Virhemarginaali

Ja takaisinhan se tuli. Väsyttää ihan järjettömästi. Ahdistaa, etenkin iltaisin. Olen sitonut itseni niin moneen projektiin, että pelkään homman hajoavan käsiin. Toisaalta taas nautin siitä että on tekemistä. Ja jollain mystisellä tavalla jopa pärjään niissä hommissa. Oikeastaan ainut asia, joka pelottaa on se etten jaksakaan jonakin aamuna nousta sängystä ollenkaan. Olen kartuttanut poissaoloja. En niin paljon kuin olisin ehkä aiemmin voinut, mutta silti. Ahdistaa että tiedän että pitäisi tehdä kaikenlaista (mm. läksyjä), mutta en jaksa keskittyä saati aloittaa niitä. Yritän vain saada tärkeimmät asiat hoidettua. Etenkin ne, joista olen eniten vastuussa. Harkitsin ottavani yhteyttä T:aan. Mutta paljon helpompaa olisi kertoa keuhkokuumeesta kuin siitä ettei jaksaisi nousta ylös sängystä. Odotan yhäkin että jokainen reagoi samoin: "Ota itseäs niskasta kiinni". Vaikka oikeasti on olemassa diagnoosi. On olemassa (mitä omituisin) syy kaikelle. Ja toisaalta tykkään niin paljon kou

Se hetki kun seisot aulassa luokkakavereiden kanssa ja yksi niistä osoittaa sua. Ja sitten toinenkin sanoo "niin mäkin ajattelin". Se riemu ja ylpeys. Ja se lamaannuttava kauhu. Ei, eihän tämä nyt voi mennä näin. Hiipivä tunne, että voi ei, nyt ne saa tietää. Nyt niille selviää totuus ja sen jälkeen ei ole enää yhtään mitään. Ja siinä vain seisot ja yrität hymyillä, kasata itsesi ja vitsailla typerästi. Varmistaa että eihän ne nyt huomanneet mitään. Nythän pitäisi olla ylpeä. MUTTA KUN EN OLE. Osa luokasta kutsuttiin mukaan projektiin. Ja koska alkuperäinen projektipäällikkö perui tulonsa, piti ryhmän valita uusi päällikkö. Siinä sitten seisoin ja palaverin jälkeen tuntui siltä että koko maailma kaatuisi päälleni. Nyt ne tajuaa etten ole oikeasti yhtään hyvä. Etten oikeasti osaa mitään. Tämä homma on tuhoon tuomittu kun ne antaa mulle vastuuta. Eihän tämä ole ennenkään sujunut. ... eikun hetkinen. Eihän mua ole ennen valittu koulussa yhtään mihinkään! Sitä suuremmalla syyllä!