Virhemarginaali

On vaikeaa hyväksyä että on luovuttava niistä asioista, joiden varaan on rakentanut identiteettinsä. Pari viikkoa sitten istuin sohvalla ja muka katsoin telkkaria. Ensimmäistä kertaa ymmärsin ettei kriisini johdu aivan täysin mahdollisesta diagnoosista. Vuosi sitten en osannut aavistaakaan että luopuisin kirjoittamisesta ja roolipelaamisesta näin suuressa mittakaavassa. Kirjoitan enää harvoin, ja roolipelaaminenkin on kausittaista. En saa siitä enää irti sitä mitä joskus ennen, vaikka onhan se yhä hauskaa. Tilalle on tullut niin paljon kaikenlaista. Sosiaalinen elämä, kodinhoito, ryhmä, minä itse. Ja vapaa-aikana en enää jaksa istahtaa päätteen ääreen kuten aiemmin. Muistelin Tupla-J:n kanssa käytyä keskustelua Helsingin reissun jälkeen. Roolipelaaminen ja kirjoittaminen auttoivat pakenemaan ikäviä asioita. Kun koulu stressasi ja oli aina vain paha olla. Ei ollut paljon sosiaalista kanssakäymistä ja nekin vähät tuntuivat hurjan raskailta sillä omakin pää tuntui räjähtävän. En osaa kuva

Kun ensimmäisen kerran istuin siihen huoneeseen, ajattelin etten koskaan tule puhumaan tuolle tyypille. Se on liian nuori ja tuollainen. Onkohan sillä edes mitään koulutusta tähän hommaan? Eihän tästä tule mitään. Paljonkohan joutuisin maksamaan omavastuuta jos hakisin Kelan tukemaan terapiaan? No, pakko se on yrittää. Rahat ei riitä millään. Viime viikolla kävelin siihen huoneeseen ja se vain tuli. Sanat. Vielä paremmin kuin edellisellä kerralla. Oli niin helppoa kertoa omia ajatuksia. Ei pelkästään puhua pikkuneidistä tai ihmissuhteista. Niistä helpoista aiheista. Enemmän sitä mitä minä tunnen, mitä muut ajattelee. Mitä ne ei ymmärrä ja miltä tuntuu nyt. "Oletko sä varma ettei sulla ole nyt vauhti päällä?" On mennyt hyvin ja huonosti. Mutta pääasiassa hyvin. Aiemmin M käski miettiä miten voisin ehkäistä ahdistusta. Mitä olen kokeillut ja mikä on toiminut (tai ei ole toiminut) ja miksi. Ja vaikka se kaikki on ollut kielen päällä koko ajan, nyt ajatus putkahti esiin hyvin kir