Virhemarginaali

Tänään Niksu soitteli ja pyysi pirtelölle. Käytiin pyörähtämässä ja nautin siitä että ulkona sentään tuntui viileältä. Palasin kotiin ja sain aikaiseksi. Pesin alakerran seinän ja osan katosta (mihin ylsin), varasin pyykkituvan, tiskasin, viikkasin lakanat, keräsin pyykit ja lajittelin ne. Tein ruokaa. Sitä, mitä en eilen syönyt. Äiti lainasi 10 euroa ja pulloista sain kerättyä seitsemän. Kävin iloisesti kaupassa tuhlaamassa kaiken, mutten jaksanut illalla kun kotiuduin menoistani tehdä mitään. Söin sijaan ne kuusi jäätelötuuttia joiden piti riittää kolme päivää. Koko päivän ruokasaldo oli... kuusi jätskituuttia ja yksi suklaapatukka. Joten tää ruoka tekee ihan hyvää tänään. Olen todennut että oikeastaan mulla on Vaasassa tasan yksi läheinen ihminen. Se, joka vei mut pirtelölle. Ainut jolta voin kysyä että tuutko mun kanssa kauppaan, soskaan tai vain sinne helvetin pirtelölle. Tai vain mun luokse hengaamaan. Se, joka joskus ymmärtää vähän paremmin miten hankalia "tavalliset&q

Peruskoulussa me käytiin sirkuskoulussa. En koskaan uskaltanut kokeilla mitään, missä piti kiivetä korkealle, vaikka alla oli turvallinen laskualusta, jos sattuisi tipahtamaan. Nyt tuntuu samalta. Tiedän verkon olevan siellä, mutten uskalla hypätä sen varaan. Helsinkiin muutto tarkoittaisi hyppäämistä verkkoon. Julkinen liikenne, uudet paikat, virastokäynnit. Kaikki pitäisi alkaa taas alusta. Täytyisi uskaltaa heittäytyä ja antaa ihmisten tulla lähelle ja auttaa saamaan tilanne hallintaan. Jo pelkästään Vaasassa tilanne on hetkittäin kaaottinen, enkä tiedä miten olisin selvinnyt tähän asti ilman etsivää nuorisotyöntekijää, joka on selvittänyt ja sopinut ja tullut mukaan tapaamisiin, jotta kaikki saataisi rullaamaan. Tähän asti mä olen ollut se asiakas. Autettava. Apua kaipaava yksilö. Tänään muutuin asiakkaasta huolestuneeksi läheiseksi. Älkää pelätkö, olen ainakin vielä itsekin asiakas, mutta nyt myös se läheinen. Osittain syy on itsekäs. En jaksa kuunnella sitä miten äiti halua

Ei lisättävää. Kiitos Linda <3

Vietin aamupäivän JG:n ja pikkupojan kanssa, joka oli varsinainen hurmuri ja kasvanut viime näkemästä reippaasti. Ehdin nukkua vain puolitoista tuntia, muttei oikeastaan väsytä. Postilaatikossa odotti kirje, josta paljastui nimipäiväkortti. En olisi edes muistanut nimipäivääni ellei entinen opettaja olisi toivottanut hyvää Kristan päivää Facebookissa. Nimipäivä itsessään on menettänyt merkityksensä. En odota lahjoja, onnitteluja tai mitään. Se, miksi kirjoitan tästä nimipäiväkortista liittyy hyvin vahvasti siihen mitä on meneillään. Luulenpa että Sirpale-täti tietää enemmän kuin aavistankaan. Äiti luultavasti avautunut. Itse kortti on, tapansa mukaan, koira-aiheinen, mutta sen teksti sai pysähtymään hetkeksi, osittain kiitos J:n aamuisen puheen (todellakin pitäisi tehdä lista kirjainyhdistelmistä joita käytän ihmisistä, sillä menen itsekin jo sekaisin). "Rohkeus ei vaadi suuria harppauksia, vaan paljon pieniä askelia." Loppujen lopuksi en tiedä paljonko täti-ihminen

Hassua on se että vaikka Turussa mulla oli ihan yhtä vähän elämää kuin täälläkin, en tuntenut itseäni yhtään niin yksinäiseksi kuin nyt. Olen soittanut äidille lähemmäs seitsemän kertaa. Vain jotta voisin puhua ei-mistään. Aloin jopa selittää iskälle synttärilahjajuttuja. Äiti halusi keskustella mun tulevaisuudesta. Siitä että olenko aivan varma siitä että haluan oikeasti, itseni vuoksi, Helsinkiin. Siitä, mitä koulutusta kannattaa ajatella. Ja miten pitkä tie se on sitä kautta mitä olen ajattellut. Todellisuudessa halusin sanoa: "Äiti, ku sun tytär ei ole aina edes varma siitä että haluaako elää, niin miten kuvittelet että se ois varma siitä mitä aikoo tehdä?" Sanoin sen sijaan että jostain on aloitettava ja ei mulla ole Vaasassa mitään. Eikä oikeastaan edes Turussa sen enempää. Jos todella haluaisin, olisin hakenut ne pahvilaatikot alakerrasta ja pakannut ne. Pyytänyt N:a kuskiksi jotta saisin enemmän pahvilaatikoita ja ilmoittanut työkkäriin mennessä että aion irtisano

Niksu On niin kuuma. Käytiin Niksun kanssa pirtelöllä Hesessä. Päädyin sitten Anttilan lastenvaateosastolle ja tein löydön enkä voinut jättää sitä sinne, koska näin sieluni silmin vaatekappaleen Pikkuneidin päällä. Niksu pohti pitääköhän N vaatteesta yhtä paljon kuin minä, mutta otin riskin ja ostin sen silti. Koska rakastan kirkkaita värejä ja... Koska yksinkertaisesti rakastan lastenvaatteita. Kuva täältä . Päätin myös paketoida lasten synttärilahjat kun muistin että joululahjapaperia on vielä jäljellä. Tulipas joulu keskelle kesää. Ei se varmaankaan haittaa. Tärkeintähän on että saa avata paketin, eikö niin? Tietenkin mun oli pakko tehdä kortti ja koska Pikkuneiti pitää Muumi-teemasta, etsin netistä kuvan Muumipeikosta, piirsin näytön läpi, leikkasin, tussasin ja liimasin vaaleanpunaiselle kartongille. Kartongin leikkasin vielä muotoon ja kirjoitin taakse lorun. Tulee nämä synttärilahjat vähän myöhässä, mutta ei se mitään. Poikasankarille en ole saanut aikaan korttia

Keskustelin pitkään erään kaverin kanssa erään firman kotisivuista ja siitä miten suuri merkitys kotisivuilla on markkinointiin. Oli hämmentävää tajuta että kaikille se ei ole niin itsestään selvää, että asioiden on oltava helposti saatavilla ja löydettävissä ja ulkoasu vaikuttaa niin paljon imagoon. Ja miten tärkeää on yksilölliset, pienet yksityiskohdat. Keskusteltiin myös siitä miten tärkeää on teksti ja miten paljon se vaikuttaa siihen, millaiset asiakkaat ottavat yhteyttä ja kuinka helposti lähestyttävän olon tietynlainen teksti ja ulkoasu tuovat. Hämmennyin siitä että oikeasti on olemassa ihmisiä jotka opiskelee monta vuotta oppiakseen miten markkinoida omaa juttua ja miten tuoda asiat selkeästi esille. Ja että oikeasti yhden esittelytekstin teko voi olla jollekin todella vaikeaa. Esimerkkinä tein J:n kotisivujen esittelytekstin. Oli hämmentävää kuulla että työajaksi odotettiin noin viikkoa, vaikka todellisuudessa hommaan meni pari-kolme tuntia, aktiivisen yhteydenpidon vuoks

Olen kotiutunut jotenkuten. Kaipaan sitä että tein ruokaa kahdelle. Kaipaan sitä että aina oli äiti, jolle voi kertoa University of Magicin uusista ideoista. Kaipaan sitä että oli viileämpi asunto. Kaipaan sitä että voin kysyä mitä tuon kaupasta. Äiti halusi teatteriin, mun kanssa. Luulin että puhutaan vaan yhdestä näytelmästä mutta se yllätti ja varasi liput kahteen. Perjantaiaamuna mulle vasta kerrottiin Honkapirtin reissusta ja lähdettiin sinne nostalgisoimaan. Meillä oli veljen kanssa tapana kerjätä nekku sillä että vietiin lautasia ja kuppeja ulkoa sisälle, kunnes kassatäti sanoi että ootte olleet niin ahkeria että saatte nekut. Se oli kesän yksi parhaista jutuista. Aina. Käytiin tsekkaamassa se metsäkirkko ja olin vauhkona sen vuoksi että maasto oli epätasaista ja äidin kävely on välillä tosi hankalaa. Kun käveltiin bussipysäkille, äiti totesi yhtäkkiä: "Voi ku sä lähet huomenna, oltais voitu joku päivä vielä mennä ihan Ruissalon päättärille ja kävellä siellä." Mä o

Olen kotona. Oman koneen ääressä, jota rakastan silmittömästi miniläppärin ja kännykän armoilla olon jälkeen. Asunto on kuin sauna. Ei niin paha kuin kuvittelin, mutta melko paha. Junamatkailu sujui suhteellisen hyvin. Mitä nyt pikajunissa ei ole sitä ilmastointia, juna oli myöhässä ja vaihtoaika Tampereella oli enemmänkin se kolme minuuttia 13 minuutin sijaan. Seinäjoellakin tietenkin tultiin raiteelle yksi. Juna Vaasaan lähti raiteelta 4. Jippii. Paljon juoksemista. Matkatavaroiden raijaaminen oli erityisen tuskallinen operaatio, koska veli (juhannuksena käydessään) vei sen helvetin vetolaukun ja sain tulla pelkällä putkikassilla, Ikean kylmäkassilla, repulla ja olkalaukulla. Ei enää koskaan. Eihän? Olin tajuttoman kärttyinen, koska äiti ja kummitäti päättivät tulla saattamaan. Ja mä toivoin kaikesta sydämestäni että pääsisin polttamaan. No, tiukkojen vaihtoaikojen vuoksi sain ensimmäisen tupakan puoleentoista vuorokauteen vasta Vaasassa. Ja no, ylipäätänsäkään en tajua miksi ai