Ei kipu hukkaan mee, se minut tähän toi
Jotenkin kaikki tänään on saanut miettimään sitä, miten ylpeä mun pitäisi olla siitä että olen tässä. Juuri tässä. Kaikkine ongelmineni ja iloineni. Epätäydellisyyksineni. Ja ennen kaikkea; KAIKESTA HUOLIMATTA . Pitäisi enemmän kiittää ja kehua itseään, eikä aina vain muistella niitä virheitä mitä on tehnyt. Pieniä tai suuria. Kymmenen vuotta sitten olin varma etten ikinä pysty opiskelemaan itselleni ammattia tai saavuttamaan mitään. Koska olen epäonnistunut, outo luuseri, jolla ei vain ole samanlaisia valmiuksia elämään kuin muilla. Olin se tyyppi, joka ei tiennyt miten nukkua, syödä, olla, elää. Se, jota käskettiin ottamaan itseään niskasta kiinni, vaikka ei tiennyt miten se tehdään. Koska kukaan ei ollut antanut mitään ohjekirjaa siihen. (Paljastus: ohjekirjaa ei ole olemassakaan) Mun ei pitänyt elää 21-vuotiaaksi, 25-vuotiaaksi, 30-vuotiaaksi. Ja silti olen tässä. En ole kaivanut kuoppaa JKO:n pihaan kuten luokkakavereille ahkerasti uhkailin (vaikka joskus kyllä tekisi mieli kaiva