Virhemarginaali

Istuin tässä viimeksi tammikuussa, syvän ahdistuksen kourissa jota en osannut edes selittää. Nyt olo on suhteellisen hilpeä. Kävelin täydellä höyryllä tähän Teboilin kautta, eikä niillä ollut mun tupakkamerkkiä. Joskus olisi hienoa jos voisin kytkeä jonkun kiinni itseeni. Ehkä joku toinen osaisi pukea sanoiksi kaiken mikä liikkuu ja ei liiku mun pääni sisällä. En osaa kuvailla sitä. Voin sanoa etten jaksa olla paikoillani, mutten pysty välittämään sitä tunnetta, koska en löydä sanoja. En edes tiedä onko sellaista sanaa olemassa, jolla voisi kutoa kaiken sieväksi nipuksi. Kaikki halut ja toiveet, etenkin ne pakottavat tarpeet ja sen jonkin asteisen pettymyksen kun en voi tehdä asioita kuten tarve juuri nyt vaatisi. Haluaisin puhua jollekin, mutta ei ole mitään asiaa. On vain se helvetin järkkymätön tarve. Ehkä kotona se ei tule niin voimakkaasti ulos, koska voin puuhailla mielin määrin silloin kun haluan. Nyt en pysty, koska äiti... Muut ihmiset. Säädylliset kellonajat. Kohteliaisuus. H

Tuskin se 10 000 enää pahemmin ulosotossa haittaa. Eiköhän se ole parempi vaan antaa paskan olla. Mä kuitenkaan ikinä tule mitään töitä saamaan, joten ihan sama. En vaan voi antaa äidin maksaa sitä. Mun takia sillä ei oo rahaa. Jos en ois lähteny ikinä opiskelemaan , sen ei ois tarvinnu ottaa lainaa. Ja jos en ois menny eilen tolle lääkärille, uutta ongelmaa ei ois ikinä syntynyt. Ei ois ees pitänyt muuttaa, koska se vaan pahensi kaikkea. Mun takia sen piti maksaa Kristianille 100e. Ja siltikin oon velkaa vielä 150e+70e+70e. Pelkästä takuuvuokrasta. Plus kaikki muu. Mä toivon ettei kukaan ehdi pelastaa mua jos päätänkin tehdä jotain. Koska mä vihaisin niitä ihmisiä koko loppuelämäni. Mä en tajua miks ihmiset haluaa elää maailmassa jossa ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä jos on yhtä tyhmä ja ruma kuin minä.

Eräänä päivänä Facebookin feedilleni ilmestyi pitkä teksti. Ajattelin että on kohteliasta lukea se, sillä niinhän jotkut silkasta kohteliaisuudesta lukevat turhia päivityksiäni. No, näin keskittymisongelmaisena lukeminen loppui, sillä yksi lause sai levottoman mieleni herpaantumaan. "En ollut lapsena liikunnallinen."* Ensin se hymyilytti vähäsen. Sitten alkoi ottaa päähän. Sen jälkeen halusin jyrsiä kaulan katki ihmiseltä joka oli joskus ollut yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja joka kehtasi vähätellä sitä kaikkea jota kutsutaan kouluiäksi ja vapaa-ajaksi, ja jonka me osittain saimme jakaa. Mitä tarkoittaa "olla liikunnallinen"? Tarkoittaako se sitä että on voittanut kymmeniä mitaleja ja pokaaleja huoneen koristeeksi? Tarkoittaako se sitä että on naurettavan euforisesti nauttinut liikkumisesta? Että osallistui kymmeneen eri ohjattuun liikuntaan? Voi hyvät ihmiset, valaiskaa nyt joku! Nimittäin, rakas Sinä (joka kyllä tunnistat itsesi lopulta), minä muistan sinut

Tänään oli lääkäri. Lyhyesti sanottuna olen kaiketi saamassa diagnoosin. En vain ole varma että onko se F31 ja jotakin. Siitä päätellen että lääkäri ehdotti Litiumia... Nojoo, te tiedätte (jos ette niin kerron joskus lisää.). Kieltäydyin kohteliaasti ja ilmoitin pitäväni Ketipinorista ja nykyisestä annostuksesta. Lohdullista että ainoastaan lääkkeistä syntyi erimielisyyttä, mutta ilmoitin osaavani kyllä nostaa tarvittaessa ihan ilman apua. Lääkäri kirjoitti myös lähetteen terapiajohonkin, koska hänen mielestään tarvitsen pitkäaikaisempaa terapiaa selvittämään kaikki sotkut (vihjaten pääasiassa ruokaan ja muihin pikkuongelmiin). Tavoite saavutettu. Din, voitit pokaalin. Yksi syy Litiumista kieltäytymiseen oli haittavaikutukset. Tai oikeastaan se oli suurin syy. Ketipinorin haitat ovat niin minimaaliset etten tahtoisi vaihtaa mihinkään. Lisäksi, miksi vaihtaa jotakin joka toimii? Lääkärin mielestä annoksen pitäisi olla vähintään 200mg mutta... Jos pärjään 75mg:lla niin eikö se ole vain h

Vappu tuli ja meni. Kävin Niksun kanssa vapputorilla ja jalka huusi illan hoosiannaa. Sain sh:lta Accordia koska rahat olivat loppu ja tänään suuntaan hakemaan Ketipinorit. En tiedä kuvittelenko vain, vai oikeastiko Accord on jotenkin miedompi? Herään aina aamuyöstä. Tänäänkin menin nukkumaan puoli kahdelta aamuyöstä ja heräsin ensimmäisen kerran viideltä, sitten varttia yli kahdeksan ja nousin lopulta sängystä puoli kymmeneltä maksamaan vuokran. Täytyy tsekata tekeekö Ketipinor nyt samaa. Ylipäätänsä asiat luistaa huomattavasti paremmin. Ei ahdista suuremmin ja ilmoitin Niksullekin iloisesti että tulen tänään kaupunkiin vaikka vielä eilen mietin että jaksanko lähteä. Mutta hei, mietin jaksanko! Kysymys ei ollut, pystynkö. Naurattaa että ennen olen niin lääkevastainen ja nyt tuntuu etten pärjää ilman. Elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Yllättävintä on se, että heti kun kerron mitä syön, vastaanotto on negatiivinen. Mutta kai se kertoo vain siitä miten ihmiskroppa reagoi niin yksi