Virhemarginaali

Olen lukenut/kuunnellut tammikuusta tähän päivään saakka viisikymmentä kirjaa. Siis viisikymmentä. Se on aika hurja luku, ottaen huomioon että välillä on tuntunut että luen aivan liian vähän ja pitäisi skarpata.  Aloin miettimään, kuinka paljon kirjoja mä oon koko kolmenkymmenen vuoden aikana lukenut. En osaaa edes arvailla, mutta paljon. Kirjat on tarjonneet aina mahdollisuuden olla ajattelematta. Olla miettimättä asioita. Olla hetki jossain ihan muualla kuin täällä.  Nykyään kuuntelen/luen pääasiassa lasten ja nuorten kirjoja. Niiden taikahan aikuisten fantasiaan verrattuna on monesti ainoastaan selkeys. Teksti on helpommin luettavaa. Ja toisinaan valitsen kirjan vain siksi, että tiedän ettei siinä käsitellä kovin vaikeita asioita. Ei ainakaan niin rujosti kuin aikuisten kirjoissa. Koska juuri tällä hetkellä en yksinkertaisesti pysty elämään vielä toistakin elämää, jossa tapahtuu paljon vaikeita asioita tai pitäisi tuntea vaikeita tunteita tai samaistumispintaa on liian paljon.  Hyvä

 

Kuulemma yksi uupumisen ja/tai masennuksen merkeistä on ettei tunne asioita. Ajattelin silloin, että ihan on täyttä potaskaa koko juttu. En vain ole koskaan pitänyt tietynkaltaisten tunteiden näyttämisestä muiden ihmisten nähden. Suojausmekanismi tai jotain.  Ja sitten luin Kannasta mitä lääkäri oli kirjoittanut, enkä tuntenut yhtikäs mitään, vaikka tiesin että pitäisi. Pitäisi tuntea asioita. Kuuluisi itkettää, kuuluisi olla surullinen. Kuuluisi pelätä. Koska ihmisen kuuluisi tuntea asioita, kuullessaan sellaisia uutisia läheisestään.  Sen sijaan aivot vain alkavat ratkoa sellaisia asioita kuin raha, mahdollisesti lähestyvät viranomaisasiat, mitä kaikkea täytyy tietää. Kyynisesti sitä kuulee itsensä vain sanovan: "No, olihan tämä nyt tavallaan odotettavissa", vaikka se on hirvittävän julmaa eikä niin kai saisi sanoa.  Ehkä mä en vaan jaksa tuntea mitään.