Virhemarginaali

Oon pari päivää miettinyt että mitä oikeasti tahdon. Mikä on se juttu mikä saisi mut oikeasti liikkeelle. Joskus mä toivon että haluaisin miellyttää ihmisiä ja se veisi jotenkin eteenpäin. Mutta kun en vain osaa. Mulla ei ole tarvetta miellyttää ketään. Enemmänkin vain suojella itseäni ja tiedän että teen sen aivan liian hyvin. Koska oikeasti, jos joskus sanoisin koulussakin asiat kuten ne on, niin... Ei kukaan mua voisi kauheasti kuitenkaan satuttaa. Tai siis, luulen niin. Mutta en mä tiedä mitä mä tahdon. Ehkä osoittaa vain kaikille niille paskiaisille jotka on epäilleet mua että mä pystyn johonkin ja olen jollakin tavalla parempi kuin ne. En vain tiedä miten. Mikä olisi se "parempi" juttu. Ja tavallaan kuitenkin tiedän ettei mikään tuntuisi yhtään sen paremmalta. Mutta en mä tiedä mitä mä tahtoisin. Mulla ei ole sellaista selkeää... konkreettista päämäärää mihin suuntaan mennä. Kaikki tuntuu vaan "ihansamalta". Ja toisaalta tuntuu ettei mulla ole mitään merkityst

Tuntuu siltä ettei tämä ollut hyvä ajatus. Ahdistaa mennä kouluun. Ahdistaa olla poissa sieltä. Koulussa ahdistaa kun on niin paljon ihmisiä ja kaikki on niin isoa. Nyt jo löydän luokkiin, mutta... Otetaan huomioon että kävin ala-asteeni 200-300 oppilaan pienessä koulusa, yläasteesta olin kaksi vuotta 40 oppilaan koulussa, Tommila oli pieni paikka ja Silveriaakaan ei voi isoksi sanoa. Ja sitten menet kouluun jossa on porukkaa järjettömästi ja tilat ovat isot. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Tiedän että jään kokoajan jälkeen ja pahemmaksi vain menee mitä enemmän olen poissa, mutta aamuisin olo on kamala. Ehkä olisi pitänyt antaa tämän paikan mennä ja tyytyä siihen mitä työkkärillä oli tarjota. En tiedä missä olisi sellainen paikka jossa olisi hyvä olla. Joskus vain tuntee olevansa niin epätoivoinen itsensä vuoksi ettei enää tiedä mitä tekisi.

Ihan näin naturellisti vain huomenta. Herra Vihtorin kanssa vietetty yö ei ole helppo yö, herra kun uskoo olevansa Chihuahua. Pitäisi viedä kuulemma se terapiaan nimeltä "Minä-en-ole-chihuahua." Mutta tokkopa se siltikään ymmärtää että tahtoisin kääntää edes kylkeä silloin kun huvittaa, ilman että tarvitsee herralta kysyä lupaa. + Mun on ihan pakko jakaa tämä . Koska pienenpieni-minä kiljuu tuolla jossain että haaa! En olekaan ihan niin epänormaali!

Viimeiset viisi päivää. Olen syönyt ehkä juuri ja juuri sen 600 kcal:n edestä. Jos sitäkään. Toisaalta, keskiviikkona en syönyt suklaapatukan (210kcal) ja pirtelön (110kcal) lisäksi kai mitään. Tai en ainakaan muista. No, join yhden Cokis Zeron (1,6kcal). Ja nukun ihan liikaa. Tänään yli kaksitoista tuntia. Ja silti vaikka tiedän etten saisi... Siltikin tahdon vain lisää lisää lisää. Tätä samaa. Tahdon olla hieman liian laiha. Hieman sellainen joka mahtuu kokoon S. Maha on pienentynyt ihan selvästi. Ja lantio. Tiedän että oikeasti saisin syödä noita pirtelöitä sen viisi ilman mitään huolta, koska niistä tulee kuitenkin vain se vajaa 600 kcal. Mutta jotenkin en saa aikaiseksi. Se nälän tunne itsessään on alkanut kadota. Välillä vain tekee mieli. Lämpimiä voileipiä, ranskalaisia, tonnikalaa, mannapuuroa... Tekee mieli ei ole sama kuin on nälkä. En taida julkaista tätä. Jätän arkistojen aarteeksi. Koska ihmisillä on tapana puuttua asioihin ja ehkä kerrankin... En tahdo kenenkään puuttuvan

Kuva: "Tänään en ole syönyt vielä mitään." Aurora Reinhardin ja Salla Tykän teos "Tänään en ole syönyt vielä mitään" kuuluu vuonna 1997 julkistettuun näyttelyyn "Terve nuori nainen". Näyttely käsitteli yhtä nykytaiteen keskeisimmistä teemoista: ruoan ja naiseuden välisiä kytköksiä. Ensi silmäyksessä valokuvan etualalla istuu kaksi tavallista naista ruokapöydän ääressä. Pöydälle on levitetty valkoinen pöytäliina, joka on rypyssä. Naisten edessä ovat ruokalautaset ja juomalasit. Vasemmanpuoleisella naisella on edessään lautanen, jossa on yksi banaani, johon ei ole koskettu lainkaan. Oikeanpuoleisella naisella on edessään lautasellinen spagettia ja jauhelihakastiketta ja aterimet ovat lautasen sivuilla, kuin osoittaakseen ruokailun on vielä kesken. Tavallisen arkisen ruokailutilanteen kuitenkin särkee naisten katse suoraan kameraan, jolloin katsojalle tulee tunne ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Erityisesti vasemmanpuoleisen naisen koskematon banaani

Edelleen tää vain jatkuu. Päivällä olin koulussa ja siellä olo tuntui kohtalaisen hyvältä. Menin nukkumaan iloisesti vain huomatakseni että taas särkee päätä, nuhattaa ja paleltaa. Lisäksi tietysti alkoi satamaan kun oltiin herra Ketsuppikoiran kanssa ulkona. Herra ketsuppikoira syö nimensä mukaisesti ketsuppia. Jokin siinä sitä viehättää kun saa nuolla mun lautaselle jääneet ketsupit. Ollaan nyt herran kanssa tapeltu viime aikoina hyvin paljon mun sängyn omistuksesta. Hänen mielestään kun minun paikkani taitaisi olla lattialla ainakin siitä tahallisesti itsensä venyttelystä ja keskellä sänkyä makailusta päätellen. Tosin nyt uusin villitys on maata päätyynyssä. Lisäksi mun kaikki kadonneet sukat löytyi (ehjinä!) sängyn alta. Maanantaina istuin kuusi ja puoli tuntia päivystyksessä. Sitten tietenkin sen kaiken odottelun jälkeen jouduin nuorelle mieslääkärille joka höpötti protokollasta ja mä sitten yritin sille takoa että tartten ne lääkkeet eikä poskiontelotulehdus noin vain häviä. Kyll

Maanantai. Pitäisi mennä kouluun. Ei sinäänsä ole mikään yllätys etten tahdo mennä sinne. Eniten ahdistaa aina se ettei tiedä missä on mikäkin luokka. Mietin viime yönä että oliko tää ihan järkevää. Olisiko pitänyt antaa koko opiskelupaikan olla. Kyllähän mä sitä kesälläkin mietin. Niin iso paikka. Isoissa paikoissa on paljon ongelmia. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Sitten se ettei tunne ketään koko koulusta. Ei sellaisia joilta voisi kysyä mitään. Silveriassa aina tunsi jonkun jolta saattoi kysyä että missä jokin paikka on. Tavallaan mä en tahdo luovuttaa, mutta sitten tavallaan taas... Noh, tiedän että täksi päiväksi saan sairaslomaa ihan kevyesti koska illalla kaikesta huolimatta nousi se kuume ja tämä hemmetin poskiontelotulehdus kaipaa ne antibiootit.

No more to say.

1. Olen nukkunut lähes tulkoon puolitoista vuorokautta. 2. Olisi tänään ollut ristiäiset, joihin en tietenkään tällaisena voi mennä. 3. Ei tule ääntä 4. Yskittää niin että välillä sitä uskoo jo oksentavansa. 5. Tämä ei tunnu menevän millään ohitse. 6. Pitäisi kaikesta huolimatta käydä kaupassa. Oikeasti, tavallisesti Vihtori olisi jo tehnyt mitä lie taikatemppuja päästäkseen ulos, mutta nyt se on vain nukkunut mun kanssa ja kun on kauheasti yskittänyt, on se lysähtänyt mun kainaloon jatkamaan uniaan. Mä en muista koska mulla on ollut viimeksi näin kauhea olo. Ja nyt tuntuu että sänkyyn olisi kiva mennä, mutta väsytä ei sitten yhtään. Mutta ei kyllä huvita tehdäkään mitään ja ajatus ei ihan kulje. Vihtorin kanssa meillä oli pari päivää sitten pieni tahtojen taistelu siitä että kuuluuko se vessa sallittuihin alueisiin vaiko ei. Herran mielestä se kuului. Itse en ollut niinkään varma... [gallery link="file" columns="4"] Ihan ilmoitusasiana, onnistuin! Sain vanhan blogi

Ensin soska vaatii ottamaan opintolainan. No, mikäs siinä kun koko opintotuki meneekin kyllä vuokraan sitä seitsemää euroa lukuunottamatta. Sitten kun odotat päätöstä niin eipä sitä sieltä kuulu vaikka hakemuksen veitkin omasta mielestäsi hyvissä ajoin jo viime viikon maanantaina. Sitten kun rahaa ei ole tilillä, alat pohtimaan että olikos nyt niitä muita tuloja ja paljonkos sieltä pitäisikään saada. Ja miljoonan eri laskutoimituksen jälkeen huomaat että kyllä se summa on yhä se sama ja alkaa tulla paniikki. Lopulta joudut lainaamaan rahaa jotta saat koiralle ruokaa. Inhottaa entistä enemmän koska lainaaminen on aina yhtä stressaavaa, mutta pakko on koiran syödä. Kyllä sitä itse sitten pärjää aina jotenkin. Koira hieman nyrpistää nenäänsä kun ruoka ei olekaan sitä tavallista merkkiä, mutta kun nälkä on niin pakkohan sitä on sitten syödä. Itseä ottaa päähän että taas alkaa tämä kipeily, kuten joka vuosi kun koulu alkaa ja heti kolmantena päivänä olet poissa koulussa, eikä todistuksesta

Pian ollaan ensimmäinen etappi saavutettu! Ja tasan kaksi päivää näistä olin täysnutrauksella. Muuten olen kyllä maistellut kavereiden pitsoja ja syönyt jotain muuta. Ja olihan tuossa se torstain mässäilypäiväkin välissä. Nutrauksen aikana ei oikeastaan ollut nälkä. Enemmänkin teki vain mieli kaikkea makeaa. Mutta tosiaan sitten torstain jälkeen perjantaina söin yhden pitsan ja loppupäivän sitten sinnittelin kolmella pirtelöllä niin sen jälkeen ei ole tehnyt ollenkaan tiukkaa. Mitä nyt sitten enemmänkin maun takia hiukan syönyt jotain. Ja oikeasti maistellut. Jotenkin vain tuntuu nyt niin hienolta. Upealta. Mahtavalta. Ja koulukin alkoi eilen. Olen ainakin tällä hetkellä luokan ainut tyttö. Ainakin voin sanoa että kiinnostaa huomattavasti enemmän kerrata Wordia kuin mietiskellä jotain gastronomiaa. Luokkakin on ihan ok. Hiljaista porukkaa ja olikos meitä joku 14-15 henkeä paikalla. Ehkä mua huvittaakin käydä koulussa. Ainakin nuo neljä opettajaa jotka olen tavannut on olleet kivoja. Mu

Koiranomistamisessa 70% on pelkkää paskaa. Mutta ne loput 30% on jotain aivan ihanaa minkä takia vain jaksaa. Neljä kuukautta ja viisi päivää sitten tähän asuntoon pöllähti sakemanni-pystykorvauros Vihtori. Sen jälkeen Vihtori on saanut sata erilaista lempinimeä, oppinut kamalasti uutta ja koko elämänrytmi on muuttunut. Aluksi pelotti. Ensimmäinen koira, onkohan tämä nyt viisasta? Ottaa aikuinen koira, jonka opettaminen ei varmaan olekaan niin helppoa kuin pennun. Osaanko käsitellä sitä? Entä jos en osaakaan? Mitä jos en pärjää sen kanssa? Mitä koiranomistajan tehtäviin kuuluu? Mitä teen jos se sairastuu? Entä jos en haluakaan pitää sitä? Mitäköhän se haluaa kun se tekee noin? Neljässä kuukaudessa huomaa oppineensa paljon. Niin itse kuin koirakin. Yhteiset pelisäännöt on tulleet tutuiksi, ollaan opittu elämään sulassa sovussa. Ainakin suurimman osan aikaa. Ei hävetä enää ihan yhtä paljon ja on alkanut tuntemaan sympatiaa muita koiranomistajia kohtaan jotka ovat samassa tilanteessa kuin

1. Suututtaa ihan sikana että ihmiset yrittää oikeasti kerätä niitä koiranjätöksiä ja sitten missään matkan varrella ei ole roskista. 2. Ärsyttää kun ihmiset ei tajua että koiran lähelle ei kannata välttämättä tulla. Tai ärsyttää sitä. 3. Ulkona sataa. Ei muita ihmisiä. Ulos siis piskin kanssa. 4. Vihtori on jostain syystä omaksunut nyt että luu on "pallo". Älkää kysykö missä välissä se niin päin meni. Se nyt vain on niin. Eli jos tahdot koiran hakevan luun... "Vihtori, missä on pallo?" Ja se tuo luun. Sana luu ei mene sen jakeluun. 5. Selkä on kipeä kun koira nukkui lähes puolet yöstä sitä vasten, enkä hennonnut ajaa sitä pois. 6. Vihtori osaa nyt käskyt "maahan" ja "hyppää". Vielä kun saisi sen oppimaan olemaan haukkumatta tai hyökkimättä toisia ihmisiä päin. 7. Kuseskeleminen loppui siihen kun siirsin ruokasäiliön kylppäriin. 8. Kävimme pesulla. Herkkujen kanssa se pesu ei ollut niin kamalaa. Lukuunottamatta sitä kun koira hyppäsi vessanpöntön

Tänään sitten lähti käyntiin mun jo JG:n sopimus. Painoa olisi tarkoitus pudottaa ja tehtiin sopimus alustavasti nyt joulukuuhun asti. Suurin ongelma mulla on tän kanssa tää alinomainen napostelu. Pakko syödä jotain kun istuu tietokoneella, kun lukee, kun katsoo leffaa jne. Nytkin viimeiset kaksi tuntia vain jotenkin miettinyt että voi kun olis jotain hyvää ja voi kun vois syödä nyt jotain. Sopimuksen kannalta on siis ihan jees että olen täysin peeaa. Just tuon napostelun ym vuoksi mietiskelen nyt kovasti että pitäisikö kokeilla Nutrilett-kuuria ja katsoa mitä tapahtuu. Ja kyllä, se on ihan hemmetin kallista, mutta toisaalta kun miettii mitä mulla menee syömiseen rahaa kuukaudessa niin ei tuo hinta siihen nähden paha ole. Ja jos se auttaisi alkuun niin olisin onnellinen. Tai että ainakin pääsisin tästä jatkuvasta napostelutaipumuksesta eroon. Ja joo, sopimushan lähti JG:n siskon ja sen kaverin tekemästä sopimuksesta ja siitä että tätä elopainoa on tullut niin paljon että polvet on kipe