Virhemarginaali

Makaan lattialla. Äiti nukkuu enkä pysty menemään sinne. Rintaan painaa ja joku elää siellä. Väsyttää mutten osaa nukkua kovalla lattialla. Pitäisi pestä hampaat, ottaa muutama burana ja riisua vaatteet. Sitten yrittää mahtua äidin viereen. Tässä asunnossa ei ole paikkaa mulle. Yritän olla normaali. Mutten ole. Istuin bussipysäkeillä ja yritin itkeä, mutten itkenyt. Edes yhtä kyyneltä. Haluaisin nyt olla omassa kämpässä, omassa sängyssä ja käpertyä peiton alle. Eikä nousta sieltä enää ikinä. Osittain se kirja. Mikään blogi ei ole ollut niin selvä. Niin... Kuvaava. Sellainen, joka on kuin minä. Antaisin mitä tahansa, jos voisin nyt lähteä. Ilman että pahoittaisin kenenkään mielen. Mutten voi. Asiat on jo sovittu. On vain hymyiltävä ja vilkutettava. Mentävä. Yrittää ainakin. Tästä päivästä en tosin tiedä. En tiedä jaksanko. Haluaisin hengittää, mutten pysty. Tai pystyn,muttei tunnu siltä. Ei edes ulkona. Onneksi on uusi vuosi. Sen jälkeen olen vapaa lähtemään. Kuulostaa tosi karul

Enkä henkeä saa. Istun impparin bussipysäkillä. Enkä tiedä mitä hittoa teen täällä. En pystynyt vaan olemaan kotona. Enkä jaksaisi lähteä tästä minnekään.

Nukun, mutta raskaasti. Aamulla ei tunnu hyvältä. Ahdistus tulee iltaisin. Kaikki ilkeät sanat porautuvat ajatuksiin ja siinä sitä taas ollaan. Mietin olenko se jonka muut näkevät vai se, joka häpeää ja haluaisi olla toisenlainen. Täydellinen. Olen valehdellut persoonallisuuskyselyyn, vaikka tiedän miten tärkeää on olla rehellinen. Kun menen kotiin, vaihdan ne rehellisiksi vastauksiksi. Siitäkin huolimatta etten tahtoisi kenenkään tietävän. Suunnittelen asioita, vaikken tiedä toteutanko niitä oikeasti. Ensi kesä. Suunnittelu pitää järkevänä. Tuntuu ettei ole tyhjää. Tuntui isolta että pikkuihminen on kaivannut. Niin nimittäin minäkin, niin hassulta kuin se tuntuukin. Odotan keskiviikkoa ja haluaisin olla humalassa. Itkeä vieraspedissä koska humalassa pystyn siihen. Yksin. Sanoa asioita suoremmin, vaikkei kuitenkaan. Olla iloinen siitä että kaikki on niin kuin on. En tiedä. Luen Keinulautaa ja kirjoitan asioita joita tulee mieleen. Tajuan että minullakin olisi tarina, jonka voisi

Lumi on saapunut myös Varsinais-Suomeen ja arvatkaa kuka on nauttinut täysin rinnoin!? Huomenna odotellaan valkopartaa ja nautitaan saunasta, jonka taloyhtiö tarjoaa. Eikä sovi unohtaa kuusen alustan tutkimista. Jännittää osuivatko lahjaostokset edes lähelle toivottua tulosta. Nyt on minun vuoroni toivottaa kaikille lukijoilleni niin Virhemarginaalissa kuin TADAAssa oikein mukavaa, ihanaa ja hauskaa joulua (tai anti-joulua). TADAA palaa kuvioihin taas ensi vuonna, joten huikeaa ja muutosten tuulista vuotta 2015 teille kaikille, jotka eksytte lukemaan tätä. Krista

Grr. Eilinen. Olin L:n luona. Tulin kotiin aamukolmen jälkeen. Äiti tarjosi kirsikkakakkua. Kieltäydyin ja sanoin että söin L:n luona niin paljon suklaata ja pipareita ettei tee mieli. "Sopiiks tää muka sun uuteen ruokajuttuun?" Vastasin, että olen syönyt normaalia ruokaa. Ja lisäksi, nyt on joulu. Olin kylässä. "Vai niin." Menin sänkyyn. Eikä tuntunut enää yhtään siltä että oli ollut kivaa. Pari tuntia sitten kävin kaupassa, ostin litran paketin Rocky Roadia ja söin sen. Eikä se auttanut. Eikä ole enempää rahaa. Miksi kun mä yritän suhtautua normaalisti syömiseen enkä kerrankaan tunne huonoa omatuntoa siitä, niin jonkun täytyy aukoa päätä ja tehdä siitä iso juttu. Eikö muka ollut hyvä, että sanoin etten tahdo, koska ei ole nälkä? Olisiko silti pitänyt syödä? Olisiko silloin oltu hiljaa? En tiedä. Viikko ja mulla on ollut paha mieli monta kertaa. Eikä edes veljen takia.

Syöminen on perseestä. Olen kävellyt päivittäin vähintään seitsemän kilsaa. Ja syönyt sitäkin vähemmän. Paskinta on se, että olen toisaalta ihan helvetin ylpeä siitä. Eilinen ruoka oli 2 viipaletta leipää, kahvia, suklaata, pari piparia, joulutorttu ja 1 ja 1/4 uunimakkaraa. Kävin veljen kanssa keskustelua joka ei tuottanut tulosta. Ihan sama. Jos ihminen on niin kylmä niin siitä vaan... Mutta kyllä se toisaalta osoitti myös jotain kiinnostusta ja... En tiedä. Päätä särkee kolmatta päivää. Lohdullista on että nukun hyvin. Jopa vaikka nukun äidin vieressä. Väsyttää vaan tänään ihan julmetusti ja jalkaan sattuu. Vasen jälleen.

Turussa. Ihan perseestä. Ei oo mitään tekemistä ja paska Kristian vei sängyn ka täytyy nukkua äitin kanssa. Vittu, ehkä lähen sittenkin aikasemmin takaisin. Täällä oo mitään.

Eilen meni lujaa, tänään taas ei. Lääkärillä puhuin liikaa, sanoin asioita joita ei ollut tarkoitus mainita ja huomasin yhtäkkiä puhuvani peruskoulusta ja asioista, joista kukaan ei ennen ole ollut kiinnostunut. En ollut ymmärtänyt miten laaja-alainen juttu tämä on. Eniten hämmensi se, että jokainen pieni yksityiskohtakin tuntui olevan tärkeä. Yleensä ketään ei kiinnosta. Sain kotiin persoonallisuuskyselyn, sen ärsyttävän masennustestin ja mielialakyselyn. Persoonallisuuskyselyn kysymykset saivat niin nauramaan kuin pohtimaankin kysymysten merkitystä. Hauskinta on, että osa kysymyksistä sopii vain tiettyyn vaiheeseen minuutta. Tuntuu että on olemassa monta erilaista minää. Etten todellakaan voi määritellä itseäni yhden raamin sisään. Kaaos. Sain uuden ajan tammikuulle. Tavallaan olen innoissani, mutta toisaalta tuntuu epämukavalta ajatella että täytyisi käydä kaikki läpi. Lääkärikin kysyi milloin nämä oireet ovat alkaneet, enkä osannut sanoa. Yritä nyt kysyä ihmiseltä joka on jo niin k

Se- Selittäminen psyk. polilla - Sosiaalisuus - Aivot rullaati rullaa - Ei jaksaisi keskittyä - Väsyttää fyysisesti - Nukuin alle 4 tuntia. - Levottomuus - Ei ole nälkä. - Pakkasin uudelleen, kaksi kertaa. - Seuraavaksi roskien keruuta. - Sain reseptin Ketipinoriin. - Tein tosi jänniä testejä. - Eksyttiin vain kerran M:n kanssa Hutskilla. Huomenna lähtö Turkuun. Iskä tulee vastaan. Jeejee. EDIT. 20.04 Ei väsytä. Kokeilen Mindfullnessia. Se ehkä auttaa. 13.12. klo: 4.36 Heräsin. Väsyttää muttei kuitenkaan. Ihan ok olo. Vähän levoton. Söin. Vaikkei tavallaan tee mieli. Pakko alkaa siivota. Juna lähtee 16.25 tai jotain.

Niksu tuli kylään. Syötiin ja höpöteltiin. Nukahdin. Vain herätäkseni varttia yli kaksitoista. Ottaa päähän ihan järjettömästi. En edes herännyt mihinkään ääneen tai uneen. Heräsin, yritin kääntää kylkeä. Puoli tuntia sängyssä ja totesin että ihan helvetin sama. Hitto. Miksi en osaa nukkua...

Ensivaikutelma (tai kuvitelma) terveellisestä ruoasta • Helvetin kallista. • Tulee paljon tiskiä. • Ruoat on vaikeita ja vaatii miljoona ainesosaa. • On sairaan hyvää. • Hyi joku rasva, se ei missään nimessä kuulu terveellisyyteen. • Ei mitään karkkia/jätskiä/sipsiä/ylipäätänsä makeaa. • Kaloreiden laskemista verta itkien. • Ei se nälkä salaatteja syömällä lähde. Pari viimeistä päivää on mennyt aika heikoilla. Ongelma ei ole ollut syöminen vaan se etten ole saanut täyteen edes tuhatta kaloria ruokaa. Kyllähän se lauantaina hyppäsi kun vedin itsenäisyyspäivän kunniaksi sen vannomani Ben & Jerry's tötsän (ja vielä hyvällä omalla tunnolla... melkein ainakin), mutta muuten... Olen sentään saanut jotakin aikaiseksi. En luonnollisesti sitä mitä pitäisi, mutta jotakin hyvää edes. Ja kyllä, olen muokannut kuvia niin paljon että tahdon hakata Gimpin ulos tästä koneesta. Sitten asiaan. Helvetin kallista Kyllä, olen yhäkin sitä mieltä että tämä maksaa liikaa. Vaikka pakastevihannekset on

Ihmismieli on hankala. Se hakkaa vastaan minkä vain pystyy. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta uskon itsepäisesti siihen että se on siitä huolimatta mahdollista. Viimeiset 11 päivää ovat olleet hämmentäviä, mutta myös toisaalta antoisia. Niin kai elämäntapamuutosten kourissa kuuluukin tuntua. Olen hämmästynyt siitä, että olen jo useamman vuoden syönyt aivan liian vähän rasvaa. Ja yhäkin tärkeän rasvan kerääminen ruokavalioon tuntuu järjettömän vaikealta. Luonnollisesti puutteita on muitakin, mutta rasva yllätti. Lensi päin näköä. Käytän sanaa elämäntapamuutos. En suostu käyttämään sanaa "laihduttaminen" tai "dieetti". Elämäntapamuutos kuvaa paljon selvemmin sitä, mistä on kyse. Tasapainosta. Kultaisesta keskitiestä. Torstaina söin loput Dumle Dark- pussista. Eihän siinä ollut edes puolta. Koin huonoa omatuntoa. Ja sätin itseäni siitä että tunsin niin. Tämä ei ole dieetti. Ei ole epäonnistumista. On vain... tämä päivä. On normaalia syödä joskus vähän enem

Menee ihan hyvin. Aamulla olin kiukkuinen ja vittuuntunut ihan kaikkeen, koska unirytmi sukkaa. Koska oli pakko imuroida ja silti paskaaa löytyi lattialta. Koska J linkkasi paskan artikkelin. Koska ihmiset ylianalysoi. Sitten nukuin väärään aikaan, tein ruokaa ja lähdin N:n luokse leikkimään pikkuneidin kanssa ja juomaan kahvia. Ei ihme ettei nukuta.  Kokeilen Kiloklubia V:n suosituksesta (kauan kauan sitten vinkkasi). Huomaan eron. Mutta se vitun artikkeli aamulla sai suuttumaan. Ai muka ei ole terveellinen ruoka kallista. Viikon ruoat maksoivat melkein 50e. Normaalisti tuolla summalla ostan kuukauden säilykkeet/pastat/kermat/tomaattipyreet. Eikä mene edes noin paljoa.  Sitten typerä artikkelin kirjoittaja sanoo:  "Todellisuudessa esimerkiksi juurekset ja monet hedelmätkin ovat huomattavasti edullisempia kuin lihottavat einekset ja sipsit." Valitettavasti fakta on se, että hedelmät ja kasvikset kestävät lyhyemmän aikaa. Niitä tarvitaan enemmän. Sipsipussi riit

En tiedä missä mennään. Unirytmi on pöin vittua. Kulutin tunnin pohtimalla miten loistavasti kaikilla olisi asiat ilman mua. Hetkittäin tuntuu selkeeltä. Pystyn keskittymään ja tekemään jotakin, mutta sitten taas ei. Haluan tehdä jotakin kropalle, mutta sitten taas... Ihan helvetin sama. Ei sillä ole merkitystä. Haluan sanoa kaikille rumasti ja käskeä pitämään päänsä kiinni. Vaikkei siitä ole mitään hyötyä. Saatika fiksua. Ja kyllä, teen sitä taas. Ihan vitun sama. Hyvällä tuurilla kuolen jäykkäkouristukseen eikä kenenkään tarvitse enää kuunnella yhtään mitään. Typerintä tässä on se, että kaikki on hyvin .

Näin ensi alkuun: Inhoan kontaktimuovia. Inhoan kirjojen ja vihkojen kontaktointia ja mieluusti jätän sen äitini harteille jos vain mahdollista (ei ole aina...). Tästä voitte päätellä että jätän mieluusti kontaktimuovisähellyksen mahdollisimman viime tippaan. Lohduttautua voi sillä, että kun viimein keksii millä tavalla toimii, homma alkaa sujua. Kontaktoi kerralla monta korttia. Näytän nyt huonoa esimerkkiä ja kontaktoin tasan kaksi korttia kerralla, koska puhuin samaan aikaan puhelimessa, katsoin uutisia ja yritin ottaa järkeviä kuvia. Kuvalaatu siis on mikä on.  Käytä mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän muovia. Jos muovia on liian vähän, kontaktimuovia ei tule koko korttiin. Etenkin muista tarkistaa asia jos/kun kortit ovat eri kokoisia. Käännä kortit kuvapuoli kontaktimuovia vasten. Näin vältyt ikäviltä rypyiltä kuvapuolella. Tämä ei luonnollisesti auta, jos teet kaksipuolisia kortteja.  Ole järkevämpi kuin minä ja taita kontaktimuovi ennen kuin otat suojapaperin irti. En ole

Teen yleensä lapsille muotoonleikattuja synttärikortteja. Pienen pojan äiti soitti pari viikkoa sitten ja kertoi poikansa pitelevän kädessään kissan muotoista synttärikorttiaan aivan innoissaan. Siitä lähti projekti. Tarkoitus on käyttää kortteja niin leikkitarkoitukseen kuin myös huoneen koristeluun. Materiaalia oli vähän, mutta sain aikaan edes jonkinlaisen alun. Äiti-ihminen sanoi ettei osaa itse tehdä kortteja, joten kypsyttelin ajatusta postauksesta, jossa voisin osoittaa ettei askartelu ole vaikeaa. Enhän ole itsekään mikään käsityö/näpertelyihminen. Jaan homman kahteen osaan, sillä lorukortit ja niiden kontaktointi ovat kaksi aivan täysin erilaista projektia. Valitse kivan värinen pahvi, ota käteen lyijykynä ja piirrä ääriviivat. Sakset käteen (käytän itse mieluitenkin kynsisaksia, joilla saa tehtyä tarkempaa jälkeä) ja leikkaamaan. Leikkaaminen vaatii yllättävän paljon keskittymistä, mutta ajan myötä (kuten näitä kuvia ottaessani) pystyy jo samaan aikaan katsomaan uutisia, puhu

A:n mielestä olisi pitänyt sanoa suoraan miten epäkohteliaita tyypit on. En sanonut koska ei se hyödyttäisi mitään. En oo saanut aikaan yhtään mitään. Väsyttää ja ei silti. Röökit on loppu ja vituttaa ihan yleisesti kaikki. Ehkä en vaan enää vastaa yhtään kenenkään puheluihin. Edit. Tajusin vasta tänään todella että viisi vuotta. Ja pitäisi kontaktoida elukkakortit perjantaiksi. Olen liian kiukkuinen koko maailmalle.

Johtuuko se siitä lääkäristä vai mistä että äiti hermostui kun en vastannut eilen enkä tänään aamulla... Tuntuu tosi oudolta. Vai lähetinkö yöllä mystisiä ahdistussignaaleja...? Tuntui yöllä lopulta ihan okeilta. Pohdin miten tärkeä jäykkäkouristusrokote mahtaa olla, mutta päädyin siihen ettei sillä ole mitään väliä. Näin tosi outoa unta. Alle kuuden tunnin yöunet. Voisiko joku tulla tiskaamaan ja tekemään ruokaa...

En ole saanut aikaan mitään. En jaksa katsoa telkkaria, en jaksa tehdä ruokaa, en jaksa tiskata, ei huvita mennä suihkuun... Ei vittu kiinnosta. Pätkääkään. Kello on liikaa, väsyttää, mutten osaa sulkea silmiä ja nukahtaa. Tai tavallaan varmaan osaisin, en vaan ole edes yrittänyt kunnolla... Ihan sama. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta ja kiinnostaa vaan ropettaminen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen teki mieli ottaa sakset ja survaista niillä kättä. Enkä tiedä miks. Ja jos joku kysyisi miksi se tuntuisi hyvältä, en osaisi kuitenkaan selittää. Saada jotain näkyvää aikaan. Tuntea jotain. Fyysinen kipu on helpompaa kestää. Sille on järkevä syy. Pitäisi ajatella että tää oli tiedossa, mutten osaa.

Heräsin neljä kertaa yöllä. Edellisyönä kolmesti. Väsyttää sairaasti, mutta ei kuitenkaan. Niki tuli ja sain aikaan jotain mutta tavallaan ei kiinnosta kommunikoida. Tarkoittaako se että ollaan palaamassa normaaliin? Oikean puoleinen ien sattuu. Siitä missä ei ole viisaudenhammasta. Toivon että se puhkeaa eikä tarvitsisi vetää ylähammasta pois, koska toinen vaihtoehto on että ylähammas haavoittaa tota ientä. En tiedä. Yritän vaan harjata ahkerammin... Jos se ois vaikka ientulehdusta. Väsyttää ja sitten ei. Tahdon cittariin hakemaan suolakurkkuja. Omnom.

Heräsin yöllä kolmesti, ennen kuin nousin viideltä. Katsoin tallennuksia ja leikkelin Jaren elukkakortteja. Söin paketin Ben & Jerry'siä ja tekisi mieli syödä lisää. Se on se krapula jälleen. Liian paljon ohjelmaa että nyt ei jaksaisi mitään. Vaikka toisaalta haluaisin jotain tekemistä. Ja toisaalta taas, voisin nukkua. Nukkua. Nukkua vähän lisää. Älkää antako mun nukkua. Täytyy pysyä hereillä. Taidan syödä sen toisenkin jätskitötsän.

Lääkäri. Meni hyvin. Lukekaa lisää TADAA!:sta. Olin lapsenvahtina ja oli hauskaa. Ja ei ollut hauskaa. Etenkään kun se piski tuli touhottamaan ja mukula ja piski juoksevat keittiön pöytää ympäri ja muksu kiljuu. Karkasin parvekkeelle evakkoon. Siellä ne lasin läpi tuijottivat. Piski ja neiti. Neiti nauroi paskasesti. Luulen niin. Voisi melkein uskoa että pirun sarvet kasvoivat piirun verran tukan alta. Väsyttää sairaasti ja olo on erittäin tyhjä. Olen ollut erittäin ahkera tänään ja tulisi olla kiitollinen siitä. En jaksa olla kiitollinen tai oikeastaan yhtään mitään. Haluan nukkumaan. Tuntui hyvältä kun äiti sanoi että on hienoa että asiat edistyvät. Ehkä nyt äiti uskoi, kun kerroin lääkärin sanoneen etten ole ainut jolla on tällainen tarina. Että kun lääkäri sanoo että oikeasti on olemassa vika, joka ei johdu siitä että olisin laiska paska. Olen onnellinen. Olen huojentunut, helpottunut ja silti vähän peloissani. Kaikki on vielä vasta alussa, mutta tuntuu hyvältä että ihmiset

Jännitin suunnattomasti ja hermoilin koko aamun. Heräsin jo neljän maissa (aamulla) ja yritin kehittää itselleni tekemistä, siihen saakka että M tuli hakemaan. M:n läsnäolo odotushuoneessa rauhoitti huomattavasti enkä hermoillut paljoakaan. Lääkärin huoneeseen päästyäni koin hetkellisen tiltin. "No niin, mikäs sulla on?" "... Öö... No siis mielenterveysjuttuja." "Ahaa, okei, millaista?" "No, siis mulla on masennus. Ollu jo pitkän aikaa. Mutta en mä ole aina masentunut." Lääkäri luki vanhoja papereita (2008 vuodesta eteenpäin), kyseli ja minä selitin ja selitin. Ja tuntui niin hyvältä saada kertoa. Kerroin miten kukaan ei kuuntele ja miten kaikesta syytetään vain unirytmiä, ja miten Klaaran käynnit oli yhtä tyhjän kanssa. Ja miten en saanut apua silloin kun muutin tänne. Helpottavinta oli, että lääkäri kyseli oikeita kysymyksiä. "Tuntuuko susta siltä että sä oot ylivertaisempi kuin muut?" "Sen vaiheen jälkeen, meneekö se takaisin ma

Tämä kaikki on kasvanut osaksi identiteettiäni. Pohdi hetki. Entä jos kaikki, mitä olet kuvitellut itsestäsi, revittäisi auki ja menettäisit sen kaiken. Vähäisimmänkin tiedon siitä kuka ja millainen olet. Eikö se pelottaisi? Enää viikko lääkärille menoon ja olen toisaalta helpottunut ja toisaalta kauhuissani. Pelkään sitä etten saa apua, mutta pelkään myös sitä että saan apua. Juuri sitä, että tulevaisuudessa minuus revitään rikki. Kun olet monta vuotta elänyt ja kuvitellut tietäväsi millainen olet, yhtäkkiä kaikki on kyseenalaistettava. Olen jo tehnyt pikkuisen palan siitä työstä. Niin naurettavan pienen palan, että ulkopuolisen on mahdotonta huomata sitä. Vain sellainen, joka on kokenut kaiken, ymmärtää miten vaikeaa voi olla sanoa itselleen: "Sä et ole laiska. Sä et ole välinpitämätön. Kyse ei ole siitä ettet viitsi." Vaikeinta se on niinä päivinä kun mikään ei tunnu miltään tai niinä päivinä kun kaikki ahdistaa, pelottaa ja tuntuu siltä kuin hengittäminenkin olisi liikaa.

Hämmentävän ristiriitaiset fiilikset. Ahdistaa, mutta silti tuntuu hyvältä. Tiesin ettei alkoholi olisi hyvästä, mutta tein sen silti. Olisi pitänyt odottaa vain kärsivällisesti. Jossakin vaiheessa patterin on loputtava. En halua mennä lääkärille, koska mitään ei ole vialla. Paitsi että nukun vähän, tai en meinaa nukkua. Naurettavat kuvitelmat ovat poissa ja pystyn sinäänsä nukkumaan. Ehkä nyt nukun pidempään. Mietin että onko tämä se sekajakso? On niin levoton olo. Meinasin tuskastua Huldan kanssa duploilla rakenteluun. Palapelin ottaminen esille vasta virhe olikin. En jaksa olla paikoillaan ja tehdä samaa. Oli paljon hauskempaa leikkiä muksun ja koiran kanssa vauhdikasta pallon noutoa, laulaa ja kutitella ja leikittää mukulaa laulun mukaan. Yleensä harmittaa kun N jo tulee. Nyt olin onnellinen. Ei enäö sitä vitun palapeliä. Tuntuu häpeälliseltä edes ajatella niin. Että mieluummin tiskaisin kuin istuisin tässä lattialla jankuttaen samoja asioita. Yleensä tykkään juuri siitä. Ei

Klo: 11.05 - 15.29 Nukahtimen vaikeaa, pakko tehdä jotain mutta kuitenkaan ei jaksa. Yksi drinkki auttoi sen verra että pystyi olemaan paikoillaan ja lopulta rentoutumaan tarpeeksi että sai nukahdettua. Tosi outo fiilis.

Tuntui siltä kuin olisi jyrkänteellä. Kuin kohtaus Leijonakuninkaasta , jossa ovat Scar ja Mufasa. Hetki jolloin päättää irroittaako vai ei. Lienee turhaa kertoa, että minä irroitin. Torstai kääntyi kauhuksi, kun jääkaappi hajosi. Soitin päivystävälle huoltomiehelle. Perjantaina huoltomies totesi jääkaapin kuolleeksi ja lupasi hetken keskustelun jälkeen uuden muutaman tunnin kuluessa. Jääkaappi saapui, ja hieno onkin. Kromiset kädensijat ja kaikki. Huoltomies myös irroitti epäonnisen lampun liesituulettimesta, toi uuden suojan siihen ja vaihtoi vielä lampunkin. Siitäkin huolimatta ettei se yleensä kuulu työnkuvaan. Myöskin lämpöpatteri on tarkistettu ja yksi keittiön laatikko korjattu. Olin väsynyt ja saateltuani iltapäivävieraani illalla bussipysäkille ja valmis nukkumaan. Tai sitten en. Katsoin viimeisen kerran kelloa varttia yli neljä aamuyöllä. Kävin itseni kanssa jyrkänne-keskustelun ja jollakin tavalla päästin irti. Lauantaina nousin vasta puolen päivän jälkeen, tein sulaneista l

Jääkaappi hajosi. Sain uuden. Nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Tuntuu kuin olisi samaan aikaan sekä Scar että Mufasa Leijonakuninkaassa. Irroitanko vaiko en. Taisin irroittaa jo. Ehkä sittenkin peruutan sen lääkärin. Ahdistaa liikaa.

Oon maannut neljä tuntia sängyssä. Väsyttää, muttei väsytä kuitenkaan. On paljon vaikeampaa pitää unirytmiä. Tänään en olisi halunnut nousta sängystä. Nousin ja Shirk ärsytti niin tajuttomasti ettei mitään rajaa. Joskus pohdin miksi helvetissä edes puhun sen kanssa. Söin kunnes tuli paha olo. Olisi parempi kuolla. Kenenkään ei tarvitsisi katsoa tätä kroppaa. Kenenkään ei tarvitsisi kuunnella kaikkea paskaa. Koska loppujen lopuksi sillä ei ole yhtään mitään merkitystä.

Ikuinen kaatosade eikä kellään ole tarjota punaista sateenvarjoa Tienvarsilla kasvaa rikkaruohoa seinillä komeileva nauru tahdon palapelini palat Loppuunpalaneena paperiin käärittynä ongelmajätteeksi määritettynä Viimeisen kerran apua. Näin kirjoitin 2. huhtikuuta 2014. J linkitti mulle ohjelman , joka sai heti alkumetreillä pohtimaan, että mistä sä tiedät mitä mä tunnen. Olen tulevaa lääkäriurakkaa varten yrittänyt selvittää pääpiirteet kaikessa, mutta mitä enemmän mietin, sitä enemmän panikoin. Kaikki tuntuu isolta umpisolmulta, josta pitäisi erotella miljoonien eri kenkien nauhat.  Hetkittäin tuntuu ettei mitään lääkäriaikaa tarvita. Kaikkihan on erinomaisesti. Olen siitä huolimatta jättänyt puhelimen rauhaan. Kyllä, perjantaina olisin mieluusti voinut peruuttaa lääkäriajan, sillä kaikki on hienosti. Syön, teen ruokaa... Mutta unohdan, jätän täysin huomiotta, että naurettavat pelot ovat palanneet. Olin aivan varma että vähintäänkin päästä löytyy täitä. Että asunnon äänet johtuvat si

Tiedän paljon asioita, joista ei ole puhuttu sanaakaan. Tiedän äitini häpeävän sitä, etten ole saanut kouluja käytyä kunnialla. Tiedän äitini häpeävän sitä, että olen NIIDEN MUIDEN silmissä luuseri. Tiedän äitini häpeävän sitä, että aivoissani on jotakin vialla. Iloitsin varattuani lääkärille ajan. Tunsin hetken ajan jonkinlaista ylpeyttä, ennen kuin se vaihtui ahdistus/pelko -sekamelskaksi. Kerroin äidille innoissani tehneeni sen, viimeinkin. Pahinta ei suinkaan ollut se hyvin laimea vastaanotto, vaan vasta pari päivää sitten käyty keskustelu. Olen suunnitellut hiljaa mielessäni muuttoa Helsinkiin. Maistellut sitä kesän jälkeen useasti. J on ansiokkaasti kannustanut ja muistuttanut ajatuksesta, jopa kyllästymiseen asti. En ole valmis, mutta ajatus kypsyy hitaasti. Keskustelin äidin kanssa siitä, miten muuttaminen ei ole järkevää ennen kuin lääkärillä on käyty ja on selvillä miten jatkossa tullaan toimimaan. Painotin diagnoosin tärkeyttä, sillä siitä olisi sitten etelässä helpompi ja

Niin hirveältä kuin se tuntuukin, nyt on aina luopua domainista, ihan vain säästösyistä. Joten blogi alkaa marraskuussa toimia vain osoitteella: maailman-upein-kissa.blogspot.com . Kyllä, näen netflixin paljon tärkeämpänä kuin blogin domainin. Sori.

Luen kasvatusalan ammattilaisten mielipiteitä hyvinkin paljon. Huomaan kuitenkin miten kirjaimellisesti jotkut lukijat ottavat artikkelissa puhuttavat asiat ja se on hämmentävää. Useinkaan niissä ei painoteta mikä vaikutus lapsen luonteella tai iällä on. Saati havainnollisteta käytönnössä millainen tilanne on haitallinen. Jaoin Facebookissa YleUutisten artikkelin , joka herätti mielenkiintoisen reaktion. Eräs kaverilistalla oleva poti syyllisyyttä äänen korottamisesta ja eräs itselleni tuntematon taas tyrmäsi täysin lastenpsykiatrin. Loppujen lopuksihan kaikki on kiinni tilanteesta, sen toistuvuudesta sekä lapsesta. Se, kuinka paljon huudetaan ja missä tilanteessa se tapahtuu. Työpäivän jälkeen, kun on kymmenennen kerran sanonut että sinne kaappiin ei mennä, on aivan luonnollista korottaa ääntään ja kivahtaa että nyt on niin monta kertaa sanottu, eikö jo mene jakeluun! Äänen korottaminen ei kuitenkaan ole rakentavaa. Se ei opeta lapselle mitä tältä odotetaan tai ainakin vie viestin ohi

7.10 Nukkumaan 22.10 8.10 herätys 7.49 9.10 nukkumaan 00.07, herätys 7. 00 Vähän tuli kiire. Pyykkivuoro alkoi kaheksalta...

Pohdin vakavasti sitä mihin suostun. Tästä lähtien en tee kahteen eri osaan katkottuja hommia. Yksi ainoa kerta riitti. Etenkin siksi, että olin illalla suurimmaksi osaksi vain kiukkuinen. En väitä tietäväni lastenhoidosta paljoakaan. En varsinkaan siitä miten lasta hoidetaan 24/7 . Maanantai oli liikaa. Eniten suututtaa se, että itse kärsin toisten typeristä (ja äärimmäisen naurettavista) ratkaisuista. Joku muu ehkä haluaa vapaaehtoisesti kestää sitä, mutta minä en. Olimme neidon kanssa puistossa. Vaikka vähän oli yskää ja nenäkin valui, ei se menoa tuntunut haittaavan. Neito myöskin käveli puistosta torille saakka ja istui hiljaa rattaissa kun lupasin että sitten Krista ostaa karkkia. Eikä äännähdystäkään. Olimme juuri rappukäytävässä (omassani) kun ilmoitettiin takaisin viennistä ja pohdin järkisyitä sille, mutten keksinyt. Otti päähän riisua mukulan kengät, hanskat ja pipo, laittaa tavarat kaappiin ja pukea uudelleen päälle. Erityisesti suututti se, että kun oman pienen (ja aivan t

6.10 Nukkumaan 22.15 7.10 herätys 7.00

Olen väsynyt, kiukkuinen, surullinen ja fyysisesti loppu. Halkean. Niin raskas päivä takana ettei ole tosikaan. Lohdullista on että olen ulkoillut enemmän kuin tarpeeksi ja kokenut suuria ahaa-elämyksiä keksiessäni uusia tapoja hallita lasta. Luoja, haistakaa paska. Ei se mukulan saaminen syömään oikeasti ole niin vitun vaikeaa. Ja olisi ollut reilua nukuttaa se. Nyt piti keksiä ohjelmaa väkisin ettei mukula nukahda liian aikaisin. No, ratkaisin ongelman ja vein mukulan uudelleen happihyppelylle, lahjoin syömään ("Sit ku ollaan syöty, saa maitoa ja voidaan katsoa Muumeja") ja viimeinen tunti maattiin sohvalla. Koira nukkui ja toivoin olevani sen sijasta siinä lattialla täydessä unessa. On mukavaa olla kotona. Ilman että tarvitsee lähteä minnekään. Muualle kuin unten maille. Jalkaan sattuu, sattui jo ensimmäisen puoliskon jälkeen ja nyt se on taas turvoksissa. Hetkittäin tuntuu kuitenkin pahalta. Mutten tiedä mitä oikeastaan pitäisi tehdä asian eteen. Toisaalta ei mitään

Keskiviikkona sain omituisen puuskan. Heräsin herätyskelloon, seitsemältä aamulla. Aloin tiskata, pesin mikron, imuroin, Kaikkea sitä mitä en ole saanut aikaiseksi pitkään aikaan. Luonnollisesti kävin kaupassa, koska rahapäivä. Torstaina Niksu ja Pesukarhu saapuivat ja Pesukarhu imuroi alakerran ja pesi vielä lattiankin ennen kuin mentiin syömään. Hämmästelen yhä asuntoa, joka on siisti. Perjantai sujui hieman oudoissa tunnelmissa. Nukuin vajaat kolme tuntia. Torstai-iltana. Heräsin aivan pirteänä puoli kahdeltatoista yöllä ja sapetti. Seitsemältä aamulla päätin että nyt soitan sinne terveyskeskukseen. Eihän tästä tule mitään. Sain ajan jo marraskuuksi. M:n kanssa lähdettiin reippaalle aamulenkille ja kohdattiin mielenkiintoinen näky lenkkipolulla. Joutsenilla oli ilmeisesti joku show. Kuvattavaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta en olisi ehtinyt keskittymään puhumiseen lainkaan jos olisin kuvannut. Jäivät ainoiksi otoksiksi. Sen jälkeen odotin vain nukkumaanmenoa. Nukuin perjantain ja

Eilen oli huomattavissa että alan palautua. Ei ole ihan niin ylettömän tyytyväinen olo. Suunnittelin budjetin. 5.10 nukkumaan 22.15 6.10 herätys 5.32 Tänään tiedossa näin heti aamusta mukulan hoitoa ja illalla vielä toinen keikka. Toivon että asiat menee suunnitellusti ja ehdin välissä käymään kaupassa ja postissa.

4.10 Nukkumaan 21.45 5.10 Herätys 05.04

3.10- 4.10 Katsoin viimeisen kerran kelloa 17.22. Heräsin 23.18. Nukahdin uudelleen melkein saman tien. Heräsin uudelleen 00.13. Nukahdin melkein samantien uudelleen. Heräsin 02.40. Nukahdin uudelleen. Heräsin 04.54. Vittu että nukkuminen voi olla näin vaikeeta. Nyt venaan vaan että kello tulee 7 ja saan aamupalaa. Mikä pettymys että on lauantai eikä ole aamupuhelua J:n kanssa. Varasin eilen lääkärille ajan kun meni hermo siihen että hypin seinille. Käytiin M:n kanssa 55minuutin aamulenkillä, imuroin, pyyhin pölyjä, tein makaronilaatikon, katsoin jotain live-ohjelmaa helsingistä ja söin kaksi kulhollista laatikkoa, poukkoilin tylsistyneenä, puhuin äidin kanssa, katsoin Elementarya ja tiesin meneväni liian aikaisin nukkumaan. Enkä syönyt iltapalaa. Haluan sen loistavan unirytmin takaisin. Ehkä pitäisi ostaa muroja ja kokeilla sopisiko ne aamupalaksi. Ei ole rahaa ostaa joka aamu viiden euron salaattia. Tänään tarjolla juustoriisikakkuja, viinirypäleitä ja omena.

Aivan loistava olo. Katsoin viimeisen kerran kelloa 2. lokakuuta klo: 20.15. Heräsin 2. lokakuuta klo: 23.18. Ei väsytä. Odotan että pääsen imuroimaan. Eilinenkin aivan mahtava päivä. Siivosin, kävin syömässä, kykenin koskemaan pahvilaatikoihin vaikka olin yksin ja oli riski löytää kuolleita ötököitä. Ma-ti nukuin noin 10h Ti-ke: ei lainkaan Keskiviikkona (1.10) nukahdin 19.25 jälkeen. Torstaina heräsin tasan seitsemältä herätyskelloon.

Maanantai ja tiistai ovat olleet kiireisiä päiviä. Maanantaina nukutin lasta, joka ei halunnut nukkua ja sisäisesti nauroin kun lapsi lopulta istui pimeässä huoneessa mahani päällä ja viimeinkin etsiytyi siihen makuuasentoon. Kyllä se lopulta nukahti, mutta olikin ongelma saada käsi pois tytön alta ja päästä hiipimään ulos makuuhuoneesta. Tiistaina äidille iski flunssa, joten kävimme läheisessä leikkipuistossa puuhailemassa. Inhoan niitä vanhempia jotka puhuvat puhelimessa eivätkä lainkaan katso mitä oma lapsi tekee. Etenkin kun kyseessä on omaa hoidokkia vanhempi, joka pelottaa touhullaan ja päälle tulemisineen pienemmän, tai tässä tapauksessa pienempiä. Eikä edes halua ymmärtää kun sanon selvällä suomen kielellä (kyllä äiti ainakin lapselle puhui suomea) että tämän täytyy odottaa vuoroaan, koska muut olivat ensin. Neiti käy läpi ratkiriemukasta "minä"-vaihetta ja lopulta suuttui hurjasti kun menin istumaan "hänen penkilleen". Lähdimme kävellen matkaamaan kohti seu