksun kanssa syömässä. Tuntuu että on oikeasti ekaa kertaa ollut kaksi päivää jolloin olen voinut hengittää, ilman mitään ylimääräisiä stressitekijöitä. Helpottavaa. Tänään vielä ja huomenna on ryhmä. Jupiteria. Viime viikonloppu meni muksun kanssa. Oli helpompaa. En olisikaan jaksanut uusintaa aiemmasta. Ja olihan ne keiju-lakanat (mun vanhat barbie-lakanat) ihan upeat. Kelpasi nukkumiseen paremmin kuin typerä vanha sydänpeitto. Ei siili-peitto vaan sydän-peitto. Oli kivaa. Etenkin pulkkailu ja lumikasassa touhuaminen. Tuntui jo siltä että aivot räjähtää. Mutta ehkä tää taas tästä. Mun pitää selvitä vielä tää vitun helmikuu ennen kuin ehkä alkaa helpottaa.