Minä kadun ja hetki koronalle
Mä näen mun Facebook-feedillä paljon tekstejä jotka julistaa etten kadu asioita joita olen tehnyt. Ja ne tuntuu musta jotenkin ihmeellisiltä. Miten voi olla katumatta. Mä ymmärrän sen näkökannan että ilman sitä että on mokaillut ei ehkä olisi saanut sitä elämää mikä nyt on, niine onnellisine hetkineen. Mutta silti. Kyllä mä kadun. Kaikkea sitä mikä hankaloittaa mun elämää. Valintoja joita oon tehnyt. Asioita joille oon sanonut kyllä tai ei. Ja mietin että olisi pitänyt kenties valita toisin, jotta ei nyt olisi tätä paskaa. Jotta ei aina tuntisi niin viiltävän syvään joistain asioita. Mä huomaan palaavani aina Virhemarginaalin äärelle silloin kun mun täytyy saada sanottua "ääneen" jotain sellaista, joka ei sovi toisten korville. Ei ainakaan monien korville. On vain niitä tiettyjä ihmisiä, jotka on kulkenut mukana silloin kauan sitten kun kaikki oli kokoajan pelkkää paskaa. Sitten on ne jotka on hypänneet mukaan vasta kun kaikki on ollut melkein siedettävää tai ihan okei. Ne