Virhemarginaali

Aikaisemmassa postauksessa tuskastelin itseilmaisuni puutteesta. Nyt sitten menin typeryyksissäni lukemaan Blogimarkkinointi.fi:tä ja pohtimaan nimeä ja kaikkea muutakin turhaa ja inhottavaa ja tunnen itseni kovin pieneksi ääliöksi. Ei, oikeasti. Virhemarginaali on Virhemarginaali. Virhemarginaali-nimi tuli eräästä surkeasta tekstistäni, joka liittyi nuoren tytön tekemään aborttiin. Halusin kivan otsikon, enkä edes nimen valitessani ymmärtänyt mitä koko virhemarginaali tarkoittaa. Rehellisesti, en ymmärrä vieläkään. Ja sitä paitsi, vaikka aluksi aina tuntuu että ihmisten on vaikea muistaa osoitetta tai tajuta ylipäätänsä tätä, niin kyllä se loppujen lopuksi jää mieleen. Jossain vaiheessa tosin mietin että olisin hylännyt tämän domainin ja ottanut uuden. Esimerkiksi juuri sen paljainjaloin.comin. Siitäkin voin kertoa sen verran, että alunperin Paljain jaloin- tekstin päähenkilön piti olla Koira. Ja Koiran tarinasta kukaan ei tiedä mitään, sovitaanko niin? Ja nimi syntyi koulussa, kun p

En tiedä olenko vain entistä kriittisempi omien tekstieni suhteen vai mitä, mutten saa kirjoitettua oikeastaan yhtikäs mitään. Olen yrittänyt, avannut Wordpadin useampaankin kertaan (todeten että se on kamala kirjoitusohjelma), mutta kun kirjoitan, tuntuu ettei mikään ole järkevää enkä oikein löydä sanoja niille kaikille jutuille mitä päässä pyörii. En ole vähään aikaan löytänyt sanoja omille fiiliksillekään ja välillä tuntuu että bloggaaminen on turhaa, mikäli ei löydä oikeita sanoja ilmaisemaan itseään. Itseilmaisuhan on tärkeä osa kirjoittamista. Ja tuntuu etten saa edes paperille ilmaistua itseäni oikein. Saati että puhuisin ääneen. Jollakin tapaa sitä on lukossa. Vihtorin ilmestyminen tähän kummalliseen elämään on antanut paljon höpöttämisen aihetta, mutten siltikään koe että voisin saada sanotuksi kaikkea ja olen hirmukateellinen niille jotka löytävät sopivia ilmaisuja. En ole blogissani koskaan muuten julkaissut runoja. Hassua. Tekstinpätkiä kylläkin, mutta runouden olen lähestu

Kävipä sitten eräänä mukavana päivänä että erään vinkuapinan omistaja sai aikaiseksi pestä pyykkiä. Ja niinpä eräs vinkuapina oli kovin vihainen siitä kun kokoajan täytyi sen tyypin ravata edestakaisin eikä koskaan edes ottanut vinkuapinaa mukaansa. No, samaisena päivänä iltalenkille lähdön yhteydessä tuli äärimmäisen selväksi että talon hissi on rikki. Vinkuapina porraskammoisena tietenkin stressaantui kovin ja huolestui että eikö lenkille sitten päästäkään. Kaksi poikaa nauroi vinkuapinan omistajalle, kun tämä otti koiran syliinsä kuin pienen lapsen ja lähti lopulta kuskaamaan tätä alakertaan. Valitettavasti takaisin tullessa oli samainen ongelma eikä ylöskään voitu mennä, joten sylikyydillä jälleen. Harmillisesti vinkuapina ilmaisi sitten puolenyön aikaan että olisi tarvetta pihan puolelle ripuloimaan, jotenka eikun koira kainaloon ja menoksi. Takaisin tullessa se hyppäsi suoraan omistajansa syliin sillä oli aivan turhaa edes kuvitella että ylös muuten päästäisi. Öisen seikkailun jä

Oon nyt ottanut kylmästi tavan että niin kauan kun tuo piski yrittää komentaa mua ulos mennessä niin mä käännyn takaisin ja tulen istumaan koneelle. Turha pomottaa, hemmetti. Viikonloppu jotenkin vain meni. Kelailin liikaa asioita ja mietin muutamaan kertaan että oliko tämä nyt järkevää. Kannattiko, kaduttaako? Tuo piski vinkuu 24/7. Se ottaa hermoille. Hän myös päätti lähteä karkuteille. Luojalle kiitos koiranulkoiluttajasta joka sai napattua tämän. Onneksi koin turhaan huonon koiranomistajan tunteita, koska N sitten valaisi että aikaisemminkin on näin käynyt. Se lohdutti erittäin paljon. Se oli toinen kerta koko tänä kahtena viikkona kun tuli olo että mihis hittoon olen ryhtynytkään. Ja joo, toisinaan sanon että tekisi heittää koko piski seinään koska se on niin äärettömän rasittava vinkumisineen ja muutenkin huomionhakuisine juttuineen, mutta on meillä paljon kivojakin hetkiä. Niistä ei vaan yleensä jaksa kirjoittaa. Ja vaikka kuinka ottaakin päähän niin toisaalta tää on rankkaa mul

Tää on ollut semmoinen päivä että oon kovasti odottanut että koska tää loppuu. Koulussa ei ollut yhtään mitään mitä oisin uskaltanut syödä, ihmiset oli ääliöitä ja seissyt koko päivän. Äsken kun tultiin Viksun kanssa lenkiltä en meinannu saada kenkää jalasta kun turvottaa taas. Onko ihmekään kun on pääasiassa seissyt aamukymmenestä asti. Näin ekan kärpäsen. Kesä on tulossa! Ja lumetkin oli suurimmaksi osaksi sulanut. Tiklaspuistossa sentään oli vielä jonkinverran että toi herra pääsi kierimään ja juoksemaan vastuksen kanssa. Joku mieskin jäi kyttäämään meitä ku mentiin ympäri puistoa ihan huumassa kumpikin. Talvitakki jäi kotia. Hupparikeli. Eilen mietin että meneekö tää homma nyt huonompaan suuntaan. Jotenkin huomannut että oon alkanut jättämään välistä taas ja niin... En tiedä. En tiedä onko se vain ihan normaalia kun liikkuu näin paljon, vai pitäisikö mun olla huolissaan. Mutta kun ei tee mieli niin ei tee. En mä muuten pelkäisi, mutta se että on vaikea taas nousta sen jälkeen mikäl

Viime päivinä on jotenkin ollut kauhean väsynyt fiilis. Väsyttänyt aivan sikana. Toisaalta Viksu pitää mut tässä elämässä väkisinkin kiinni ja oikeasti se on tosi kiva homma. N:kin on saanut mut ajattelemaan kaikenlaisia juttuja ja vaikka meillä onkin niin eri elämäntilanne, niin jotenkin tuntuu kivalta kuulua siihen, pienin asioin. Tänään oli aivan älyttömän hauskaa pestä, lajitella ja viikata lastenvaatteita ja puhua turhaakin paska siinä. Ja jotenkin vaan... elämä jatkuu. En edes ehdi miettimään kurjia asioita enkä jaksa stressata. En jaksa miettiä pääsenkö kouluun ja mikäli pääsen niin minne. Toisaalta täälläkin on hyvä olla. Mulla on pari kaveria, mulla on täällä jonkinlainen elämä. Haluaisin vain muuttaa johonkin muuhun kämppään, mutta muuten... Loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Tietty väsyneenä nyt kaikki tuntuu kurjalta ja Viksukin ärsyttää, mutta oikeasti loppujen lopuksi on paljon kaikkea kivaakin. Kuten se miten se haluaa leikkiä ja että heitän sille luuta, tai kun se tulee

[gallery link="file" columns="2"] Koiranomistajan arki on iskenyt naamalle. Siis ei mikään ole tullut yllätyksenä. Se on ihan lohdullista. Mutta ei tätä helpoksi voi sanoa. Oltiin torstaina N:n luona ja Vihtori väsähtikin ihan kivasti kun takaisin tultiin. Pelkäsin vähän että jääkö se kaipaamaan vanhaan kotiin, mutta ei mitään ongelmaa. Tänään oltiin H:n kanssa pikaisella lenkillä. Tää tietty oli aivan huumassa nartuista jotka tuli vastaan ja haukkui ja vikisi. Meitä vastaan käveli nainen rattaiden kanssa kun tämä sekoili itsekseen sen nartun perään ja tää nainen totesi sille rattaissa istuvalle pojalle että "Tuo tarvitsisi kyllä kuonokopan." Anteeksi nyt vaan mutta vaikka Vihtori haukkuukin, niin ei se pure. Eikä tuo piski olisi edes päässyt niiden lähelle kun se oli lyhyellä remmillä just ton aikaisemmin kadun toisella puolella olleen koiran takia. Mutta joo, ei ole tuokaan nainen lemmikkiä tainnut ennen omistaa. Noh, tänään olin N:n luona ja päädyin lop

Jännittää kun Vihtori on ekan kerran näin kauan yksin mun luona. Pelottaa vaan että miten se menee ja ehtiikö se tuhoamaan jotain sillä aikaa ku moon täällä. Ei ole mitenkään ihmeellistä etten tahdo tulla kouluun. Ahdistaa suunnattomasti ja tahtoisin vain kotiin. Ärsyttää nää typerät "aineet", jotka on aivan turhia eikä niistä ole mulle mitään iloa. Esimerkiksi nyt tää Viihtyisästi kodista huolehtiminen. Aivan turhaa. Mun pitäisi tällä hetkellä suunnitella kylpyhuonetta, mutten jaksa keskittyä. Osittain koska ahdistaa, osittain koska vieressä istuva tyyppi kuuntelee musiikkia ja mulla alkaa vaan särkemään pää. Pystyn paremmin tekemään kotona tän homman. Ja saamaan tästä oikeasti hienon. Mutta ku tahdon tehdä tän ihan rauhassa ja pohtia tilaratkaisuja ym. Mä tartten sen oman rauhan että saan jotain aikaiseksi. Ainoa tietysti että koira vähän rajoittaa nykyään sitä mitä voi tehdä, mutta kyllä mä saan kaikki tehtyä ku haluan. Tää on ihan kiva projekti, mutta öö... Meikä on tehny

[gallery link="file" orderby="rand"] Tosiaan Vihtori tuli torstaina. Me ollaan ehditty tappelemaan uloslähdöstä, sängyllä olosta ja ulkona olemisesta. Perjantai oli meille vähän huono päivä. JZ tuli käymään ja se taisi sekoittaa koko päivän. Ajattelin heti silloin ettei se ole hyvä idea, mutta no, nähtiin sitten todella ettei se ollut hyvä ajatus. Väsyneenä kaikki tuntuu muutenkin aika karmivalta. Noh, perjantain ja lauantain välinen yö sujui jo paremmin. Pari-kolme kertaa mä sain käskeä hänet pois sängystä, mutta muuten ihan jees. Aamulenkki sujui melko hyvin ja itse lähdin käymään kaupungissa aamupäivästä, jolloin hän jäi yksin. Yksinolo ei ole ongelma. Ainut että hän haki mun pikkuhousut vessasta (niissä oli menkkaverta). Muuten sujui jees. Iltapäivällä tutustuttiin vedonestopantaan ja sen laittaminen tuotti ongelmia. Sain pienen pureman ranteeseen. Sattui, mutta ei siitä ihmeellistä jälkeä nyt jäänyt. Loppujen lopuksi väsytystekniikalla päästiin ulos. Joka kerta

Moimoimoimoi! Mä oon Vihtori. Mussa on pystykorvaa ja saksanpaimenkoiraa. Tulin ton tyypin luo enkä kyllä tajua miks, mutta täällä oon ainaki ainut koira. Ei tule mistään esille muita. Tutkin ihan joka paikan! Pikkuperhe kasvaa. Tietoteknisten vempeleiden lisäksi nyt nurkkiin on ilmestynyt pyörimään koira. Eniten toivon ettei mulle iske mitään allergiaa ja että saisin nyt pitää ton, koska onhan hän aika ihana ja fiksu. Niinkin fiksu että hän neljä kertaa tuli yöllä mun sänkyyn... Ekan kerran mä säikähdin hengiltä ja oli täysi työ saada se pois siitä. Toisella kerralla tarjosin hälle tyynyä, sitten toista ja lopulta siihen vilttiä. Se sitten näytti käyvän aika kohtalaisesti. Mutta silti oli vielä pakko tulla mun sänkyyn. Ainakin kerran. En muista enempää kun olin niin väsynyt. Nyt sitten viimeisen kerran. Tosin, yritti hän hetki sitten mennä jälleen. Joo, mutta jos Vihtori saisi kertoa, niin se kertoisi kuinka hän tykkää lenkkeillä, koska hajuja on ihan mahdottomasti. Valitettavasti hih