Virhemarginaali

I waste so much time

Taas on se aika vuodesta kun Not Safe RPG kaipaa ensiluokkalaisia. Tarkoittanee pelaajille sitä että on alettava kehittämään 11-vuotiasta noitaa tai velhoa mikäli tahtoo mukaan Lajitteluseremoniaan. Itse osallistuin vuonna 2009 aivan ensimmäiseen lajitteluun joka Seiffissä koskaan järjesttiin ja nyt tuntuu että olisi aika kokeilla onneaan uudelleen. Mutta roolipelihahmon luominen on yhtä tuskaa. Koska hahmon tulisi olla pitkäikäinen, kiinnostava ja eteenpäin vietävä. 11--vuotias sinäänsä on helppo tapaus koska sen ikäisen persoonaa pystyy vielä muokkaamaan rajusti, mutta täytyy olla jokin idea. Hyvä idea. Sanotaan että ehkä kolme parhainta hahmoani ovat kaikki saaneet alkunsa Seiffissä. Prudence, Sadie ja Lene. Toki ehdottomasti on muitakin hyviä hahmoja, jotka elävät edelleen, joskaan eivät Seiffissä vaan sen rinnakkaistodellisuudessa. Eräällä nettifoorumilla annettiin ohjeeksi että täytyy miettiä hahmon päämäärää. Mitä hahmo tahtoo eniten. Ja oikeastaan kun todella mietin niin juuri

Mä tykkään ihan hirmuisesti istua auton takapenkillä, katella maisemia ja kuunnella musaa. Se on jotenkin... Ei tarvitse olla sosiaalinen vaan voi miettiä omiaan. Ajeltiin just L:n ja O:n kanssa Sauvoon, Paimioon jne. Oli tosi kivaa. Tosin kamala sumu ja se yksi tie oli hirveä. Mä en tykkää busseista. Ei ole omaa rauhaa ja jotenkin. Bussissa kaikki on niin eri. Henkilöautossa, tutun ja turvallisen kuskin kanssa kaikki vaan... Niin. Olen vain vähäsen outo. Olen saanut sanottua asioita, joskaan en ole varma oliko niiden sanominen oikeasti lainkaan järkevää. Suoraan puhuminen tuntuu aina yhtä ilkeältä enkä vain osaa. Kirjoittaminen on helpompaa, mutta toisaalta taas olisi vielä helpompaa antaa vain olla. Ja yritän yleensä todellakin antaa olla. Ihan vain koska... Niin. Olen liian väsynyt ja keskittymiskyky puuttuu täysin, mutta tämä on minun ihana vessanpönttöni ja saan kuulostaa niin inhottavalta ja sekavalta kuin tahdon. Jos joku ei sitä ymmärrä niin tuolla on se rasti oikeassa yläkulma

En tänään lisää kuvia, koska olen laiska, mutta risteilyllä oli kivaa. JD oli älyttömän ihana ja ääw. Sain söpön avaimenperäpehmon jonka se pelasi mulle jostain ihme pelistä ja muutenkin. Ääw. Tuntui kivalta. Veli joi ensimmäisen drinkkinsä ja silleen. Torstaina oli tosi kivaa L:n luona. Oli kiva jutella pitkästä aikaa ja kuulla kaikkea mistä ei ollut tiennytkään. Peruskahvittelut ja muut on jees. Samppalinnassa kävin katsomassa Housut pois -musikaalin ja soli hyvä. Nauratti melkolailla, vaikka ainahan toka näytös on ensimmäistä parempi. Hiukan olen hermoillut miten JG pärjää Viksun kanssa mutta tänään sitten selvisi että hyvin on mennyt ja olen iloinen. Hieman pelotti kyllä, mutta onneksi kaikki on okei ja ne ovat pärjänneet kahdestaan. Ärsyttää vain että ihminen joka joskus on ollut kaveri, ei todellakaan enää käyttäydy sen mukaan. Mun elämässä ei ole mitään mistä täytyisi olla niin kateellinen ja kyllä mulle pahamieli tulee ilmankin että joku siinä avittaa. Tai siis menneet on men

Olen viimeisen viikon kolunnut vanhoja roolipelifoorumeita. Sitä ihan ensimmäistä ja niitä joita olen vielä hyvällä tuurillani sattunut löytämään. Katsellut haikeasti ensimmäistä hahmoa, ensimmäistä peliviestiä... ja sitä miten olen vuosien saatossa oppinut kirjoittamaan. Jotenkin surullista katsoa miten kaikki on kuollutta, mutta suurin osa niistä joiden kanssa aloitti pelaamisen (Chuuko, Itu, Lellu, Hiiri...) ei pelaa enää. Tai no, yksikään ei taida enää pelata. Sen sijaan NS on yhä vain pystyssä vuosienkn jälkeen. Kahdeksan vuotta sitten musta tuli KisuJätkä. Vasta pieni pentupallero, joka ei oikeasti tiennyt mistään mitään. Eikä varmasti osannut arvata että tässä ollaan nyt. Puhuin edellisyönä lähes puolentoista vuoden jälkeen Mercurion kanssa ja jotenkin tuntui hyvältä muistella yhdessä niitä vanhoja sekopäisiä pelejä, jotka elävät edelleen keskenjääneinä netin syövereissä. Ovat kuitenkin omalla tavallaan olemassa. Ainakin minun päässäni. Suurimmaksi osaksi roolipelaamisen myötä t

Mä en ole koskaan erityisemmin pelännyt hammaslääkäriä. Enemmän mua on aina kauhistuttanut silmälääkärille meno. Mutta puolen vuoden oireiden johdosta torstain hammaslääkäri pelottaa julmetusti. Voihan se olla että mä kuvittelen vain kaiken ja tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta taas kaikki on mahdollista. Toisaalta vaikka pelottaa, tuntuu että on hyvä mennä ja kuulla se, oli pelko sitten turhaa tai ei. En jaksa kirjoittaa oikeastaan mitään, koska voi olla että olen pahasti väärässä ja kaikki tämä on vain vaaratonta ja kuvittelen, mutta toisaalta taas kun on lukenut noita juttuja, niin tavallaan onhan se mahdollista. Etenkin tupakoitsijalle. Ja yleensä vain mulla on erittäin huono tuuri terveyden suhteen. Tosiaan keskiviikkona Turkuun. Jännittää kun Vihtori jää tänne JG:n kanssa. Jännittää hammaslääkäri. Jännittää laivareissu.... Noh, ihan sama. Keskiviikkona menen kuitenkin katsomaan Housut pois- näytelmän Samppalinnan kesäteatteriin ja aion nauttia siitä vaikka yksinäni menenkin. En

En edes jaksa selittää minkä kaiken vuoksi muutto oli pakko hoitaa enkä ole varma siitäkään ratkaiseeko tämä mitään. Vanhaa blogia pääsee kyllä edelleen ihastelemaan ja lukemaan, ei hätää. Kävin sitten viemässä eilen postilaatikkoon koulupaperit. Hyväksyin opiskelupaikan ja tuntuu hyvältä että sain tehtyä ratkaisun. Tosin kiitos siitä kuuluu niille jotka potkivat mua perseelle. Ainiin! Proosa-sivun linkit vievät edelleen vanhaan blogiin, koska olen kovin laiska. Laittelen niitä tänne... jossain vaiheessa. Toivotaan että toimii paremmin, sillä kännyköiden kanssa oli ainakin viimeksi ongelmia. Nyt saa sitten kertoa toimiiko vaiko ei.

Erinäisten ongelmien vuoksi blogi on muuttanut TÄNNE . Pahoittelen häiriötä.

Mitä enemmän mä mietin, sitä paskempi fiilis mulle tulee ja sitä enemmän mä tahdon vain hypätä ikkunasta ja toivon että kuolisin koska tää on liian vaikeaa ja aikuisten elämä on liian pelottavaa enkä tahdo päättää mitään. Ahdistaa vain ihan älyttömästi enkä tiedä mitä tehdä vai pitäisikö tehdä yhtään mitään vai mitä? En tiedä todellakaan. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Tahtoisin vain antaa olla ja unohtaa että koskaan tulin hakeneeksi edes minnekään, koska ei tästä tule kuitenkaan mitään. Mokaan aivan yhtälailla sen koulun kuitenkin kuten nää kaikki muutkin. En jaksa mennä sinne ja niin... Niin siinä kuitenkin käy. Sitten vain istun kotona ja itken miksi näin kävi. Vituttaa olla minä.

Jotenkin on niin kamalan hankalaa päättää omasta tulevaisuudesta. On niin monta asiaa mikä voi mennä pieleen ja niin monta asiaa mikä taas voi onnistua. Hyviä ja huonoja puolia enkä tiedä mitä täytyisi tehdä. Tuntuu niin... sekavalta? Triangelista tuli kirje että aikoja on vasta syksyllä ja siitä lähetetään infoa sitten kun aika pystytään varaamaan. En tiedä. Olisi helpompaa jos joku valitsisi puolesta ja voisi vain sanoa etten mä halunnut tätä, mutta ei ole mun vika. Mitä silloin kun ei tiedä mitä tahtoo? Toisaalta koulu olisi niin turvallinen vaihtoehto. Siellä osaa toimia edes jotenkin. TE-asiakkaana kaikki on uutta ja pelottavaa... En tiedä. Ostin viimein sateen- ja tuulenkestävän takin. Puoleen hintaan kaiken lisäksi. + olen harrastanut hampurilaisia.

... kun nyt kerran olen aloittanut kirjoittamaan näitä asioita, joita olen miettinyt yökaudet, yritän kirjoittaa lisää. Mulla on eräs kaveri, joka on jostain syystä tuntunut olevan aina kateellinen mulle. Milloin mistäkin. Ja jotenkin tuntunut aina toivovan että olen samassa tilanteessa kuin hän itse. Aluksi sitä ei edes huomannut, mutta ulkopuoliset näkivät tilanteen selkeämmin kuin minä itse. Viime aikoina on tuntunut että todellisuudessa tämän kaiken keskellä on enää kaksi ihmistä, jotka ovat pysyneet kaikesta huolimatta. Kaikesta sähläilystä, kaikesta idioottimaisuudestani huolimatta. Toisinaan mä yritän keksiä tekosyitä kaikelle sille mitä en tee/en saa aikaiseksi tehdä. Asioille jotka oikeasti pelottaa mua. On helpompaa keksiä jokin hieno selitys. Ja joskus on vain vaikea sanoa että oikeasti ajatukset ja... noh, kaikki tuntuu sekavalta ja merkityksettömältä. Mutta viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, että on pysyttävä liikkeessä. Liikuttava ja tehtävä asioita, jottei jäisi k

Herää nyt. Joko sä nouset? Nousetko jo? Onko ruokaa? Ai tätäkö vaan? Mitä sä syöt? Saanko mäkin? JUUSTOA! Vieläkö yksi? Anna nyt! Mä tahdon! Ai miksen saa? Miksi sä syöt? Anna ruokaa! Mennäänkö ulos? Joko mennään? Miksi sä noin teet? Mennäänkö jo? Eiku leikitään vielä. Älä nyt suutu. Mennäänkö jo? Häh, miksei? Mitä sä teet? En mä jaksa, leikitään. Mennäänkö jo? No niin, ala tulla. Miksi sä pysähdyit? Mennään! Mä haistelen vielä! Hei, älä vedä! Eiku mä tahdon tänne. Minähän menen tänne! Mennään eteenpäin? HEI, mä haluan tonne! Älä oo tollanen! Haa! Toinen koira! Räksytänpä sille hiukan! AI! Älä tee noin, mä haluan haistella sitä. EIKÄ MENNÄ SISÄLLE! Miksi sä olet vihainen? Putsaa sitten tassut. Pääsenkö nyt? Ai niin, vielä valjaat pois? Miksi sä olet vihainen...? Leikitään. Tässä on luu, yritäpä ottaa. Leikitään! Heitä palloa! Mitä sä syöt? Saanko mäkin? Jos tarpeeksi tuijotan, annatko mulle? Miksi sä käsket mut pois? Okei, mennään sängyn alle. Hei, mihin sä menet? Miksi sä jätät mut yk

11. kesäkuuta 2012 Vaihdoin sitten takaisin vanhaan hyvään ulkoasuun kun muutakaan ei tunnu löytyvän. En ole tyytyväinen, mutta... Katsotaan. Molen valvonut koko yön, pelaillut ja pohtinut kaikkea. Odotan hieman kauhulla sitä hammaslääkärikäyntiä koska... kaikki ei välttämättä ole läheskään okei. Ehkä pelkään ihan turhaan. En tiedä ajattelisiko että onneksi vai valitettavasti. Joku fiksu ihminen joskus sanoi että unet on alitajunnan viestejä. Kun katselin vanhaa päiväkirjaa, huomasin yhden seikan joka tavallaan vahvistaa tuota teoriaa mulle itselleni. Viimeksi kun näin Vilijonkka-unen... JH häiriköi mua. Ne jotka tietää Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjan. Kuvitelkaa että olette paikassa joka on sitä kuvitusta ja olette kadottaneet isän. Sitten sellaisella todella todella vanhalla polkupyörällä ajaa paikalle Vilijonkka ja yrität siltä kysyä missä isi on ja saat vastaukseksi jotain hyvin epämiellyttävää. En koskaan herätessäni muista mitä se on. Siis, ei mitään pahaa, lopull

En saa nukuttua. Mietin asioita liikaa. Ihmisiä, itseäni, elämäntilannetta, kaikkea. En ole yhtään ylpeä itsestäni. Jotenkin vain... Tiedän että tää tekee ihan hyvää, mutta kaikki uudet jutut, jotka pitäisi hoitaa, tuntuu pelottavilta. Pitäisi hankkia niitä ja näitä papereita ja soittaa sinne ja tänne ja... Jotenkin en vain saa aikaiseksi vaikka oikeasti varmaan kaikki sujuisi hyvin kun vain uskaltaisin yrittää. Ehkä mun kiintiö on vain tilapäisesti täynnä. Mä tahtoisin näyttää kaikille pärjääväni, mutta jotenkin tuntuu etten pärjää muiden ihmisten mittakaavassa. Ja en tiedä missä mittakaavassa itseään pitäisi mitata. Mietin että tulenko saamaan yhtään mitään tällä tavalla, saati uskallanko edes yrittää saada mitään mitä haluaisin. Uskallanko ottaa riskin, koska aina pelottaa että jos en sittenkään osaa/pärjää/pysty/jaksa... Äitikin vain sanoi että jos tuntuu ettei jaksa niin kyllä varmaan joku lääkäri sulle sairaslomapaperit kirjoittaa. Mä en vain tiedä mihin se on ratkaisu. Tai onko

Olen viime aikoina todistanut ihmisten idioottimaisuutta ehkä ihan liiankin kanssa. Ei sillä että tietäisin paljoakan enempää, mutta se vähäkin jo tuntuu toisinaan paljolta. Jotenkin vain ketuttaa. JH on jälleen vauhdissa. Olen edelleen vihainen ja sitten herra lähettää mulle facessa biisin, jonka kertosäe kuuluu: Someday someway together we will be baby I will take and you will take your time We'll wait for our fate cos' nobody owns us baby We can shake we can shake the rock. Ei sillä että mä luottaisin enää yhtään kehenkään. Saati mua edes kiinnostaisi JH, sillä mä tahdon vähän jotakin muuta kuin mitä se on. Vaikka se kuinka puhuu paskaa niin... Sori, mutta pisteet vaan laskee kokoajan. Ehkä mä yritän antaa itselleni sen mahdollisuuden. Yrittäminen on parempi kuin ei-mitään... Kaiketi. En oikein tiedä mitä höpöttää. En ole jaksanut blogia kauheasti kirjoitella koska Viksu ja sosiaalinen elämä jotenkin vie kaiken energian. Tosin nyt on viime päivinä tuntunut että poden taas so

3,5 dl vehnäjauhoja 1,5 dl sokeria 2 tl leivinjauhetta 1 dl kermaa 1 dl juoksevaa margariinia 2 kananmunaa ½ sitruunan mehu 1 ps Pätkis minibites. (½ -1 dl maitoa) 1. Lisää erilliseen kulhoon kaikki kuivat aineet ja sekoita hyvin. Laita toiseen kulhoon märät aineet. 2. Purista sitruunan mehu ja lisää märkien aineiden kulhoon. 3. Pilko Pätkikset pieneksi. 4. Sekoita kuivat ja märät aineet keskenään, varo paakkuja. 5. Lisää pätkikset sekaan. 6. Mikäli taikina on liian kiinteää, lisää maitoa tai kermaa. 7. Annostele muffinssivuokiin (vain puolet vuoasta). 8. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. [gallery link="file" columns="2"] Sain perusmuffinssiohjeen veljeltäni jota sitten muokkailin hänen avustuksellaan omiin raaka-aineisiini sopivaksi. Tuli hyviä muffinsseja ja Vihtori tosiaan söi puolet noista sen viiden minuutin aikana jona heitin roskia ulos. Joten hyviä taisi tosiaan olla. Meikä ei ole mikään leipuri muuten, joten tämä oli suorastaan ihme että onnistui näinkin