Virhemarginaali

On vaikeaa hyväksyä että on luovuttava niistä asioista, joiden varaan on rakentanut identiteettinsä. Pari viikkoa sitten istuin sohvalla ja muka katsoin telkkaria. Ensimmäistä kertaa ymmärsin ettei kriisini johdu aivan täysin mahdollisesta diagnoosista. Vuosi sitten en osannut aavistaakaan että luopuisin kirjoittamisesta ja roolipelaamisesta näin suuressa mittakaavassa. Kirjoitan enää harvoin, ja roolipelaaminenkin on kausittaista. En saa siitä enää irti sitä mitä joskus ennen, vaikka onhan se yhä hauskaa. Tilalle on tullut niin paljon kaikenlaista. Sosiaalinen elämä, kodinhoito, ryhmä, minä itse. Ja vapaa-aikana en enää jaksa istahtaa päätteen ääreen kuten aiemmin. Muistelin Tupla-J:n kanssa käytyä keskustelua Helsingin reissun jälkeen. Roolipelaaminen ja kirjoittaminen auttoivat pakenemaan ikäviä asioita. Kun koulu stressasi ja oli aina vain paha olla. Ei ollut paljon sosiaalista kanssakäymistä ja nekin vähät tuntuivat hurjan raskailta sillä omakin pää tuntui räjähtävän. En osaa kuva

Kun ensimmäisen kerran istuin siihen huoneeseen, ajattelin etten koskaan tule puhumaan tuolle tyypille. Se on liian nuori ja tuollainen. Onkohan sillä edes mitään koulutusta tähän hommaan? Eihän tästä tule mitään. Paljonkohan joutuisin maksamaan omavastuuta jos hakisin Kelan tukemaan terapiaan? No, pakko se on yrittää. Rahat ei riitä millään. Viime viikolla kävelin siihen huoneeseen ja se vain tuli. Sanat. Vielä paremmin kuin edellisellä kerralla. Oli niin helppoa kertoa omia ajatuksia. Ei pelkästään puhua pikkuneidistä tai ihmissuhteista. Niistä helpoista aiheista. Enemmän sitä mitä minä tunnen, mitä muut ajattelee. Mitä ne ei ymmärrä ja miltä tuntuu nyt. "Oletko sä varma ettei sulla ole nyt vauhti päällä?" On mennyt hyvin ja huonosti. Mutta pääasiassa hyvin. Aiemmin M käski miettiä miten voisin ehkäistä ahdistusta. Mitä olen kokeillut ja mikä on toiminut (tai ei ole toiminut) ja miksi. Ja vaikka se kaikki on ollut kielen päällä koko ajan, nyt ajatus putkahti esiin hyvin kir

Terapeutti käski pitämään mielialapäiväkirjaa. Sen lisäksi kirjoittamaan ylös miten voisin välttää ahdistumiseni (ryhmään menosta). En ole kirjoittanut kumpaakaan. Olen ahdistuneempi kuin haluaisin edes myöntää. Asiasta johon en voi vaikuttaa millään tavalla. Yritin täyttää ryhmästä saatua paperinivaskaa. Lopulta sain vain raivarin ja halusin repiä paperit. Tunsin itseni kolme vuotiaaksi ja mietin miten vaikeaa omien tunteiden kontrollointi oikeastaan on. Lopulta jätin nekin tekemättä. "Onko sinulla erityistaitoja tai vahvuuksia?" "Tulevaisuudensuunnitelmia." "Mitä tekisit jos mikään ei rajoittaisi sinua." "Kirjaa tähän esteet jotka rajoittaa." "Suunnitelma esteen ylitsepääsemiselle." Ensin kirjoitin ne vakiot, jotka kiukkuisena tulee sanottua joka kerta. Pyyhin ne ja lopulta kirjoitin vakion uudelleen. Kumitin ja vedin viivan. Haha. Ne ei kuitenkaan halua kuulla mun vakiovastausta. Sitten alkaa se hössötys. Ja kun en oikeasti tiedä mit

Tiistaina oli ensimmäinen siedettävä ryhmäpäivä, vaikka pilasinkin savukkeettomuuteni. Taisin rikkoa viime vuosien ennätyksen. Neljä päivää. Vasta kun puhuin ryhmän tyyppien kanssa, tajusin että ongelma ei itsessään ollut ryhmän aiheuttama stressi vaan koko tapahtumajono. Valvominen, laittautuminen, pukeutuminen, bussiin ehtiminen, paikalle kävely ja paikalla oleminen. Koko tapahtumajono aiheutti hirvittävän stressin. Puhuin ensimmäistä kertaa ihmisten kanssa ja tuntui että ohjaaja katsoi vähän oudosti. Osallistuin jopa luennoitsijan keskusteluun. Tuntui siltä että sanon kaikenlaista tyhmää, vaikka en ole varma sanoinko. Tuntuu kyllä usein että sanon kaikenlaista typerää ja muut ovat fiksumpia. Ostin aikuisten värityskirjan ja väritin tänään kaksi kuvaa. Sen lisäksi pesin pyykkiä, tein ruokaa ja nyt olen katsonut Pretty Little Liarsia. Enkä osaa nukkua. Kroppaa kyllä väsyttää, mutta pää on jotenkin jumissa mutta ei. Ei sillä, olen viime aikoina ollut yllättävän luova ja piirtänyt (ja v

Kävin terapeutin kanssa ensimmäistä kertaa keskustelun, joka rikkoi turvavälin. Ensimmäisellä tapaamisella uskoin etten koskaan tule puhumaan tuolle tyypille. Se on niin nuoren näköinen enkä osaa edes puhua sille. Mutta jo viime kerralla huomasi että ehkäpä tämä kuitenkin sujuu. Ja tietenkin vertailukohteena täytyy sanoa että E:n edessä itkin tasan kerran. Silkasta kiukusta. Sain tehtäväksi kirjoittaa listan lääkkeiden käytön hyvistä ja huonoista puolista. Koska yhä edelleen Prolongit ovat apteekin hyllyllä, eikä selitykseni "en vain oo saanut aikaiseksi" mennyt läpi. Ja lopulta kaikki vain valui ulos. Kaikki ne pienet jutut, joiden yli luulin päässeeni. Sieltä ne kuitenkin tulivat. Valuivat ulos kyynelinä ja räkänä. Ja mitä tein? Häpesin aivan tajuttomasti. Vielä enemmän kun terapeutti nousi ja antoi nenäliinapaketin käteen. Toivoin että lattiaan ilmestyisi portaali, johon voisin hypätä ja lähteä pois ikävästä tilanteesta. Tiedän ettei pitäisi antaa pienten tyhmien lauseiden

Ryhmän ensimmäinen tapaaminen (mun ensimmäinen) ei sujunut niin hyvin kuin kuvittelin. Retki keskelle-ei-mitään tuntemattomien ihmisten kanssa ei ole niitä mun lempitilanteita. Jos ei olisi oltu kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa, olisin varmasti juossut kotiin puolessa välissä. Pelkästään jo syömistilanne ahdisti niin suunnattomasti etten voinut mennä sinne. Loppujen lopuksi pelasin puolitoista tuntia harjoittelijan kanssa Unoa ja puhuin tyhmiä asioita. Onneksi seuraava viikko oli syysloma, koska se oli ihan tarpeeksi. Tämän viikon tapaaminen ei sujunut yhtään paremmin. Aamulla piti ennen ryhmää viedä tukihakemus, mutta huomasin bussipysäkillä, kun bussi jo saapui että olin unohtanut pankkitunnukset kotiin. Huonosti nukutun yön jälkeen olin kiukkuinen ja menin ensimmäisenä ostamaan Halpa-Hallista munkin ja limsan. Olin aivan turhan aikaisin keskustassa ja ehdin stressata mielettömästi sitä etten tiedä yhtään minne täytyy mennä kun selviää oikean talon eteen. Onneksi veli piti seur

"Onko tämä tiara?" "On." *muksu sovittaa sitä päähänsä ja laittaa lopulta takaisin pöydälle.* "Se on AIVAN liian tavallinen mulle!" Maattiin sängyssä ja juteltiin. "Minä syön sinut!" "Apua, enkä pääse enää karkuun kun olen peiton alla." "No en mä syö sua. Mut älä sä syö mua!" "Huomenna syödään aamupalaa, katsotaan Sofiaa ja sit saa jäätelöä. Ja viedään roskat." "Joo! Mä vien roskat!" "Jokke on Pupen paras kaveri." "Ei Mammuttia. Mammutti ei ole Pupen kaveri." "Krista, oletko ostanut minulle muumi-limpsaa? Oletko?" *** Muksu nukkuu ja näyttää ihanan rauhalliselta. Vaikka mut savustettiinkin ensin pois sängystä. Kukapa nyt ei haluaisi maata keskellä sänkyä, jalat kiinni toisen selässä ja potkia välillä. Ihan mahtavia keskusteluja ja ei edes ole mitään väsymystä. Tai kun joskus on sellainen "ei jaksaisi". Kolmen viikon tauko ja pakkolepo taisi tehdä terää.

Kuume on laskenut. Toinen silmä rähmii, mutta uskon sen johtuvan flunssasta. Korva sen sijaan on yöstä asti särkenyt. Mutta se on jo pieni vaiva kaikkeen aiempaan verrattuna. Tiistaina pääsin hoitajalle, joka lähetti mut lääkärille. Poskiontelotulehdus ja korvatulehdus. Antibiootit alkaa viimeinkin toimia, vaikka iltaisin on vielä tosi kivaa. Luulen että eilen vielä nousi lievä lämpö, mutta se on ihan okei. Pystyn sentään toimimaan. Ei tosin yhäkään huvita olla ihmisten kanssa, koska särkee ja haluan parantua. Näillä näkymin pääsen ryhmän tapaamiseen. Mennään tutustumaan VAKK:iin. Puhuin äidin kanssa yhtenä yönä (en edes muista minä yönä) Ouluun hakemisesta ja siitä mikä siinä pelottaa eniten. Äitikin myönsi että Vaasassa jotkut asiat toimii hyvin, mitä taas ei voi odottaa isossa kaupungissa. Vaikka iso kaupunki toki tarjoaa tiettyjä parempia mahdollisuuksia. Mutta luultavasti jään tänne ja yritän selvitä koulusta hengissä. Ja hakea VOASilta perheasuntoa. Ihaninta koko keskust

Olipa kerran ilkeä flunssa, jonka vuoksi joku ei päässyt muokkaamaan kuvia. Mutta älkää pelätkö, täällä ne viimein ovat. Jospa tästä nyt paranisi viimeinkin kun on antibioottikuuri ja suurimmat limat alkaa olla yskitty pihalle. Viikonloppu vielä otetaan rennosti ja ensi viikolla taas täydellä tärinällä kohti uusia seikkailuja (se ryhmä, joka mun piti aloittaa jo tällä viikolla muun muassa.). Synttärit oli kivat, vaikka kaikki ei mennyt ihan kuten suunnitelin. Onneksi oli Suuri ja Mahtava Shirre sekä E.T. joka tuhosi paljon tarjottavia. (Sori, oli pakko vääntää nuo kirjaimet. Ihan pakko!) Shirre tietenkin tutustui ympäristöönsä (eli oli turisti kameroineen kaikkineen) ja otti sen haltuunsa, nimittäen itsensä Vaasan kuninkaaksi. (Taiteellinen näkemys vapaudenpatsaasta ja tirpasta by Shirre) Perjantaina nukuin armotta pommiin, mutta onneksi sain lainata E.T.:n autoa ja Shirren voimakkaita käsivarsia. Käytiin ensin kahvilla ja siitä sitten tungettiin itsemme Cittariin ja Lidliin ja vielä p

Keskiviikosta asti vissiin ollut kuumeessa. Tosi mahtavaa. Pää on täynnä paskaa, korvissa on varmaan nestettä. Burana-Panadol-cocktail laskee kuumeen ja vie kivut pois hetkeksi. Heti kun vaikutus lakkaa niin futum, kaikki alkaa alusta. Eilen/tänään oli hypo. Ei yhtään mahtavaa kun on kipeä. Olin täynnä raivoa ja niin valmis soittamaan parille ihmiselle ja käskeä niitä painumaan vittuun. Aamulla alkais ryhmä ja minä meen saatanalliseen terveyskeskuksen, josta tuskin irtoaa muu kuin saikkulappu. Äiti yrittää muuttua rahaksi jotta pääsisin lääkärille ja... Röökit on loppu. Välillä tuntuu et ainoastaan polttamalla saan hengitettyä ees hetken kunnolla. Portaiden kävely ottaa ihan hiton koville ja yritän vältellä sitä mahdollisimman paljon. Puhuin yöllä yhden randomin kanssa ja kerroin Oulu-ideasta. Vaikka en tiedä lähdenkö kuitenkaan. Täällä saavutetut asiat joutuisi luultavasti aloittamaan alusta. Uudelleen kaikki paskat. Yksin. Ei sillä, olen mä täälläkin yksin. Puhuin Vahlbergin kanss

Viime aikoina olen keskittynyt vain omiin murheisiini. Tai tarkennettuna siihen mitä nyt kullakin lähipiirin henkilöllä sattuu olemaan menossa omien ongelmiani lisäksi. Kirjoittaessani päiväkirjaani (ihan sitä konkreettista versiota), tuli mieleen hassuja juttuja, joita on tapahtunut. Pääasiassa keskusteluja lapsen kanssa. Niin pieniä kuin isojakin asioita. Pohdin aiemmin (siinä konkreettisessa päiväkirjassa) suhdettani omaan äitiini, omaan lapsuuteni, suhdettani pikkuneitiin sekä omaa käsitystäni äitiydestä ja mitä asioita täytyy työstää ennen kuin olen valmis olemaan oikeasti äiti. Ja loppupäätelmistä sen enempää mainitsematta muistin tiistai-illan (1.9.) Istuimme pikkuneidin kanssa sohvalla ja katsoimme Leijonakuningasta, kun lapsi yhtäkkiä alkoi laulaa niiden ihanan tuttujen, nostalgisten laulujen mukana. Jossain sisällä olin lähes itkeä, sillä mietin miten ihmeellistä on istua siinä ja kuulla lapsen tekevän jotakin, jota on itse tehnyt ollessaan lapsi. Aivan kuten yhdessä lauletut

Pieni hypo päällä. Huomasin sen rakentaessani mukulalle leikkihellaa pahvilaatikosta. Se on yhä kesken, koska vuokranantaja ilmoitti tulostaan ja oli pakko tiskata se järjetön tiskivuori.Kulutin neljä tuntia erittäin intensiivisesti keskiviikkoyönä värittäen ja piirtäen juurikin kuvassa olevaa puolta pahvilaatikosta. Se oli aivan liian helppoa tavallisen tahmeuden sijaan. Värit  tulivat ja asettuivat itsestään. Piti vain tehdä jotakin. (Ja helvetti kun olin parempi kuin muut jotka eivät vain osaa! Katsokaa nyt!) Valvoin maanantain ja tiistain välisen yön. Oli niin paljon säpinää yöllä (itsestä riippumatonta) etten ottanut lääkkeitä. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kuitenkin otin lääkkeen, mutten vain nukkunut kun pää surrasi. Silloin kun olisin nukkunut, istuin katsomassa lapsen kanssa kolmatta kertaa Leijonakuningasta ja hoitamassa tietenkin iltatoimia. Onneksi pikkuneiti on maailman (noh, ehkei ihan koko maailman) helpoin lapsi. No, keskiviikkona nukuin aamusta iltapäivään, kun

Oma lapsuus vs. nykyhetki. Lapsi katsoo Leijonakuningasta ja laulaa leffan mukana "Tunnetko jo rakkauden" ja "Lions sleep tonight". Jotain niin täydellistä ja lähes itkettävää.

Tulin kotiin tunti sitten, mutta pyörin vain sängyssä. Nostin Ketin 100mg ja kyllä se auttaa. Vika on vain aamuväsynys. Saatan torkkua vielä viisikin tuntia heräämisen jälkeen. Siis oikeasti torkkua. Sellaista kevyttä unta, joka tuntuu äärimmäisen ihanalta. Ei se väsymykseen auta, mutta on sellainen kivan kevyt olo. Ja näen unia, vaikken yöunessa niitä pahemmin näekään Synttäristressi on iskenyt ja tuntuu että olen pulassa hurjien suunnitelmieni kanssa. Olo että olisi vain pitänyt juhlia Shirren kanssa kahden, mutta sitten taas haluan ihan hirveästi pitää kunnon juhlat. Ahdistus maximus aina kun alan miettiä enemmän. Tänään on ollut hyvä päivä. Huomenna vain pitäisi päästä kauppaan.

Tapasin tänään sosiaalityöntekijän, kuntouttavan työtoiminnan ryhmänohjaajan sekä etsivän nuorisotyöntekijän. En nukkunut yöllä ja JG heitti keskustaan ja takaisin. Ei sillä, olisin kai saanut lähdettyä ilmankin apua. Aloitan syyskuun lopulla ryhmässä, joka tapaa kerran viikossa. Suurin osa jutuista kuulosti tutulta kauralta (ja tylsältä), mutta toisaalta kaipaan niin kovasti uusia ihmisiä että kaipa se menee. Etsivä sanoi tapaamisen päätteeksi että näytän pirteältä. Ja jälkikäteen ajateltuna olinkin melko energinen. Ainakin viimeiseen pariin viikkoon nähden. Nukuin kuutisen tuntia päästyäni kotiin ja herättyäni ei ahdistanut. Nyt tosin rumba alkaa jälleen. Otin Ketipinorin jo kaksi ja puoli tuntia sitten enkä saa nukutuksi. Olisin halunnut kysyä Facebook-ryhmässä neuvoa, mutta en kuitenkaan uskalla. Omalla nimellä esiintyminen on pelottavaa ja toisaalta pelkään että joku ikävän tuttu ihminen paljastuukin ryhmäläiseksi. Tavallaan naurettavaa, koska kaverit näkevän tämän (ja salaisen) b

Jaksoin tiskata. Suurimman osan tiskeistä. Siihen tämän päivän saavutukset sitten jäävätkin tekemisen osalta. Mutta keskustelin J:n kanssa tunnin. Hauskoista asioista ja ikävistä asioista ja tietenkin parannettiin maailmaa. Välillä tuntuu että ainoastaan J:lle uskallan sanoa tunteita. Siis tunteiden nimiä. Oikeita nimiä, ilman vähättelyä tai niiden sanojen välttämistä. Ja jollakin tavalla kaikkein hienointa oli lauseet (omasta suustani): "Jotkut itkee ja mä menen eteenpäin silkalla raivolla. Enkä tiedä kumpi on lopulta epäterveellisempää." tai "Toinen itkee ikävää ja sitä että menetti jonkun ja mä olen vihainen siitä että taas mut hylättiin. Mikä on ihan naurettavaa, mutta se vain on niin." tai "Mä olisin onnellinen jos mies kävisi töissä ja tienais hyvin ja mä olisin kotona ja hoitaisin lasta. Tai jos voittaisin lotossa. Ei tarvis ikinä mennä töihin, eikä huolehtia rahasta ja voisin hoitaa lasta. Siinä on ihan tarpeeks jännitystä, siis lapsessa. Ei ikinä

Miten selittää miksi joinakin päivinä jaksaa mitä tahansa mikä vastaan vain tulee. Mikään ei tunnu vaikealta ja kaikki on mahdollista. Ja yhdessä yössä tapahtuu jotakin, etkä aamulla jaksakaan tehdä niitä ihania asioita joita odotit. Ei kyse ole vain ikävistä asioista. Myös ne mukavat asiat jäävät kokematta ja kokeilematta, koska joku mielivaltaisesti kääntää katkaisijan. Etkä pysty itse vaikuttamaan siihen mihin asentoon katkaisija jää. Tahdon aloittaa syyskuussa alkavassa ryhmässä. Tahdon oikein kovasti. Mutta miten voin luvata että jaksan nousta sängystä juuri silloin? Miten voin luvata että olen nukkunut juuri sinä yönä? Miten voin vannoa että hoidan homman kotiin, kun en tiedä jaksanko huomenna mennä suihkuun tai tehdä ruokaa. On turhauttavaa kun joku kysyy "Ooksä jo siivonnut?" ja tuntee itsensä niin epäonnistuneeksi kun todellisuudessa vain makaa sohvalla ajattelematta mitään ja yrittää tarttua johonkin, joka sillä hetkellä tuntuu edes hieman mielekkäältä. Facebook-ryh

Unohdin mennä nukkumaan. Unohtaakohan muut. Liityin bipo-ryhmään Facessa mutten uskalla kysyä. Turha kai enää on ottaa Ketiä. Nukun koko päivän ja ei käy. Maanantaina sossu yhdeksältä eikä kukaan ymmärrä mun henkistä tuskaa kun täytyy nousta aikusten-oikeesti-aamulla. Kirjoitin puolitoista sivua fantasiaa. Paskaa tekstiä. Kirjoitin silti ja painoin Save. Ja yhden J:N tekstin korjasin. Luulen että se meni päin vittua. Masennuskäyrä hipoo pilviä. Siis päiväkirjan käyrä. En jaksa siivota yhäkään. Pesin sentään mopin. Vau. Vituttaa. Muut tekee kauheasti kaikkea ja mä olen niin kuollut jo pelkästä kauppareissusta ja suihkussa käynnistä. Eilen kahvin keittämisestä. Tuntuu etten erota itsekään omia fiiliksiä. Miten voi pitää mielialapäiväkirjaa, jos ei tiedä mitä on menossa.

Ainoastaan voi sanoa että "tulipas sekin koettua." Tiesinhän jo sen että jotakin vikaa siinä jätkässä on. Mutta kuka ihan oikeasti ajaa 2,5 tuntia pelkän seksin takia? Säälittävää, ihan oikeasti. Olen kertonut rehellisesti bipo-epäilystä ja lääkkeistä ja tilanteesta. Ja ennen kuin jätkä tuli tänne, olin vastahakoinen koska mieli on - no, riman alapuolella. Mutta kun toinen jankkaa ja jankkaa, annoin periksi.  Ensimmäinen paska homma, joka pisti silmään oli se minttuviinapullo. (eli: jahas, se yrittää juottaa mut känniin, jotta saisi pesää.)  Ilmoitin etten saa juoda Lamictalin vuoksi, sillä se on vasta kokeilussa.  "No mut kyl sä nyt yhden voit ottaa." "En voi, kun se sekoittaa pakan." "Ei yks nyt mitään haittaa." Ja jätkä lopulta sitä mutisten meni keittiöön tekemään ruokaa.  Seuraavaksi tultiin kärkkymään viereen ja ihmettelemään kuinka ihanat rinnat mulla on. Teki mieli sanoa että jumalauta, olen muutakin kuin tissit. Sitten pussailua (jota yh

Aika on jotenkin taas kadonnut. Tapasin uuden etsivän nuorisotyöntekijän, joka paljastui entiseksi kuraattoriksi (jota hädin tuskin muistin). Ensi viikolla on tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa, jossa (luultavasti) keskustellaan syyskuussa alkavasta ryhmästä, johon mahdollisesti osallistun, mikäli pääsen mukaan. Puhuin terapeutin kanssa siitä miten vaikeaa on kun puhutaan "sitoutumisesta" , enkä lopulta voi luvata mitään. Mistä minä tiedän millainen päivä on tulossa. Onko kyllä-vastaus valehtelua vaiko ei? Lamictalin aloittamisen jälkeen (25mg) tuntuu että mieliala huitelee pääasiallisesti joko riman alapuolella tai yläpuolella. Lauantaiyönä olin valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja suuntaamaan äidin luokse, ihan vain koska halusin päästä shoppailemaan ja tapaamaan ihmisiä. Sitä ennen en saanut moneen päivään tehtyä mitään. En tiedä. En pystynyt edes viikkoon hakemaan postia, sillä ahdisti toimeentulotukipäätös (siitäkin huolimatta että rahat tulivat tilille) ja kaikki

En nuku en nuku en nuku en nuku en nuku Koska en ottanut Ketipinoriaaaaa. Tahtoisin lähteä ihan vain ilmoittamatta Turkuun. Pakata kamppeet ja häipyä ja olla vaan "ihan sama kaikki sovitut tapaamiset ja terapiat ja ihmiset". Haluisin shoppailemaan ja olemaan. Lähtisin jos lompakossa olisi enemmän kuin kymppi. Pitäisi oikeasti nukkua, koska... En tarttisi kuin 35 euroa että pääsisin Turkuun. Sit vaikka kävelisin kaikkialle tai jotain. Tai jotain. Haluun mennä jonnekin. Vitun raha.

Ahdistaa ihan kaikki. Olisi pitänyt siivota mutta ainoa asia minkä sain tehtyä oli kaupassa käynti. Olisi pitänyt mennä Niksun luo kylään, mutta en saanut itseäni ylös. Iskä menee veljen luo ja stressaa sekin, vaikka eihän se mun ongelma ole. J pureutui ongelmaan yhdellä lauseella. Tarvitsisin työkaluja, jotta voisin helpottaa ahdistusta. Mutta kun mennään jonkin näkymättömän rajan yli, en pysty edes puhumaan itseäni rauhoittumaan. Sain ajan soskaan enkä tiedä mitä tapahtuu. Sanoin terapeutillekin että on hirveää kun ihmiset puhuu sitoutumisesta enkä oikeasti voi sata prosenttisesti luvata sitä. Sitten puhuttiin siitä miten joskus vain pitää sanoa ei. Ja siitä mistä mun pelko johtuu. Ja se sanoi ettei kieltäytyminen heti tarkoita menettämistä. Mutta mulle sr vasn tarkoittaa sitä. Koko tää asetelma. Kaikki tää sotku. En mä voi pelastaa ketään, jos en ensin pelasta itseäni. Mä en halua ihmisiä liian lähelle, koska en voi selittää kaikkea. Tänään vaan kaikki kaatuu päälle. Osittain v

Kuumetta. Piiitkästä aikaa. Tapasin uuden etsivän nuorisotyöntekijän, joka oli ennen mun kuraattori kauppiksella. Oli outoa koska en silloin tykännyt siitä. Nyt meni 50 minuuttia höpötellessä. Se muisti mut vaikken ensin muistanut sitä. Istun bussissa ja toivon vain pääseväni äkkiä kotiin peiton alle. Äsken oli kylmä ja nyt valuu hiki. Kroppaa särkee ja väsyttää.  Aivot on ding ding i like To move it move it... Btw, Lamictal maistuu helvetin pahalta.

Kello on neljä. Pitää olla yhdeltoista jo ylhäällä ja mukula tulee yökylään. Flunssailen kivasti, mutta kummasti sain siivottua ja pestyä kolme koneellista pyykkiä. En taas oikeesti tiiä miten aion jaksaa... Vittu.

En tiedä miten selittää kaikkea sitä mitä ajattelen. Yritän keskittyä prinsessa-synttäreideni järjestämiseen, jotten miettisi liikaa. Olin JG:n kanssa Kalliojärvellä nauttimassa Yön keikasta. Oli ihan mahtava kokemus, etenkin kun puolesta niistä biiseistä tuli mieleen ihminen, jonka tunsin kauan sitten. Joo, menneet asiat on pyörineet erityisen sinnikkäästi viime aikoina jossakin tuolla sisällä. En tiedä. Pää ei toimi, sillä en ole nukkunut kunnolla ja eilisen päivän unet taitavat jäädä väliin, sillä kello on jo näin paljon. On niin paljon tekemistä. Sain uuden kännykän ja taas voi ottaa kuvia. Jippii.

Tuntuu oudolta ja typerältä seistä peilin edessä ja puhua itselleen miten minä en tarvitse ketään. Takaisin sinne mistä lähdettiin 2009. Kun joku huijaa aivoja uskomaan ettet ole yksin ja lopulta olet kuitenkin siinä missä ennenkin. Äiti sanoi ettei kannata elätellä liikaa toiveita vaan varautua siihen että syyskuussa ainoastaan Shirre on paikalla. Esitin reipasta ja sanoin ettei kiinnosta. Onhan se ymmärrettävää että koska ei juoda niin että oksettaa... Ketäpä se nyt kiinnostaisi. Vitut. "Miks sä annat muiden tehdä mitä vaan. Sun pitäisi suuttua ja oikeasti sanoa että riittää." Mä olen suuttunut, mutta mä en tiedä mitä tekisin sillä suuttumuksella kuin että raivoan asiaan millään tapaa liittymättömille. Puhuin JH:n kanssa pitkästä aikaa ja tuntui hyvältä. Ihan vain kaveripohjalta että miten menee ja millaiset kuviot nyt on. Vuosienkin jälkeen on mahdotonta sanoa etten olisi ihan pikkiriikkisen mustasukkainen. Kaikesta. Puhuttiin siitä miten oltiin toistemme ensirakkauk

Huomaa kyllä kun mulla on paha mieli. Ruoan määrästä nimittäin. Äiti sanoi että sen kaveri oli ihan samanlainen eikä siitä kannata välittää. Mutta on silti paha mieli. Päätin kauan sitten etten anna kenenkään talsia mun yli ja silti annan. Vituttaa ihan suunnattomasti. Onneks on maanantaina terapia. Mä haluan oppia sanomaan "ei". Ja sanomaan muillekin kuin J:lle kun olen vihainen. Tai kun on paha mieli. Mietin yksinäni sitä miten T:lle ei tarvinnut koskaan sanoa. Se tiesi sen heti. Etenkin viime aikoina olen miettinyt sitä ihan älyttömästi. Ja sitä mitä se sanoisi nyt. Kaipaan eniten sitä kun se tuli junasta ja kysyi heti että mitä on tapahtunut. Osti mulle Malboroa, vaikka inhosin sitä ja kuunteli kun mä itkin. Eikä mua edes hävettänyt. Ja inhoan sitä että mun pitäisi kertoa terapeutille mistä mun raivo lähti. On vaan yhäkin niin tuskallista puhua tai edes ajatella sitä. Ja sitä miten annoin itseni jäädä yksin. Sekä kusta kaiken. Sanoin lääkärille ettei mulla ole ollut it

Huh huh. Viimeiset pari viikkoa on mennyt hirveällä vauhdilla. Oli pikkuneidin synttärit, iskä kävi kylässä ja heti perään äiti. Kävin iltapäivällä saattamassa äidin oikeaan bussiin. Ihan mahtava viikko ollut, mutta kyllä on ihan kivaa kun kukaan ei ole jäämässä enää yöksi. Oltiin torstaina JG:n kanssa ajelemassa ympäri Vaasaa ja harrastettiin maaseutumatkailua. Paljon peltoa, hyvää musiikkia ja ihan mahtavia juttuja. Puhuimme siitä miten yllättävä kaverisuhteemme on ja miten kaikki toimii koska olemme tarpeeksi erilaiset. Täydennämme toisiamme, hyvällä tavalla. Ja tavallaan on hyvä jutella ihmisen kanssa, joka on kokenut saman tyylisiä asioita ja tietää mitä tarkoittaa. Kaikkea ei tarvitse edes selittää. Ja ihminen, joka on kuitenkin nähnyt todella millainen olen heikkona hetkenä ja kaikesta siitä paskasta huolimatta istuu siinä vieressä ja... En edes tiedä mitä sanoa. Mietin illan aikana monesti "Nyt olen onnellinen." Onnistunut ilta. Harmi että äiti oli käymässä, joten en