Virhemarginaali

Kun vain yrittää ja lopulta loppuu energia kesken.  Tänään itketti. Halusin limsaa ja valmisruokaa. Tajusin, että jos oisin Vaasassa, olisin voinut vain soittaa Niksulle ja kysyä voisiko se tuoda mulle kaupasta ne. Mut oon täällä, eikä oo ketään jolta kehtaisi pyytää. Että lopulta on kauhean yksin.  Ei ole olemassa tarpeeksi sanoja, joilla kertoa asioita. Miten selittää, ettei kyse ole unirytmistä. Kyse on koko elämästä. Miten väsyttää niin paljon. Miten inhottaa ajatus koulusta, ihmisistä ja tehtävistä jotka pitäisi tehdä. Miten on vaikeaa sietää ihmisääntä. Ei huvita puhua puhelimessa, vaikka toisaalta haluaisi puhua ja kertoa millaista on olla minä. Millaista on yrittää ymmärtää miksi asiat on niin vaikeita ja hankalia.  ADHD selittää kaiketi osan. Että aivot eivät ole normaalit. Ne väsyvät nopeammin. Haluaisin vain saada itseni jotenkin kasaan. Mutta nyt tuntuu siltä kuin hukkuisi. On ikävä Niksua. Välillä, vain hetkittäin, tulee olo että olisi ollut parempi pysyä Vaasas

Toinen tapaaminen hoitajan kanssa oli tammikuun lopussa. Ihastuin silloin hoitajan tapaan poimia asioita puheestani. Siihen, että edes itse en huomannut millaisia asioita kerroin rivien välistä ennen kuin ne lausuttiin ääneen. "Tämähän on kuin olisi perheterapiassa", huomautti hoitaja. Keskustelimme kuulumisten ohella nukkumisestani ja kerroin että nukkumaanmeno on aina ollut vaikeaa. Tiedän kyllä, että pitäisi mennä nukkumaan mutta olen useimmiten kaikkein pirteimmilläni illalla ja löydän silloin mielenkiintoista tekemistä. "Väritän vain tämän yhden kuvan" tai "Katson vain tämän yhden jakson", ovat tavallisimpia (ja monille varmasti tuttuja) syitä venyyttää nukkumaanmenoa. "Sanooko sulle joku ääni et sun pitäisi mennä nukkumaan?" hoitaja kysyi ja naurahdin. "Sanoo, mutta en mä koskaan kuuntele sitä silloin kun oon innostunut jostakin. Jatkan vaan niin kauan kuin huvittaa." Hoitajan mielestä nukkumistapani viittasivat jonkin verran ADHD

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2016, törmäsin ensimmäistä kertaa seinään. Olin motivoitunut ja halukas oppimaan kaiken mitä koulu saattoi tarjota. Mutta kun asioita olisi todella pitänyt opiskella, loppuivat taidot kesken. En tiennyt miten lukea kokeisiin tai miten opiskella tarvittavat asiat tehokkaasti.  Miksi minun olisi poistuttava mukavuusalueeltani vain siksi että opettaja niin käski? Toki kokeisiin lukeminen oli tuottanut ongelmia jo aiemminkin, mutta tällä kertaa asiat olivat toisin. Olin motivoitunut ja halusin pärjätä mahdollisimman hyvin. Mieluiten olla paras. Kulutin useita tunteja viikossa kokeillen erilaisia tapoja tehdä muistiinpanoja, joiden avulla myös kokeisiin (tai tentteihin, kuten koulussa puhutaan) lukeminen olisi tehokkainta. Muistiinpanojen merkitys muuttui ratkaisevasti kun työssäoppimisen aikaan viimein tiesin mitä tekisin tutkinnon suorittamisen jälkeen. Peruskouluaikana en lukenut kokeisiin. Tai jos luin, tein sen mahdollisimman nopeasti. Toin kotiin kokeit

Työssäoppimisen loputtua kouluongelmat tulivat väistämättä esiin. Oli vaikea keskittyä ja toisten metelöinti häiritsi. Tapahtui ylilyöntejä. Joululoman alkaessa olin hirvittävän väsynyt. Joulukaan ei sujunut niin leppoisasti kuin olisin toivonut. Myöskään kahden kuukauden mittainen valinnaisainekurssi ei herättänyt innostusta. Kouluavustajan ehdotus kalenterin pitämisestä sai minut ostamaan vihkon ja kokeilemaan bullet journalia. Aiemmin kaikki kalenterit jäivät useimmiten ensimmäisen kahden viikon jälkeen tyhjiksi.  Ja ajattelin että tämä olisi viimeinen kertani koekaniinina.  Tapasin lääkärin ensimmäistä kertaa tammikuussa. Kerroin ADHD-epäilystäni ja sain luennon siitä miten ADHD saattoi ehdottomasti olla yksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kylkiäisistä. Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että asia olisi tutkittava. Se oli itselleni hurja helpotus.  Kuitenkin sain määräyksen kokeilla Olanzapin-nimistä lääkettä. Lääkäri itsekin huomautti että olin melko lääkevastainen ja on myönnett

Ensimmäinen tapaaminen hoitajan kanssa saapui postitse jo parin viikon päästä. Yhteensä odotusaikaa koululääkärin tapaamisesta ensimmäiseen tapaamiseen kertyi paria päivää vajaa kuukausi. Koska työssäoppimisjaksoni näyttöineen oli täydessä käynnissä, aikaa jouduttiin siirtämään työaikoihin sopivaksi. Työpaikkaohjaaja toki olisi antanut mennä koska tahansa käynnille, mutta koska pidin työstäni, en halunnut jäädä mistään pois. "Tuohan nyt on niin nuori ettei se ymmärrä mitään" Tiesin jo mennessäni, että hoitaja ei olisi sama nainen, jonka olin tavannut puoltatoista vuotta aikaisemmin. Se oli helpotus. Mutta se ei helpottanut tuskaa siitä, etten tietäisi millainen ihminen minut odotushuoneesta ottaisi mukaansa. Järkytys oli suuri, kun odotushuoneeseen ilmestyi nuori nainen, joka kutsui nimeltä. "Tuohan nyt on niin nuori ettei se ymmärrä mitään", ajattelin kun kävelimme vastaanottohuoneeseen, istuimme ja aloitimme taas kerran kaiken alusta. Miksi olin tullut, mitä on ta

Kuulin bullet journalista ensimmäistä kertaa kaverilta, joka oli itse aloittanut bujon tekemisen. Sen jälkeen törmäsin useasti bullet journal- nimeen selatessani Pinterestiä ja Instagramia. Yläaste-ikäisenä ostin joka vuosi uuden koululaiskalenterin (tuntuu että silloin vaihtoehtoja oli paljon enemmän kuin nykyään) ja täytin kalenteria kaksi viikkoa, jonka jälkeen se jäi tyhjäksi. Kaipasin myös aina paljon enemmän kirjoitustilaa kuin mitä kalentereissa oli. Bullet journal, tuttavallisemmin bujo, on kalenterin, tehtävälistojen ja päiväkirjan yhdistelmä. Ensimmäisenä vuotena kouluavustajamme yritti saada meidät pitämään kalenteria. Yritinkin kovasti, mutta lopputulos oli aina sama. Jaksoin pitää kalenteria pari viikkoa, jonka jälkeen hylkäsin sen. Käytin puhelimen kalenteria, sillä se synkronoitui niin tietokoneelle kuin tablettiinkin kätevästi ja lisäsi mahdollisuutta muistaa sovitut tapaamiset ja lääkäriajat. Totuus on, että edes se ei toiminut haluamallani tavalla. En pystynyt lisäämä

Työssäoppiminen oli alkanut. Koulukuraattori tuli mukaan koululääkärin tapaamiseen. Muistan kertoneeni innostuneena työssäoppimispaikastani, joka oli paljastunut ensimmäisten kahden päivän jälkeen ihanaksi paikaksi. Ilmoitin kuraattorille etten suostuisi ottamaan sairaslomaa, sillä myöhemmin en välttämättä pääsisi samaan paikkaan uudelleen. Ikään kuin lääkkeet olisivat ratkaisu kaikkeen. Koululääkäri tarkasti painon, verenpaineen ja ripitti ensimmäisestä. Sen jälkeen aloimme puhua varsinaisesta ongelmasta, joka itseasiassa ei ollut enää niin suuri ongelma kuin aikaa varatessa (kuten tavallista).  "Mä laitan sulle lähetteen psykiatrian polille, kyllä se jatkoseuranta on hyvä asia. Etenkin kun puolentoista vuoden päästä koulu loppuu niin ettet jää tyhjän päälle. Ja sitten siellä voidaan miettiä sitä lääkitystä", sanoi koululääkäri.  Ikään kuin lääkkeet olisivat ratkaisu kaikkeen, ajattelin. Ikään kuin niitä ei olisi jo kokeiltu ja ikään kuin yksikään olisi auttanut. Ja mitä ihm

Yhtenä iltapäivänä, tuskallisen kahden viikon unettomuuden jälkeen istuin koulussa ja huomasin avautuvani kouluavustajalle siitä, miten vaikeaa oma elämä on. Kun ei nuku, kun ei jaksa istua tunnilla, kun ei saa mitään aikaiseksi. "Tää on taas tällainen vaihe", ilmoitin syyksi kysyttäessä syytä. "Ootko sä koskaan tehnyt ADHD-testiä?" Se oli iltapäivä, jolloin tuntui että olin antanut kaikkeni, enkä silti ollut saanut aikaan mitään. Että jokainen päivä on pelkkää yrittämistä. Yritä istua tunnilla rauhassa. Yritä olla häiritsemättä muita. Yritä olla suuttumatta kun toiset metelöi. Yritä saada tehtävät tehtyä, vaikka sitten lintsaamalla koulusta. Yritä olla kiltti. Yritä olla menemättä hermojasi. Yritä nyt vähän nukkua, vaikka ei väsytä. Yritä, yritä, yritä. Ja se tuskallinen selvitys siitä että itseasiassa olen pirteämpi kolmen tunnin kuin kahdeksan tunnin yöunien jälkeen. Eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta pitkällä aikavälillä keho vain ei enää kestä sitä ja tuntuu