Virhemarginaali

Vasta istuessani hoitajan huoneessa ja tajutessani mitä se puhui, mulle valkeni se tosiasia että oikeasti olen vaan selviytynyt vuodesta toiseen. En tarkoita ettenkö olisi myös nauttinut asioista joita olen tehnyt, mutta loppujen lopuksi kaikki on ollut vain onnenkantamoisia. On noloa myöntää olevansa aikuinen joka ei saa asioita pysymään kasassa. Ei osaa mennä ajoissa nukkumaan, ei syödä säännöllisesti eikä varsinkaan tehdä mitään mikä ei juuri nyt kiinnosta. Toki aina on tilanteita, jolloin sitä vain kerää itsensä kasaan ja suorittaa asioita. Koulussa ja kotona sekä ihmissuhteissa. Pystyn olemaan vastuullinen aikuinen, joka huolehtii projektinsa ja tehtävänsä loppuun saakka ja saa muutkin toimimaan. Mutta. Vielä syksyllä ajattelin että mussa on vain joku vika, jota kukaan tai mikään ei pysty korjaamaan. Muistutan 16-vuotiasta teini-ikäistä hirmuisine raivonpuuskineni ja ajattelumalleineni. En osaa kontrolloida mitään ilman että se vie hirvittävästi energiaa. Koko elämä on yhtä joko-t

Blogi on jäänyt viime aikoina vähän sivuun. On niin paljon kaikkea muuta ettei oikein jaksa keskittyä. Enkä tiedä kuka haluaisi lukea säälittävää "yhyy mun elämä on perseestä" nurinaa. Tai no, aiemminkin on ihmiset jaksaneet... Mutta jotenkin nyt kaikki on niin eri tavalla. Sitä välittää enemmän kuin aiemmin. Kyllähän mä aiemminkin välitin, mutta tää on erilaista. Niin erilaista. On eri elämä ja silti sama paska elämä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, etten tule ikimaailmassa selviytymään tästä keväästä. Jos syksyllä vielä oli jotakin toivoa, niin nyt se toivo tuntuu hävinneen jonnekin. En jaksa. Ei kiinnosta. Vaikka toisaalta kyllä kiinnostaa, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi. Menin vilkaisemaan ilmaisun näyttösuunnitelmaa ja alkoi vain ahdistamaan koko juttu. En halua. En pysty. En kykene. En nyt. Tuntuu niin säälittävältä olla minä. En saa tehtyä edes kolmea muskarisuunnitelmaa, koska joka kerta kun aloitan, jumiudun. Kaksi kuukautta pelkkää ilmaisua on ihan liikaa mun pää