Virhemarginaali

Tämä kertoo kaiken siitä mitä me ollaan tehty Nikin kanssa. Vähän paha olo.

Kun herää hieman ennen kuutta aamulla ja miettii että onpas kiva herätä huonojen unien jälkeen. Kun nukkuu niin surkeasti että ihan itseä alkaa itkettää. Nojoo. Mä olen monta kertaa aikonut kirjoittaa, mutten ole saanut tehtyä mitään. Tai olen, mutta ne yritelmät on niin naurettavia ettei ole tosikaan. Mä olen hämmentynyt niin monesta asiasta jotka on tapahtunut ja olen vähän epävarma siitä miten mun pitäisi toimia. Mun oma uskallus ei riitä tekemään kuten mun pitäisi tehdä. Vaatia. Vaatia. Vaatia. Koska suurimmaksi osaksi mun ongelma on se että ajattelen, kärjistetysti: "Anteeksi että olen olemassa. Ei mun ongelmat ole niin isoja kuin muiden. Mun ei tartte. Mä pärjään ihan hyvin." Vaikka oikeasti mun pitäisi sanoa että: "Mä haluan että sä NYT konsultoit. Mä haluan että NYT mä saan sen lausunnon. Mä haluan NYT että tää tehdään näin." Mä pystyn tekemään niin mielessäni, mutta jos mun pitäisi tehdä se oikeasti... En mä pystyisi siihen kuitenkaan. Tällä hetkellä

Viiden tunnin yöunet. Tänään täytyy ja on pakko. Ahdistaa. Mietin montako kertaa olen seissyt juuri tässä. Paikassa jossa ei ole maata jalkojen alla. Jossa on vain minä ja ne muut, jotka määrittää sen mitä tapahtuu seuraavaksi. Kerroin äidille. Työjutusta. K:n kanssa käydyistä keskusteluista. Siitä miten olen jumissa, koska en kuulu oikeastaan mihinkään ryhmään. En niihin jotka makaavat raiteilla ja odittavat junaa, en niihin jotka yrittävät hukuttaa ajatukset juomalla lisää, lisää, lisää. En niihin jotka tarttuvat teriin ja vetävät ihon rikki. En niihin, jotka eivät syö. Mä kellun. Kaiken keskellä. Harmaata, harmaata. Olo on ristiriitainen. Takerrun kiinni ja haluan päästää irti. Oikeat värit pelottaa. Epävärit on sumeita, tuttuja ja turvallisia. Oikeat värit sattuu joskus silmiin ja voi sokaista. En halua. Haluan. En halua. Pari tuntia sitten seisoin ikkunan edessä ja kävin keskustelun itseni kanssa. Joku minuista voitti. En tiedä mikä niistä. Palasin sänkyyn, avasin Netflixin ja

Niksu sai mut ryhdistäytymään ja kirjoittamaan tekstarin ukonkäppänälle. Viestissä ilmoitin etten pysty enkä näe mitään hyötyä siitä että mua ahdistaa ja sen seurauksena en jaksa mennä taaskaan suihkuun, käydä yksin kaupassa jne. Tyyppi sanoi soittavansa toiselle tyypille, että jätetään tähän. Nyt mietin mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei varmaankaan mitään. Luulisin. Olen vähän hämmentynyt, mutta päällimmäinen tunne on helpotus. Mä tiedän miten lusmulta se kuulostaa, mutta mä viihdyn kotona. Mä en halua lähteä minnekään. Hetkittäin tietenkin on pakko ettei oma pää hajoa totaalisesti, mutta... Mä tykkään tästä. Mulla ei oo tarvetta mennä minnekään. Liikkua mihinkään. Edetä minnekään. Ainakaan sellaisiin suuntiin mihin muu maailma haluaisi mun venyvän. Mä haluan olla tässä. Hidastaa. Pysyä paikoillaan. On vain niin vaikeaa sanoa oikeasti, ääneen, etten pysty. Tuntuu siltä kuin olisi pettänyt jonkun. Mikä toisaalta on totta. Mä olen pettänyt itseni. Mutta toisaalta, kuten J sanoi, on

Mä haluaisin kadota. Musta aukko, joka nielisi. En halua mennä töihin, en halua mennä... no, oikeastaan yhtään minnekään. Haluan olla ihan omassa kurjuudessani ja katsella kaaosta tuomitsevasti. En jaksa tehdä sille mitään. En jaksa mennä suihkuun. En jaksa viedä papereita soskaan. Haluaisin jättää vuokran maksamatta ja ajatella ettei sillä ole mitään merkitystä. Haluan pysyä sängyssä, katsoa Glee:tä ja roolipelata Tuttelin kanssa. Haluan olla tässä. Haluan jättää asiat hoitamatta, kesken, tekemättä.  Tahdon olla Krista 11v. joka haettiin kotoa ja vietiin kouluun, kun muuten se ei olisi sinne mennyt. Se, joka ensimmäisellä kerralla piiloutui sängyn alle ja äiti joutui repimään jalasta pois sieltä.  Nyt täytyy olla aikuinen enkä mä oikeastaan halua olla aikuinen. Mä haluan vain rypeä itsesäälissäni ja pysytellä sisällä. Turvassa. Kukaan ei pääse tänne. Kukaan ei näe kaaosta. Kukaan ei näe miten syön niin kauan kunnes oksettaa. Kukaan ei näe mitään. Ei tiedä mitään. Ne ei saa ki

06.09.2012 Ahdistaa olla kotona. Ahdistaa mennä ulos. Ahdistaa istua kahvilassa. Ahdistaa mennä ostamaan kengät. Ahdistaa mennä kauppaan yksin. Ahdistaa mennä tupakalle. Ahdistaa nukkua. Ahdistaa siivota. Ahdistaa mennä kouluun. Ahdistaa ettei ole oikein ketään jolle puhua. Ahdistaa ettei oikeastaan ole mitään josta puhua. Tahtoisin vain istua vihreällä sohvalla ja pelata shakkia. 06.09.2012 En muista koska harjasin viimeksi hiukseni. Saati koska viimeksi olen siivonnut. Suihkussa kävin kaksi päivää sitten ja lähes itketti kun sinne oli pakko raahautua. Istuin suihkun alla ja olisin tahtonut repiä tukan päästä. Ajattelin aamulla että tänään menen suihkuun. Tänään teen ruokaa. Sen sijaan ahdisti tämä sotku. Se mikä on asunnossa, mikä on asunnon ulkopuolella ja mikä pahinta, se mikä on päänsisällä. *** Ahdisti olla kaupassa kun ei ollut ketään kelle soittaa. Äiti oli töissä, kaverit töissä/koulussa/jossain. Postissa ahdisti jonottaa. Ahdisti tulla kotiin kun on sotkuista. Ahdist

01.08.2012 “Ite olemme tähän kuntoon ittemme syöneet, ite myös joudumme tästä pois hankkiutumaan. Son vaan kaks kertaa hankalampaa.” 07.08.2012 Ulosvieminen joskus ottaa päähän, koira itessään vie joskus hermot… Ja silti se kuitenkin on niin ihana. En mä siitä kyllä enää osaisi luopua. Tai siis… Siinä on kuitenkin niin paljon kaikkea söpöä, ihanaa jne. Ja heti kun N kertoi tästä paperinsyömisestä niin jostain syystä tuo piski on alkanut syömään paperia. N, älä kerro mulle enää mitään niin se ei ala tekemään niin! Nytkin se tuolla sängyn alla taitaa jotain jyystää… 14.08.2012 Ja koulukin alkoi eilen. Olen ainakin tällä hetkellä luokan ainut tyttö. Ainakin voin sanoa että kiinnostaa huomattavasti enemmän kerrata Wordia kuin mietiskellä jotain gastronomiaa. Luokkakin on ihan ok. Hiljaista porukkaa ja olikos meitä joku 14-15 henkeä paikalla. Ehkä mua huvittaakin käydä koulussa. Ainakin nuo neljä opettajaa jotka olen tavannut on olleet kivoja. Mun ryhmänohjaaja on matikanopettaja.

En ollut töissä. Haluan vain istua mustassa laatikossa. Sumeiden epävärien keskellä. Tahdon jäädä tähän.

01.07.2012 Olin katsomassa pienen pientä Hulda Huoletonta, jolla ei ollut ihan niin huoleton päivä, mutta yhtäkaikki söpö hän oli kuin mikä. En ole koskaan pitänyt kolmen päivän ikäistä vauvaa sylissäni ja tuntui niin pieneltä ja ihanalta. Jotenkin se tunne, että jokin niin pieni on siinä sylissä on aivan ihmeellinen. Pieni ihmisenalku, jolle kaikki on uutta ja hienoa ja ihmeellistä. Vieras syli taisi tuntua hieman pelottavalta paikalta, mutta kyllä se hetken kelpasi, vaikka äitiä tietenkin ikävä tulikin. Tuntui upealta ja ihmeelliseltä. Että joku voikin olla niin pieni ja suloinen. 03.07.2012 Se aasi joka vielä uskaltaakin sanoa että on mukavaa kun on lämmintä, saa turpaansa. Mä sitten vihaan kesää. Tulen hulluksi kun on liian kuuma. 10.07.2012 Näen ihan liikaa unta koulusta. En osaa kertoa unista mitään muuta kuin että olin koulussa ja uni oli ahdistava. En oikeasti tiedä jännitänkö vai kammoanko sitä niin paljon… 11.07.2012 Täytyisi oppia antamaan anteeksi itselleen,

09.06.2012 N:n vauvakin syntyilee piakkoin ja sitäkin omalla tavallaan tässä odotelen ja jotenkin jopa tuntuu oudolta että pian sieltä tulee jotain oikeasti konkreettista, nyt kuitenkin se on vain ollut masu-asukki jonka olemassaolo tuntuu hyvin hämärältä. 10.06.2012 Mä tahtoisin näyttää kaikille pärjääväni, mutta jotenkin tuntuu etten pärjää muiden ihmisten mittakaavassa. Ja en tiedä missä mittakaavassa itseään pitäisi mitata. Mietin että tulenko saamaan yhtään mitään tällä tavalla, saati uskallanko edes yrittää saada mitään mitä haluaisin. Uskallanko ottaa riskin, koska aina pelottaa että jos en sittenkään osaa/pärjää/pysty/jaksa… *** Tiedättekö, mä en ole pitkään aikaan pitänyt näin lujaa kiinni elämästä. Tai siitä mitä elämän kuuluisi olla ja mitä mulla on nyt. Mä pelkään etten mä jaksa pitää kiinni kaikesta tästä. Sosiaalisesta elämästä, muusta elämästä. Mä vain pelkään että mä taas jämähdän himaan ja annan kaiken vain valua ohitse tarttumatta siihen lainkaan. 11.06.20

02.05.2012 Yksi asia täytyy myöntää. Oon tosi huono soittamaan muille. Tai siis, on pari sellaista joille uskallan soittaa ilman että tulee semmoinen olo että “entäs jos häiritsen sitä”. Muille ihmisille en osaa soittaa koska on kokoajan fiilis että sillä on varmaan muutakin elämää. En mä tiedä mistä tää on tullut, mutta onpahan nyt vain. Kyllä mä tykkään lähteä kahville/kaupungille/hengailemaan/lenkille, jutella ihan muuten vaan tai kyllähän tännekin kylään saa tulla. Ei mua haittaa. Mulla vaan ei yleensä ole mitään tarjottavaa jos tänne ilmestyy ellei ole erikseen sovittu aikaisemmin. Jotenkin joskus tulee fiilis että ihmiset kuvittelee että odotan että mulle soitettaisi. En oikeastaan edes odota. Jos joku soittaa niin musta on tosi kiva jutella ja höpötellä turhanpäiväisiä. Toisinaan ärsyttää itseänikin, mutta en vaan osaa ottaa sitä puhelinta käteen ja soittaa sillä tavalla. Toivon että tietyt ihmiset ei ota mitenkään isona loukkauksena sitä etten soittele tai pidä yhteyttä

17.04.2012 Joskus tuntuu että jotkut ihmiset vaan tahtoo pilata mun hyvän fiiliksen ja latistaa tätä kaikkea. Eikö voida olla iloisia siitä että mä olen iloinen, vaikka lisää työtä tää piski tuottaakin. Se on silti ihana, omalla tavallaan. Se on syy miksi mä jaksan nousta sängystä ylös enkä jää koko päiväksi makaamaan vaikka väsyttääkin. Eikö se ole jo hieno alku? Mä en ole pitkään aikaan ollut näin hyvällä tuulella. Tai siis, joo, olen välillä huonolla tuulella. Mutta tavallista vähemmän. Mä jaksan lähteä N:n luokse kylään, jaksan olla sosiaalinen ja jotenkin. Oon vaan paremmalla tuulella. 19.04.2012 Ihmiset on hankalia. Toisaalta mun roolipelihahmo Prudence on oikeassa. On olemassa siedettäviä, idiootteja, täysiä imbesillejä ja pari sellaista vähän enemmän siedettävää ihmistä. Tosiaan tämän aamuisen fb-keskustelun jälkeen niitä enemmän siedettäviä on vain se pari. Sanokaa pessimistiksi tai miksi lie, mutta toisaalta Prue on oikeassa, vaikka on inhottava myöntää että ajattelen niinkin

En mennyt töihin. En nukkunut pommiin, herätyskello kyllä soi. Päätin etten mene. Kun kuudelta makasin sängyssä ja ahdisti niin kovaa, tein sen mitä olen tehnyt aina. Jätin menemättä. Tiedän miksi. Se tuntuu oudon rauhoittavalta. Tiedän että stressi aiheutui siitä etten tiennyt missä järjestyksessä asiat hoidetaan. Meneekö homma kuten koulussa vai pitäisikö kenties toimia jotenkin toisin. Entä jos pukuhuoneessa on muita? En voi vaihtaa vaatteita tuntemattomien ihmisten läsnäollessa. Mitä tapahtuu keittiössä? En muista missä kaikki välineet on. En tiedä miten täytyy toimia. Miksi ne toimii tietyllä tavalla? Miten oikeastaan edes täytyisi toimia? Temperamentti-tutkimukseen tutustuessa olen tullut moniin erilaisiin tuloksiin, mutten aina ole varma mikä on oikea tulkinta. Enkä ole varma aina siitä mihin kohtaa asteikkoa kuuluisin minkäkin temperamenttipiirteen kohdalla. Sillä selväähän on että jokaisessa on kutakin piirrettä. Mulle on pienestä asti ollut tärkeää että uusissa tilante

"Ne tyypit, jotka sanoo että ota kuule itseäs niskasta kiinni. Ne ei ole koskaan tavannut noita kahta otusta... Ne ei edes aavista miltä se tuntuu. Eikä ne yritä edes ymmärtää." On kaks tyyppiä. Niiden nimet on Ihan-sama ja Et-pysty . Siis Ihan viiva sama ja Et viiva pysty . Ihan-sama on sellainen harmaa, vanukarvainen tyyppi, joka kuvittelee olevansa saatanan hyvä laulamaan. Se ei osaa kuin yhden laulun, joka menee "Ihan-sama, ihan-sama, ihan-sama." Ja se osaa kehittää siihen sopivan sanan. Tänään se esimerkiksi hoilasi mun olkapäällä: "Ihan-sama-jos-et-tiskaa, Ihan-sama-jos-et-tiskaa." jne. Se on se tyyppi, jonka ääni kuulostaa kiimaiselta ketulta. Ja se on niin hirveää kuultavaa, että lopulta sä luovutat ja uskot sitä virttä. Mutta useimmiten se keksii uuden sanan, eikä lopeta ennen kuin teet kuten sen uusimmassa hittibiisissä sanotaan. Sitten on se toinen, joka on vielä sadistisempi paska. Et-pysty. Musta, sileakarvainen ja oikein pörröinen

Ensimmäinen työpäivä. En nukkunut, vaan tein UoMin tekstejä koko yön, koska pyörin kaikesta huolimatta vielä kahdelta sängyssä. Jäätävä yskä vaivaa edelleen. Puhuin J:n kanssa matkan töihin ja se helpotti hieman paikalle menoa. Tapasin ensi kertaa kahdenkesken ohjaajani (jonka sain itse valita), joka ei syönyt mua elävältä. Ja sai mut hämmentymään. Istuin siinä ja kuuntelin pääasiassa kun toinen lohkaisee yhtäkkiä. "Oonko mä väärässä, jos sanon että sä olet pohdiskelija." Tuijotin äimänkäkenä ukonkäppänää ja mietin mielessäni että lukiko se mun ajatuksiani. "Kun sä selvästi kuuntelet ja katsot kasvoihin. Sun silmistä näkee että sä ajattelet paljon." Okei, ajattelin. Kuuntelin. Yritin sisäistää ja pohtia kaikkea mitä tyyppi sanoi.  "Nyt kun katson sua niin sä oot aika rehellinen. Istut siinä, katsot silmiin, vähän näpräät laukun hihnaa, kun hermostuttaa. Mutta muuten näytät siltä ettei sulla ole salattavaa. Ja sä oot vähän kapinallinen. Sulla on o

Herätys 6.30. Ja olen tässä. Hereillä. Päänsäryn kera. M ilmoitti ettei pysty tulemaan saatille ja panikoin huimasti ilmoituksen saatuani. Missasin tosiaan Klaaran. Tahattomasti. Tahallisesti. Nukuin. Pirun huonosti kaiken lisäksi.  Mutta olin ahkera. Kävin Sonera Kaupasta hakemassa uuden sim-kortin ja postista nappasin tilaamani kirjan. Uusi puhelin on käytössä ja rakastan sitä. Mikä nopeus, mikä kuvanlaatu. Sitä ollaan niin pinkkiä, niin pinkkiä! <3 Ja mikä kuvanlaatu! Huomaatteko? Ei sumuisia kuvia. Jes jes jes!  Tein HR:iin vanhanuuden hahmon ja olen onnellinen. Vielä kun saisin nukkua. Pyörin sängyssä jo kaksi tuntia. Pitäisi yrittää uudelleen. Tai sitten vain syön enkä nuku ollenkaan. Päätä särkee buranasta huolimatta. Kohta alkaa varmaan närästääkin. Reisi nyt on ollut koko päivän kipeä. Perkele.

Tästä se alkaa. Ensimmäinen feidaus. Toinen. Kolmas. Neljäs... En pysty sittenkään. En pysty menemään sinne mitenkään. Ahdistaa liikaa. Haluan unohtaa koko jutun.  Annetaan olla, eikö niin? 

Viime päivien tapahtumat kuvina. Ja kyllä, olen totaalisesti menettänyt järkeni enkä tiedä kauanko tätä kestää. Tunnen suurta intohimoa ruoanlaittoa kohtaan, joka kertoo kaiken oleellisen terveydentilasta. Kisun koekeittiössä puuhataan lättyjä. Jotka epäonnistuivat. Ja olivat mielenkiintoisen makuisia... My Little Pony -muna Niksulta <3 Koska olen vain niin PINKKI ! Nakkikeittoa.  Niksu väänsi pyynnöstä porkkanasämpylöitä. Jäätelöä ja kaalilaatik... eikun omenahyvettä.  Eilinen kulinaristinen nautinto. Tein muuten ensimmäistä kertaa itse (omassa kodissa) lihapullia  ja perunamuusia. Oli hyvää. Hugopalloja ala-asteajoilta. Omskis. Oli just oikean makuisia siitä huolimatta että ei ollut pikakaurahiutaleita.

Laskeskelin että mikä todella haluan säästää rahaa kuun lopussa olevalle Muksukirppisekselle, olisi pakko laskea paljonko se ruokabudjetti mahtaa olla. Noh, mikäli tahdon kuitenkin jättää varaa sille että voin käydä kaverin kanssa kahvilla, budjetti alkoi näyttää 20 euroa viikkoa kohden. Vihaan ruoanlaittoa. Vihaan monimutkaisen näköisiä ohjeita, joissa on liian pitkä raaka-ainelista. Se alkaa vain ahdistaa. Syy, miksi kaikki mahdollisimman simppeli on kivaa. Joten, mikäli tiedät jonkun edullisen kivan ja erittäin simppelin reseptin, ole kiva ja jaa se kommenttikenttään.  Ja kyllä, osaan kyllä tehdä ne makaronilaatikot, perusjauheliha/makkarakeitot ja jotain simppeliä uuniruokaa. Mietin hartaasti leivän tekemistä itse, mutta koska olen maailman surkein leipuri, en tiedä uskallanko edes yrittää. Plus, tällaisena sokeriaddiktina jotain edullisia ja helppoja makeita herkkureseptejä olisi myös kiva keräillä. Myös ideat välipaloihin otetaan riemulla vastaan. Valitettavasti mun syöm

Asioita, joista mun täytyisi olla ylpeä: - menin tänään vähistä yöunista ja ikävästä olosta huolimatta työkkäriin. - olen onnistunut kehittämään itseäni. Olen kipeä. Jälleen. Keuhkoputkentulehdus, ikävä yskä ja nuha sekä nyt korvassakin saattaa olla jotakin. Nukun huonosti vuotavan nenän ja yskän takia. Nyt vaivaa lukossa oleva korva ja pieni lämpö. Triangelikäynti sujui hyvin. Aloitan hommat viikon päästä, jotta ehdin parannella itseäni. Huomenna viemään salmonellatesti labraan ja mahdollisesti lääkäriin. Riippuen siitä miltä tuo korva tuntuu. Tuntui hienolta kun tyyppi kehui edistyksestä ja siitä miten olen onnistunut tekemään isoja muutoksia. Oikeasti kyseessä on monta pientä asiaa MUIDEN mittakaavassa, mutta... Ihan sama. Siitä huolimatta että fyysisesti olo on kurja, tuntuu että elämä on siedettävämpää kuin aiemmin. Pysähdyin katsomaan sorsia vaikka halusin vain kotiin. Valuin hikeä rauhallisesta kävelystä huolimatta. Nenä vuosi ja yskitti. Ja mietin kuvatessani miten täyty