Virhemarginaali

Ne hetket joina katsoi Facebookista, miten muut elivät elämäänsä ja itse oli jumissa. Toivoen selviytyvänsä seuraavaan päivään. Se hetki, kun seisoo eteisessä, kengät puolittain jalassa ja tajuaa mitä on aikeissa tehdä. Eikä uskalla kertoa kellekään. Ei ole ketään, jolle itkeä. Huutaa huutoa, joka on juuttunut kurkkuun tulematta ulos. Olla yksin. Hiljaa. Ulkopuolinen. Ulos lähtiessä nostaa kulissit pystyyn, asettaa naamari kasvoilleen. Hengittää sisään ja ulos. Uskotella että kaikki on hyvin. Vaikka oven sisäpuolella kaikki on sotkuista, likaista, väsynyttä. Tunne, kun haluaa lopettaa. Haluaa irti tunteesta, mutta ei osaa. Ei tiedä miten. Ei osaa enää yrittää. En halua takaisin. Haluan olla tässä. Kaikesta huolimatta. Mieluummin tässä kuin siellä. Nyt pystyn hengittämään. Edes hieman.

Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi ihmisiä. Sitä vaikeutta, joka kommunikoinnista seurasi. Vääriä sanoja, vääriä lauseita. Elämää, jota piti elää. Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi ihmisiä. Joku kauan sitten oli opettanut tytölle, että ihmiset tulisivat vain satuttamaan häntä. Aina. Lopulta. Viimein.

Tämä ei ole oikea paikka. Olen pulassa. Tämä on väärin. Ehkä sittenkin kuuluisin jonnekin, missä ei olisi ihmisiä. Paikkaan, jossa voin hautautua jonnekin. Ei ryhmätöitä. Ei muita ihmisiä. Kirjoja, tutkimuksia, kirjoittamista. Sillä joskus pelkään oksentavani pelkästä kommunikoinnista. Typeristä ihmisistä. Typeristä asioista. Kunpa olisin toisenlainen.

Tuhansien öiden loputtomat tunnit. Hehkuva pallo istuu ruskealla taivaalla tuulen ulvoessa kuin yksinäinen susi. On niin tuskallisen kuuma, että lakanat takertuvat ihoon kiinni ja koiran turkki tuntii märältä selkää vasten. Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja aamuun on enää vähän aikaa. Niin vähän, että on vaarallista sulkea silmät hetkeksi. Ja silti, vaikka tietää ettei niin tulisi tehdä, sitä vain antaa periksi ja herää kolmea tuntia liian myöhään. Huomatakseen ettei ole kuullut herätyskellon ääntä, vaikka se oli varmasti asetettu soimaan niin kovaäänisesti että naapuritkin heräisivät. Ja siltikin nouseminen tuntuu aivan liian raskaalta, sillä Ihansama on jälleen kylässä. Siltä ei pääse pakoon vaikka miten yrittäisi. Se roikkuu olkapäällä masentavasti ja huokailee korvaan: "Ihansama-ihansama-ihansama." Verhot eivät päästä aurinkoa sisään. On hämärää ja koira vaatii ruokaa ja ulkoilua. Vispaa häntäänsä ja naurahtelee kun sille tarjoillaan kuppiin kaikki valmiina. Jääkaa