Virhemarginaali

Eilen iski pikkuinen epätoivo tuon kemiankurssin kanssa. En tiedä miten ikinä selviän siitä ja tuli vain olo että olenko vähän tyhmä. Kävin juttelemassa koulussa ja joudun odottelemaan perjantaihin asti jotta saan tietää mitä tapahtuu. En saa edes rahaa ennen kuin asia on selvinnyt ja vuokra olisi kiva maksaa. Puhuin yhden opettajan kanssa ja tuli olo että olen vähän vajaa enkä ikinä tule pärjäämään yhtään missään, sillä kaikki on nykyään sellaista työtä ja ää... Joo, tiedän että tää kyseinen opettaja tarkoitti hyvää, mutta tuntui se silti vaan... Kun on muutenkin niin väsynyt. Mä vaan huomasin taas eilen miten kovasti esitän olevani vahva ja haluan että muut kuvittelee niin. Shirk sai mut suuttumaan taas vaihteeksi, ja ihan pikkujutusta. Mutta ottakaa huomioon että olin leikkinyt Tongon kanssa melkein pari tuntia ja treenaillut kroppaani. Se on muuten hyvä vastus, nyt kun hän haluaisi vaan olla "isotyttö" ja olla "seisaallaan". Siinä on ihana lapsi, oikeasti. Lukuu

Olen hoitanut käytännön asioita. Nyt pelottaa. Huomenna hoitamaan viimeinen paperi kuntoon ja sitten toivotaan parasta. En tiedä, vihaan tällaista epävarmuutta, mutta toisaalta olen varma että tämä on oikea ratkaisu. Ainakin nyt tuntuu siltä. En osaa sanoa nyt mitään järkevää, väsyttää ihan sikana ja mietin josko sitä menisi nukkumaan... Mutta pitäisi kyllä käydä heittämässä tuo paperi postilaatikkoon ja käydä kaupassa ostamassa jotakin... Mutta ehkä vien vain tuon paperin laatikkoon kohta ja menen nukkumaan. On niin hemmetin kylmäkin.

Puhuin äidin kanssa jatkosuunnitelmista ja tuli puhetta että muuttaisinko lähemmäs Turkua, sitten kuitenkin. Turkuun mun pisteet ei riitä, en todellakaan usko siihen, mutta lähemmäs tietenkin olisi kivampi toisaalta. Ehkä tää Vaasa on jo vähän nähty paikka ja siinä vaiheessa kun muuttoon olisi mahdollisuuksia niin... Kolme vuotta olisin asunut täällä. Toisaalta sitten en oikeasti tiedä, mutta Pori mua kovasti kiinnostaisi. Olisi lyhyempi matka kotia, mikä olisi oikeastaan aika kiva, mutta myös olisi sopivampi matka Vaasaan, sillä ei näitä (harvoja) ihmisiä haluaisi tännekään yksikseen jättää ja niin... En tiedä, mutta näin alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin jäämässä tänne, ellei käy hyvä tuuri, joten no worries... Huomenna sitten alkaa asioiden selvittely rumba ja toivottavasti lähes kouluton loppuvuosi. Tietenkin jatkan tätä mun yhtä projektia joten ei tässä aiota ihan laakereilla levätä, mutta toisaalta tekee ehkä ihan hyvää tämä. Tän päätöksen jälkeen olo on ollut vähäsen kevy

Me oltiin opeteltu koulussa laulu, jota me laulettiin myös iltapäiväkerhossa ja mä rakastin sitä laulua yli kaiken. Mä aina lauloin sitä meidän pihalla kun olin keinumassa. Meillä oli aina tapana laulaa koulussa opittuja lauluja keinuissa. Meidän alakerrassa asui vanha nainen, joka kerran sitten pysäytti mut kun olin menossa kotia pihalta ja kehui mun laulamista ja pyysi mua kirjoittamaan sille ne laulun sanat, koska se oli menossa leikkaukseen. Mä kilttinä tyttönä kirjoitin ne sille ja pudotin postiluukusta. Mä sain myöhemmin siltä naiselta kiitoskirjeen sekä Suojelusenkeli-taulun. Mulla oli jo sellainen iso ja musta oli kivaa ku nyt omistin myös pienemmän. On muuten edelleen tallessa, sekä kiitoskirje että taulu. Etsin tuossa yhden laulun sanoja ja törmäsin taas tähän kyseiseen lauluun ja tuli just mieleen se vanha nainen jolla oli mustavalkoinen kissa. En enää muista kissan nimeä. Aloin miettimään ihan oikeasti että milloin mä olen viimeksi oikeasti rukoillut, enkä muista. En edes t

Olen tän viikon miettinyt mitä teen ja tänään olen tehnyt jonkinlaisen päätöksen ja jatkosuunnitelman. Mietin vielä ja maanantaina sitten alan hoitamaan asioita ja miettimään miten käytännössä asiat hoituu. Ja tekisihän se loma ihan hyvää taas, olo on sellainen. En tiedä mitä hyötyä mulle on tosta jatkosuunnitelmastakaan loppupeleissä, mutta jotain on pakko tehdä. En vain voi olla tekemättä mitään ja tämä kuulostaa nyt tällä hetkellä ainakin parhaimmalta ajatukselta vähään aikaan.

J linkkasi mulle tämän . En osaa sanoa mitään. Sanokoot joku muu jotakin. Huolestuttavaa on että tunnistin muutamasta kohdasta itseni. Olin koulussa. Kokonaiset kaksi tuntia ja sain tehtyä matikan kokeen. Tuntui että kiva että edes yksi asia menee kohtalaisen hyvin kun kaikki muu tuntuu menevän päin hittoa. Siis koulussa. Vapaa-ajasta en ole vielä ihan varma. Onko tää sitä perseelleen-menemistä vai ihan tavallista peruspaskaa mitä nyt aina on. Ton dokkarin jälkeen en osaa kertoakaan enää yhtään mitään mistään. Taidan mennä katsomaan leffoja ja syömään jotain epäterveellistä.

Sain tehtyä kaikki annoskortit ja päätin tutkia tarkemmin löytämääni mielenkiintoista sivustoa, jolta etsin mm. suojeliukset Harry Potter -roolipelimme hahmoille. (Ainiin! Olen iloinen! Täällä on lunta!) Mutta siis... Oikeasti on aika jännää lukea noita kuvauksia ja miettiä miten ne sopii itseen ja pitääkö ne edes paikkansa. Vaikka aika hyvin kaikki vastaantulleet koopit on osuneet kohdalleen. Ja tykkään erityisesti mun syntymäkartasta... No joo, mutta listailen nyt näitä ihan vain huvin vuoksi... (jottei tarvitse mennä ihan vielä suihkuun) Ja tosiaan nappailin näitä sivuilta: Astro.fi ja Energiasivu Indigo . Suosittelen erityisesti katselemaan jälkimmäistä! Ja käy rekisteröitymässä myös astro.comiin (englanniksi) jos oma syntymäkartta kiinnostaa. Horoskoopiltani olen neitsyt Nouseva merkkini on skorpiooni Aurinko neitsyessä Kuu vaa'assa Merkurius neitsyessä Venus leijonassa Mars vaa'assa Numero 9, Purppura Tuli Tähti Symboli: li - tuli (viehättävä) Kaksi vahvaa yang-viivaa p

Kun kävin nopeasti kaupassa, koriskentällä oli jo lunta. Hetken aikaa oli hirvittävän kiva olo ja kaikki tuntui kivalta. Mutta sitten taas tuli hirvittävä väsymys eikä huvita tehdä mitään. Mulla on aina välillä näitä kausia etten jaksa tehdä yhtikäs mitään. Haluan vain nukkua, lukea ja ropettaa. Hyvä kun suihkuun jaksaa mennä. En tiedä onko se tää pimeys vai mikä se on, mutta olo kuin olisi talviuniaika. En jaksa puhua puhelimessa, en jaksa tehdä ruokaa enkä jaksa korjata jälkiäni. Ärsyttää toi soittoääni, mutten vaan jaksa vastata ja kuunnella jotain höpönhöpöä. Ei ole sellainen olo yhtään. Tuntuu ettei toi koulu edisty mihinkään. Matematiikan tehtäviäkin varten otin kaikki kopiot annoskorteista ja niittailinkin ne valmiiksi, mutten ole saanut edes aloittamaani tehtävää loppuun asti. Ärsyttää oma toimettomuus, mutta torstaina oli just se fiilis, ettei tästä tule ikinä yhtään mitään, enkä tiedä olisiko parempi vetäistä itsensä hirteen vai yrittää olla välittämättä mistään. Jälkimmäinen

Johannes istuu sängyllä. Katsoo kelloa odottavasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä levottomammaksi hän käy. Hän pyyhkii, itselleen vihaisena, kyyneleet ja kuuntelee hiljaisuutta. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä mikä oli vialla. Kaksi kuukautta sitten kaikki oli hyvin. Milla oli yhtä raivostuttavan ihana kuin ennenkin. Eikä hän aluksi ollut huolissaan. Oli Millan tapaista jättäytyä kotiin toisinaan ja syventyä pieniin projekteihin, joihin hän ei mahtunut mukaan. Mutta hän huomasi pian, ettei hän tiennyt enää lainkaan mitä nainen puuhasi. Kunnes opettaja koulusta soitti ja kertoi Millan olevan erotettu määräajaksi. Kaikki se tuntuu yhtäkkiä niin merkitykselliseltä. Hän yrittää miettiä mistä se kaikki alkoi, muttei löydä tilannetta josta kaikki olisi lähtenyt liikkeelle. Ja nyt hän odotti Millaa, joka oli ties missä ja kello oli jo kymmenen. Kyllä hän tiesi ettei Milla pelännyt pimeää, mutta hän pelkäsi silti että jotain olisi sattunut. Hän pelkäsi mitä nainen voisi tehdä, etenkin sen jälk

Kyllä, minä tiedän että kello on varttia yli yksitoista. Ja kyllä, tiedän varsin hyvin että pitäisi olla nukkumassa. TNG:ssä offissa puhuttiin kirjoittamisesta ja koulusta, enkä jaksa sinne kirjoittaa mitään mutta avaudun nyt kuitenkin. Kirjoittaminen menee koulun edelle. Eiköhän se ole jo kaikille selvää. En muutenkaan koskaan ole jaksanut kouluun keskittyä täysillä, koska olen vain tämmöinen eikä kiinnosta oikein mikään kuin hetken aikaa. Ja siis kun en vain voi keskittyä moneen asiaan samaan aikaan kuitenkaan ja stressaan. Ötö kirjoitti että se tahtoo yhteen tiettyyn kouluun, jonka vuoksi se keskittyy kouluun ja tavallaan tajuan. Mulla vain ei ole mitään minkä vuoksi tehdä mitään, loppupeleissä. Ensinnäkin tunnen itteni niin huonoksi kaikessa ja vertailen itseäni aina muihin. Sitten käy niin etten edes viitsi yrittää... Nytkin yritän kirjoittaa EDELLEEN prosessiainetta ja puolessa tunnissa olen saanut niin hirvittävän aloituksen etten edes tiedä millä sitä löisi itseään. Hävettää ai

Tässä hän seisoo, tietämättä missä hän on. Kyttyrä on hänen vierellään yhtä hämmästyneenä. Lunta sataa harmaalta taivaalta ja päässä humisee kummallisesti. Koira katsoo Kyttyrää ja odottaa tältä jonkinlaista havaintoa heidän olinpaikastaan. "Suoraan sanottuna ei aavistustakaan", Kyttyrä vastaa, hieroo näkymätöntä partaansa keskittynyt ilme kasvoillaan. Koira näyttää pettyneeltä. Koko paikka on lumen peitossa, eikä missään näy ketään. Lumi narskuu, he kävelevät hiljaa jalkojen upotessa polvia myöten lumen valtakuntaan. "Mut eikö me oltu autossa eilen?" Kyttyrä äännähtää kohta. Koira on hiljaa. Hän pysähtyy, katsoo vaaleita silmiä, jotka ovat pelokkaat. Koiran silmät silmälasien takaa ovat vetiset. "Koira hei, ei sun tartte pelätä, kyllä me joku löydetään", Kyttyrä sanoo ja sulkee tytön syleilyynsä. Koira nyyhkäisee. "Entä jos sä ja mä... jos me ollaan kuoltu", Koira nyyhkyttää lisää ja Kyttyrän sisällä roihahtaa. "Älä alota niitä enkelijuttuj

Tiedättekö, että kun on ihan oikeasti nukkunut huonosti, kutisee, sattuu ja kirvelee ja sitten joku kyselee jotain eikä oikeasti edes voisi ymmärtää sitä tuskaa niin ottaa päähän ja niin... Kirvelee, kutisee ja tuntuu siltä että olisi roska silmässä. Sitten vuotaa ja sama uudelleen alusta. Koko hela yö, aamu ja iltapäivä ja mulla menee hermo. En taho mennä lääkärille, koska ne antaa mulle jotain hiton tippoja, joita en saa laitettua edes itselleni, koska en tykkää tipoista ja ne on niin kamalia. Enkä halua että kukaan kajoaa mun silmiini. Nimim. pelkään/vihaan/inhoan silmälääkäriä Ja sitten ää ja ää ja ää... ja menee hermot ja menen kohta nukkumaan uudestaan koska on niin paska fiilis. Suksikaa kuuseen.

Kisu-täti on kyllä kovin ärtynyt ja osittain vähän vihainenkin. Lomani vuoksi Kela nyt vaatii takaisin lokakuun tukea, vaikka koulunhan moka se on. "Ai niin, sun loma alkoi tänään et voit mennä kotia." Yleensä olisi kiva tietää vähän etukäteen asioista, mutta mitä voi olettaa tuosta koulusta? Ärsyttää, koska 12. lokakuuta olin jo maksanut vuokran, enkä ollut saanut etukäteen tietää koko lomasta. Sitten vain lyötiin tehtävät käteen ja kolmen viikon loma alkoi. Nooh, kunhan se Kelan lappu maanantaina tulee niin kirjoitan semmoisen ärrinmurrintekstin. Koulussa on taas ollut häslinkiä, mutta olen selvinnyt lähes kunnialla. Mitä nyt nukuin torstaina pommiin. Harmitti, mutta ei se mitään. Täytyy vain sanoa että noilla opettajilla on jokin mua vastaan, ainakin kun torstaina ensin kiroaa että kello on niin paljon ja sitten soittaa kaverille niin kuulee olevansa opettajan mielestä kaksinaamainen. Enkä ehkä muuten olisi uskonut, mutta tämä kaveri on kokoajan puolustanut kyseistä opetta

Johannes istuu häntä vastapäätä. Katsoo silmiin ja odottaa. "Näytä sun kädet", mies sanoo eikä Milla liikahdakaan. Johannes nousee, vetää väkisin hihat ylös. Vanhat arvet näkyvät haaleina. He katsovat toisiaan silmiin, eikä kumpikaan sano sanaakaan. "Pitääkö mun riisua sut kokonaan. Luulitko sä etten mä huomaa että saksissa on verta?" "Idiootti, mikset pessyt niitä" , seinät huutavat hänelle ja Milla säpsähtää. Miten niin pessyt niitä? "Sä sanoit että sä oot lopettanut", Johannes sanoo ja Milla näkee uupumuksen silmissä. Hän nousee ylös, menee makuuhuoneeseen ja käpertyy sänkyyn vaatteet päällä. Radiossa soivat uusimmat listahitit, mutta hän kuulee seinien moitteet siitä, että hän oli unohtanut siivota jälkensä. Hän ei vain ymmärrä miten saksiin muka olisi joutunut verta. Hän yrittää miettiä, mitä on tehnyt koko iltapäivän. Ja vaikka kuinka hän yrittää muistella, hän ei muista. "Mutta se helpotti vai kuinka?" Johannes tulee istumaan sän

... tulee aina ideoita. Liikaa. En tiedä kuinka tervettä on että kirjoitusmusiikkina käytän Arttu Wiskarin Tuntematonta potilasta ja Samuli Edelmannin Ei mitään hätää -biisiä. J kyllä feississä kertoi sen olevan hyvin kirjailijauskottavaa, mutta joo... En tiedä kuinka hyvää tää tekee mun (olemattomalle) mielenterveydelle. Ja noilla biiseillä on vaan... Siis ne ei liity kuitenkaan mitenkään koko tarinaan, mutta kirjoitan vaan paremmin kun kuuntelen niitä repeatilla. Ja niin, tein Helmen testin. Mutta joo... Olen liian energinen kellonajan huomioon ottaen, täytyisi oikeasti nukkua, mutta kirjoituttaa ja ajattelin tässä vaiheessa blogittaa koska tuli semmoinen olo että pakko vain kirjoittaa ylös ajatuksia. Ja niin, A:lle anteeksi siitä että tekstejä ei nyt ole täällä. Julkaisen ne jossakin vaiheessa tänne (+ yhden uudelleen kirjoitetun ja jatketun stoorin). Fysiikan koe meni tänään päin mäntyä ja tuskailen sitä miten jaksan. Toki olen ollut nyt tyytyväinen itseeni koska olen jaksanut n

Kadun ihmisillä on kiire. Ne juoksevat autotien ylitse ja yrittävät ehtiä bussiin. Nainen naapuritalosta ulkoiluttaa ranskanbulldogiaan ja koiralla on tummansininen takki. Sade rummuttaa ikkunaa vasten, vaikka pilvien takaa näkee auringon. ”Onko nyt hyvä?” Johannes kysyy ja Milla nousee, ottaa haarukan ja varoen maistaa pannulla paistuvaa munakasta ja nyökkää. Jos hän olisi ilkeä, hän kertoisi ettei Johannes käyttänyt tarpeeksi mausteita. Mutta tänään hän ei jaksa olla ilkeä. Hän katsoo kuinka mies laittaa munakkaan lautaselle ja pinoaa siihen muutaman suikaleen pekonia. ”Etkö sä halua? Mä jätin sulle makaronisotkua eilisestä. Ja kaapissa on popparia ja limsaa”, mies ohjastaa kuin pientä lasta. Millan lävitse kulkee ärtymys, mutta hän ei halua näyttää sitä. ”Mä jätän sulle kympin, jos käyt jossain”, Johannes sanoo, mutta silmistä näkee ettei hänkään enää usko siihen. Milla nyökkää ja nappaa yhden pekonisuikaleen toisen lautaselta. Lautaselta, jossa on kuva piirretyistä dalmatialaisista

Mä muistan vieläkin kuinka mua pelotti. Mä vaan mietin että mä olen vasta 15-vuotias. Pelkäsin sitä miten mä pärjään, enkä mä uskaltanut kertoa kellekään kuinka paljon mä pelkäsin etten tutustuisi kehenkään ja että mulle tulisi kamala koti-ikävä. Mä pelkäsin sitä että selviydynkö niistä asioista mitkä tulee eteen, kun pitäisi itse alkaa opettelemaan asioiden hoitamista. Mutta mä tein sen. 12. elokuuta mä olin vieraalla paikkakunnalla ja mä katoin kuinka äiti ja iskä lähti. Uusi kämppä pelotti ja samalla kuitenkin oli ihanaa kun se oli oma. Kaikki oli mun omaa. Mun ei vielä silloin tarvinnut jakaa sitä kenenkään kanssa. Koulukin alkoi ja mä tutustuin lopulta yhteen naiseen mun luokalla. Ja 14-vuoden ikäerosta johtuen, se varmaan helpotti osittain mun oloa. Se että siltä mä saatoin kysyä apua ja se suhtautui opiskeluun kuten minäkin. Ja mä olin oikeasti silloin tosi innostunut oppimaan. Mut ehkä just se kaikki epävarmuus ja yksinäisyys... Ei mulla ollut kavereita kuin koulussa. En mä ket

Aamulla ahdisti. Mitä enemmän ohjetunnilla kuunteli, sitä enemmän tuli sellainen olo että tahdon pois täältä. Ja kun päästiin keittiöön ahdisti ja ahdisti kun kaikki touhusi enkä mä oikein tiennyt mitä mun pitäisi edes tehdä. Kaikki vaan käski aloittaa, mutten mä tiennyt mistä aloitan. Ja kun opettaja sitten käski mun tehdä, mä vaan heitin mun ohjeet lattialle ja sanoin että lähden himaan. Sitten parkusin pukuhuoneessa samalla kun riisuin keittiövaatteita pois. Mä en vaan voi sietää sitä että olen huono. Se opettaja sit tuli sinne just kun olin alkanut rauhoittumaan ja aloin sitten uudestaan parkumaan. Tuntui hassulta, että joku opettaja todella... Tai siis yleensä mä lähden velvollisuudentunnosta takaisin. En kehtaa lähteä sitten enää koulusta jos mun kaa tullaan juttelemaan. Mutta jotenkin se... En mä tiedä. Mä sain ekan kerran koko syksynä tehdä jotain muutakin kuin tiskata, kuoria perunoita tai jotain muuta pikkuhommaa. Ja mä sain jotain aikaseksikin. Vaikka se olikin vain salaatti

Yli kolme ja puoli vuotta sitten erosin J:sta. Kokoajan olen kuitenkin joutunut sen kanssa tekemisiin jostain hemmetin syystä. Se ei ole jättänyt mua rauhaan ja joskus se on jopa tuntunut ihan kivalta, sillä kyllä, rakastin sitä omalla kierolla tavallani. Kyllä, tietyllä tavalla olen ollut mustasukkainen. Se on vain se pieni naputtava tunne. Suututti kun se kertoi saavansa lapsen nykyisen muijansa kanssa, mutten sanonut mitään. Nyt hän sitten ilmoitti menevänsä naimisiin. Ei siinä mitään, menköön. Omapa on asiansa. Mutta sitten kuitenkin hän kertoo kuinka hän rakastaa mua ja plaaplaaplaa... Argh! Mikä hemmetin ongelma on jättää mut rauhaan. Antaa asioiden olla. Ei se rakkaus mihinkään katoa, mutta silti. Se että se muistuttelee itsestään, pahentaa vaan kaikkea. Mä menen aina niin sekaisin. Kun miettii sitä, että mä jätin sen. Sen jälkeen mä olin huora, lutka yms. Hänessä ei ollut mitään vikaa, vaikka mä yritin kertoa missä meni vikaan. Sitten hän halusi mut takaisin. Nyt se on puolisen

Milla soittaa ovikelloa. Asunnosta ei kuulu ääniä. Hän odottaa kärsivällisesti ja kuulee kuinka joku tulee rappukäytävään ja jää odottamaan hissiä. Hän kuulee välioven aukeavan ja sitten oven lukko naksahtaa ja vanhus työntää ovea auki. Milla avaa sitä enemmän ja vanhus katsoo häntä. "Taisit tulla hakee kenkiäs", vanhus sanoo hyväntuulisena ja Milla nyökkää. Mies siirtyy hitaasti kepistä tukea ottaen ja Milla astuu sisään. "Keittäisitkö sää aamukahvet meille. Oletko sää koskaan lukenu Tuntematonta sotilasta?" vanhus kysyy ja Milla pudistaa päätään ja kävelee miehen perässä keittiöön, ottaa kaapista kahvipurkin. "Sun kannattais lukea tää kirja, se on hyvää yleissivistystä. Sillon kun mää olin nuorempi me poikien kanssa luettiin tätä ja tykättiin hirmusesti." Milla istuu vastapäätä miestä saatuaan kahvinkeittimen päälle. He istuvat hiljaa, mies lukee kirjaansa ja Milla kuuntelee tippuvan kahvin kurlausta. Kurlauksen hiljettyä hän hakee kahvikupit samasta kaa

"Katsotko sä sitä?" "Mm..." "Koska sä aiot puhua mulle?" Kaikki on hyvin, Milla tolkuttaa itselleen. Silti jokin painaa rintaa vasten. Ei opiskelijan tulot, ei se että hänet erotettiin koulusta. Mutta jokin painaa silti, raapii vatsanpohjaa kynsillään. Hän istuu sohvalla, jalat rintaa vasten. "Ei sun jalat enää taivu siihen asti" , naurava ääni huomauttaa tyhjästä ja hän pudistaa päätään. Ei, eivät taivu. Eivät ole taipuneet pitkään aikaan. Johannes ei koskaan sano sitä ääneen. Johannes tietää kuinka hän silloin pukisi takin päälleen ja lähtisi ulos. Lähtisi, eikä palaisi tunteihin. Hän istuisi puistossa itkien kunnes tulisi liian kylmä. "Milla hei, mä en jaksa tätä mykkäkoulua", Johannes sanoo olohuoneen oven suusta ja Milla kellahtaa kyljelleen saamatta sanotuksi sanaakaan. Se painaa niin kovaa. Johannes tulee raskain askelin ja nappaa kaukosäätimen mustalta sohvapöydältä, jonka Milla on valinnut, ja sammuttaa telkkarin.

Koska en sitten ikinä voi uskoa, kun sanotaan ettei kannattaisi tehdä näin ja noin, onnistuin (toisen kerran) tuhoamaan blogini, foorumini sekä L:n blogin. Toisaalta, kiitos sen, metsästin uutta ulkoasua parin tunnin verran (enkä ole vieläkään tyytyväinen) ja pikkuhiljaa yritän saada kaiken ennalleen. Olen tosiaan erittäin pahoillani, että tuhosin L:n blogin (mutta voitin tietotekniikan ja sain ongittua blogitekstit, hah!) Mutta siis, nyt kannattaa varautua hiljaiseloon, mikäli oikeasti meinaan saada aikaiseksi jotakin.

Ruskeatukkainen mies pitelee käsissään konseptia. Silmät tarkastelevat suttuista käsialaa. Mies rykäisee, kohottaa katseensa naiseen, joka suorii farkkuhamettaan. "Mistä ihmeestä se näitä aiheita repii?" mies kysyy. Naisen korkeakorkoinen saapas lyö tahtia puista pöydänjalkaa vasten. "Eiköhän tuo ole jo tarpeeksi huolestuttavaa", nainen huomauttaa hymyillen teennäisesti, katse miehen käsissä, joihin on sivelty itseruskettavaa. Mies irroittaa konseptista ja työntää sen naista kohti pöydän sileää pintaa vasten. "Hyvä mielikuvitus ainakin, sen olen pannut merkille silloinkin kun se istuu täällä perjantaisin." Mies vastaa naisen vaativaan katseeseen ilmeettömästi, kuten aina ennenkin. Se ärsyttää naista, joka koskettelee hermostuneen oloisena vihkisormustaan. "Tuo kuvaus on inhottava ja loukkaava. Kyllä siitä nyt arvaa ketä sillä tarkoitetaan!" "Siis sinua?" Ikkunaan pöllyää kovaa lunta. Kuin taivas olisi miettinyt sataako vai eikö sataa ha

Ensimmäinen Markus katsoo laatikoita, joihin on kirjoitettu Miisan nimi. Miisami Piisami on kadonnut huoneesta kokonaan, kauan sitten. Äiti itkee olohuoneessa ja isä lohduttaa. Markus ei kuuntele, vaan katsoo laatikoita hämillään. Miksi Miisan tavarat ovat laatikossa? Miksi Miisa on kuollut? Missä Miisa nyt on? Markus ottaa valkoisen tuolin ja kantaa sen laatikoiden viereen, kipuaa tuolin päälle ja kurkottaa katsomaan. Hän näkee banaanilaatikon sisälle. Siellä on Miisan Barbie. Markus kurottaa nukkea kohti, mutta hämmästyy kun nukke yhtäkkiä karkaa käsistä. Nukke hengittää. Markus kuulee sen selvästi. Mutta nuket eivät hengitä, sen tietää Markuskin. Hän on pudota tuolin päältä kun huomaa ettei barbinukke hengitä, vaan joku muu laatikossa. Markus katsoo taakseen, varmistaa etteivät vanhemmat huomaa ja ponnistaa laatikkokasan päälle nähdäkseen ylimmän sisällön paremmin. Sen kasvot ovat tuhruiset ja surulliset. Ruskeat hiukset likaiset ja takussa. Sillä on siivet. Siivet ovat rikki ja ne

Vuodet vuosien perään ajautuvat peltoon, joka on enää pelkkä kaatopaikka. Muistan vielä kuinka lapsinä juoksimme pitkän heinän seassa ja sinä olit vieressäni,sillä sinusta minä pidin kiinni kun kahlasimme joen läpi ja pelkäsin virran vievän minut mukanaan. Sinä uskalsit laskea korkeimmastakin liukumäestä ja silittää naapurin suurta koiraa jota minä pelkäsin. Sinun naurusi kaikui kerrostalojen pihoille ja sinä olit aamuisin ensimmäisenä keinuissa laulamassa. Muistan vieläkin miten äänesi kuului parvekkeelle ja ryntäsin ulos ilman aamiaista, jotta voisimme jatkaa eilistä leikkiämme. Muistan vieläkin sen laulun ja kuinka opetit sen meille kaikille. Eräänä päivänä lastasitte tavaranne autoon ja katosit pihalta. Me muut juoksimme viimeistä kesää pellolla, etkä sinä ollut pitämässä minusta enää kiinni kun ylitimme joen sadat kerrat. Tänään näin sinut vuosien jälkeen. Istuin takanasi ja kuuntelin puhettasi, josta kumpusi epätoivon hento sävel. Kuinka hautasit kasvot käsiisi ja mies pöydän toi

Jo sovituskopissa vihasin sitä villatakkia. Kaikki varmasti nauraisivat minulle. "Voi kun sä olet nätti, toi sopii hyvin koulun päättäjäisiin", äiti ihasteli. Ällöttävää. Kaikilla muilla olisi kuitenkin jotain ihan tavallista ja sitten minulla hame ja neuletakki. Minä en pitänyt hameista, eikö äidin pitäisi jo tajuta. Hameet olivat jotain niin ällöä. "Tykkäätkö sä siitä?" Äidin ilme kertoi kuinka paljon hän kuitenkin halusi sitä. Ja niin kohautin olkiani kuten aina. Ja koko asukokonaisuus päätyi sinivalkeaan muovikassiin. "No niin, ja muistat sitten ottaa kaikki mukaan kun tulet takaisin. Ja muista ottaa avaimet", äiti höpötti ja varmisti vielä että olin muistanut ottaa lahjapaketin, jonka antaisin opettajalle. "Joo", totesin ja ensimmäisenä kun pääsin pois kotipihalta repäisin pois typerät pinnit hiuksistani. Pinnit, jotka oli ostettu Bulgariasta. Bulgariassa, jossa kukaan ei ollut pakottanut pukemaan päälleen rumia hameita ja villatakkeja. Valk

Kun mä olin pieni, isä suuttui usein. Silloin se huusi ja sen silmät pullistui, joskus pelkäsin että ne tipahtaa lattialle. Äiti ei koskaan sanonut mitään. Se ei jaksanut nousta sängystä, niin paljon se oli juonut. Ennen kuin Milla tuli maailmaan, se lopetti juomisen ja tupakoimisen. Isä matki. Mutta kun Milla syntyi ja ne pääsi äidin kanssa kotiin sairaalasta, se käärö työnnettiin mun syliin. Äidin mielestä mun piti oppia ottamaan vastuuta. Mä kuitenkin tiesin minne ne oikeasti meni. Yöllä ne herättivät vauvan rymistellessä kotiin kännipäissään. Ala-asteella kaikki piti mua typeränä kun en halunnut että koskaan mentäisi meille koulun jälkeen. Miten mä olisin voinut selittää, että mun vanhemmat voisi olla humalassa? Toisaalta, kaikki meidän kylän aikuiset tiesi millaisia meidän vanhemmat oli. Ne katsoivat säälivästi kulkiessaan ohitse kadulla. Milla käy päiväkodissa. Sillä on tosi monta kaveria, toisin kuin mulla. Eivät ne muut neljä – ja viisivuotiaat ymmärrä tästä maailmasta mitään.

Istuivat hiljaa paikoillaan ja katsoivat maailmaa jostain muualta. Elämän vaatimukset olivat liikaa ja odotukset liian suuria. Oli vaikeaa oppia ymmärtämään miten elämä saattoi jatkaa kulkuaan. Kahdeksantoista vuotta takana ja olisivat tahtoneet harjoitella hirttosolmua vakavampaa käyttöä varten. Miksi aina heidät jätettiin ilman apua, vaikka avunpyyntö oli selkeä. Huuto sieltä, missä on pimeää. Olemassa olo on pahempaa, sanoivat, hymyilivät jottei kukaan näkisi ajatuksiin. Jostain oli aloitettava. Ensimmäinen valinta, askel, yksinäisyys. Oli helpompaa olla oma itsensä kun kukaan ei katsonut. Katsoa kattoa ja kuvitella saavuttavansa jotakin, kukaan ei ota nyt neulaa ja puhkaise sitä haurasta kuplaa, joka tuskin koskaan tulisi käymään toteen. Oppivat katsomaan maailmaa omin silmin, himmenetyn lasin takaa. Huomaamaan kuinka kaunista on istua sillalla ja katsoa kaupunkia, jonka valot värjäytyvät veden sakeaan pintaan kuin muistuttaakseen olemassa olostaan. Ne muut kävelevät vain ohitse he

Hän oli ollut kuraattorina lähes viisi vuotta. Kuunnellut oppilaiden ongelmia, neuvonut ja yrittänyt ratkaista pulmia. Katsonut kuinka nuoret heittivät elämänsä hukkaan. Vielä koskaan hän ei ollut tavannut yhtä hankalaa tapausta kuin tämä. Viimeisin tempaus oli sietämätön ja pahinta oli, että jokainen oli lukenut sen. Jokainen oli lukenut tämän lyhyen kertomuksen, joka jakoi opettajakunnan mielipiteitä ja sai aikaan kaaoksen sekä riitaa. Ja nyt tuo mies istui hänen työhuoneessaan ja osoitti tulostetta kädessään. Kuraattori oli lukenut kertomuksen jo liian monta kertaa, mutta toisin kuin mies, hänestä se oli nerokasta, vaikkakaan ei sopivaa julkaistavaksi kaikkien nähtäväksi. "On julkeaa julkaista tällaista paskaa", mies sanoi, kuraattori oli varma että ääni kuuluisi odotustilaan. "Itseasiassa, se oli minusta nerokasta", hän toteaa miehelle, jonka kynnet ovat liian lyhyet. Aikuinen mies ja pureskelee vielä kynsiään. "Nerokasta? Nerokasta haukkua koko