Virhemarginaali

 Oon viime aikoina miettinyt alanvaihtoa melko aktiivisesti. Musta tuntuu etten ehkä oo hyvä tässä jutussa. En pysty pitämään lankoja käsissä tarpeeksi hyvin. Oon väsynyt ja kiukkuinen kotonakin. Vaatimuksia tulee koko ajan, mutta aikaa niiden toteuttamiselle ei. Tai sitten mä vaan oon niin huono, etten vaan pysty tähän. Ja en voi sanoa että olisin kovin ylpeä omasta duunistani muutenkaan. Ja ehkä se on se juttu, mikä syö eniten. Se että häpeää omaa työtään ja itseään työntekijänä. Tuntuu riittämättömältä.  Mulla on superkivoja työkavereita ja uusi kiva tiimi. Aattelin että kun tiimi on kasassa, niin tää väsymys jotenkin häviäisi. Mutta sen sijaan oon tässä, tähän aikaan ja en pysty irtautumaan työjutuista, koska mua stressaa niin kovaa. Siitä huolimatta että mulla on viimeinkin se odotettu loma, eikä mun tarvitse mennä työpaikalle viikkoon. Jep, ja siitä huolimatta mietin opiskelijan työvuoroja ja sitä miten voisin skarpata siinä ja tässä ja tuossa ja olla vähän vähemmän ärsyttävä ja

Oon edennyt elämässäni sellaiseen vaiheeseen... No en ole edennyt yhtään mihinkään vaikka tavallaan kuitenkin olen. Musta olisi kiva jos elämä olisi jotenkin selkeetä ja helppoa, mutta kun kaikki on pääasiassa vain sekavaa ja vaikeeta. Pitäisi tavallaan tehdä päätös ja elää sen mukaan, vaikka sitten mutta kun ehkä taas jos ei tai joo.  Oon superväsynyt. Kiukuttelen ihan turhista asioista jatkuvasti kotona, kun en vaan jaksa enää mitään. Työ saa tietyn verran tullakin kotiin, jotta se on ihan normaalia. Mutta nyt se tulee kotiin niin paljon, että se on häiritsevää. On vaikea nukkua, vaikea lopettaa ajattelua. Vaikea olla. Ja loppujen lopuksi mietin että ehkä kaikki vika onkin MINUSSA . Siinä miten olen ja ajattelen ja toimin. Että pitäisi olla parempi niin monella tavalla. Ja sitten taas ahdistaa aivan valtavan paljon. Se pahentaa lopulta tilannetta vain entisestään.  Viikonloppuna, siinä maatessani sunnuntaina V:n sohvalla yhdessäyksin-moodissa, mietin että ehkä mua ei ole vain tarkoit

Mietin sitä miten hassua on että jostain niin kauheen vaikeasta ja hankalasta voi tulla lopulta ihan kivaa. Miten vuosi sitten tuntui että en tiiä selviinkö ja onko tää nyt sitten kuitenkin virhe. Ja sitten sitä istuu tässä ja on oikeastaan tosi iloinen siitä että ei luovuttanut ja meni kaiken läpi sinnikkäästi.  Vaikka on välillä tosi epävarma olo ja tulee hetkiä jolloin ei tiedä et osaanko nyt olla kuten multa odotetaan ja kuten mun pitäisi koska sitä-tätä-tota, niin oon mä kuitenkin tässä ja musta on ihan kivaakin olla kuitenkin tässä. Siitä huolimatta että välillä itsekin ajattelee tosi tyhmästi ja negatiivisesti ja olettaa asioita. Eikä aina vaan tajua.  Tällaisena iltana tuntuu siltä että ehkä mun pitikin tehdä typeriä valintoja, jotta mä voin olla tässä ja oppia näitä asioita. Ja olla iloinen niistä asioista mistä nyt oon iloinen. En ois vajaa kymmenenkään vuotta sitten uskonut että voisi olla iloinen tällaisista pienistä ja tavallaan tosi arkisista asioista. Ehkä tää töihin-pal

Bullet journal on nykyään mun elämäni kulmakivi. Se on muuttanut muotoaan valtavasti siitä asti kun ensimmäisen aloitin tammikuussa 2017. Aluksi yritin matkia sitä miten toiset bujoaan toteuttaa. Tein peruskalenterisivut, trackereita ja listoja. Kunnes huomasin ettei ne vaan toimi. En saa bujosta irti sitä mitä tarvitsen oikeasti. Viime vuoden bujosta tiputin kaikki listat pois ja lisäilin niitä vain silloin kun tarvitsin. Kesäkuun lopulla aloitetussa bujossa ei ole tällä hetkellä kuin kaksi listaa. Luetut kirjat 2021 (jatkoa viime bujosta) sekä Kivoja juttuja tänä vuonna  -lista. Viime vuoden bujosta löytyi mm. "Kaikki Hercule Poirot- elokuvat" , "Kaikki Neiti Marple- elokuvat" ja " Nimiä Sims-hahmoille" . Mutta ei yhtäkään elämänhallinnallista trackeriä, joka olisi vaatinut jotakin muistamista päivittäin. Tykkään kirjata asioita, mutta kirjat, elokuvat, napatut Pokemonit, peleihin liittyvät asiat... Ne voi kirjata myös jälkikäteen ja tarkastaa muualta

Pääkaupunkiseudulta pariksi päiväksi takaisin kotiin. Sen jälkeen pakkasin uuden Hattivatti-reppuni ja lähdin Keski-Suomeen pariksi päiväksi. Katsomaan teatteria ja tapaamaan entistä työkaveria. Ja toki V :tä, joka kuitenkin painoi töitä niska limassa. Jäi vähän vähäiseksi se hengailuaika. Tuntuu että oon elänyt viimeiset puolitoista vuotta  VÄLIAIKAELÄMÄÄ . Kaikki on "sitten kun" ja "jos ja kun tapahtuu..." . Työpaikka on väliaikainen. Asumisjärjestely on väliaikainen. Sisustus on väliaikainen. Banaanilaatikoissa on yhä osa mun omasta elämästä, koska tämä on vain välipysähdys ennen kuin täytyy todella taas lähteä liikkeelle. Ehkä mä en vaan osaakaan olla yhdessä paikassa. Nauroin J :lle joskus kun se vaihtoi työpaikkaa usein. Että pitäisi nyt asettua ja olla. Ja kuinka ollakkaan, nyt oon ite jotenkin tosi levoton. Menossa johonkin, mutta en oikeastaan oo ihan vielä selvillä siitä että minne.  Kuuntelin miten äiti jutteli olohuoneessa siitä, miten itse valitsi jääd

 Leikin ajatuksella että jos kuitenkin. Ihan vähäsen vain. Ja eipä aikaakaan kun huomasin karsivani tageja (anteeksi, tunnisteita) ja etsiväni eri puolille ripottelemia tekstejä. Joita en koskaan ajatellut näyttää yhtään kellekään. Koska onhan se nyt kamalaa myöntää että on kasvanut jostakin joksikin.  Joten olkaa hyvä. Tässä se nyt on. Kaikki näiden vuosien raapaisut ja naarmut yhdessä paikassa, kuten alun perin oli tarkoitus. Aloitinhan Virhemarginaalin alunperin jo vuonna 2008. Ja oikeastaan tämä paikka on ollut se ainoa oikea. Kaikki muu on lopulta unohtunut. Tää vaan tuntuu niin oikeelta:

JK  hommasi mulle kesätyön kun duuni loppui kesän ajaksi. Nää viikot Helsingissä on ollut tähän asti aikamoinen seikkailu. Oon oppinut kulkee ratikalla, lähijunalla ja busseilla. Aluksi ahdisti. No, kyllä vieläkin vähän ahdistaa toisinaan. Koko kevään jatkunut riittämättömyyden tunne on läsnä. Toki siihen vaikuttaa myös se että oon väsynyt. Mut siihen sain selityksen, kun kesäkuun lopulla sain soiton tk-lääkäriltä, joka ilmoitti että mun kilpirauhasarvot on vajaatoiminnan puolella. No, olihan se jo toisaalta aikakin. Mulla on ollut about sama annostus 18-vuotiaasta asti.  Voin paremmin Helsingissä. Huomasin sen kun olin viikonlopun Turussa. Mun akut latautuu paremmin. Oon oikeesti enemmän vastuussa vaan itsestäni. Mun ei tarvii miettiä äidin asioita tai sitä miltä siitä tuntuu tai mitä sillä on menossa. Saan enemmän minä-aikaa. Hetkittäin mietin että oliko Jyväskylästä lähtö kuitenkin virhe. Tuntuu kauhean usein etten riitä. En oo hyvä tytär, en hyvä kaveri enkä varsinkaan hyvä työntek

Töissä kaikki on muuttunut ja silti pysynyt samana. On ihan kiva mennä töihin ja oon löytänyt omanlaista tapaa tehdä työtä. Joskus surettaa että jos olisin uskaltanut ja pystynyt, olisin voinut huomata aiemminkin kaiken. Sen sijaan että aina heitin hanskat tiskiin ja ahdistuin kun tuli vaikeaa. No, ahdistun yhä.  Olin ensimmäistä kertaa mukana arvioimassa opiskelijaa. Se oli ihan hirveää ja kamalaa. Kun tuntuu ettei ole vielä itsekään löytänyt sopivaa tapaa olla ja elää. Tuntui pahalta arvioida, vaikka sitten toisaalta sitä ymmärsi paremmin sen miksi omat arvioinnit oli niin tuskallisia kuin ne olikin. Ja vaikka olin tyytyväinen niin kuitenkin aina jäi riittämätön fiilis.  Vaikka aina on riittämätön fiilis. Nytkin.