Virhemarginaali

Viime syksynä mun luona kävi koulukuraattori ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Mä en ole koskaan hävennyt asuntoni kuntoa kuten eilen. En mä nyt olettanut että tapahtuisi mitään näin merkittävää. Toisaalta tää kertoi paljon siitä mitä olin jo s-postilla kirjoittanut, mutta… Kuraattori ja psyk. sairaanhoitaja kävivät hieman kylässä.  Voi kun tajusin keitä ne ovat. Mun teki niin mieli itkeä että älkää pliis tulko, tää kämppä on kauhea. Toisaalta, kuten J sanoi, se ainakin kertoi että kaikki ei ole ihan ok ja tehosti mun sähköpostiviestiäni. Onneksi psyk. s.hoitajaalla oli ainakin koira, niin se ei hermostunut kun Vihtori oli hieman… hankala aluksi. Yllättävän nopeasti se rauhoittui kuitenkin.  No, tapaaminen oli… kerrassaan mielenkiintoinen. En ollut ennen tavannut kuraattoria, joten sinäänsä ihan kivakin. Ovella P (Psyk.sh) totesi että kun sä et kerran voi tulla koululle niin me ajateltiin tulla sun luokse. Kuraattori oli sitten jostain saanut selville että olen P:llä käynyt juttel

Joka kerta kun mun menkat on myöhässä, stressaannun aivan tajuttomasti. Siis, jopa silloin kun tiedän ettei se ole mitenkään "vaarallista." Toukokuussa ne olivat kaksi viikkoa myöhässä. Kuvitelkaa miten heikkohermoinen olin ja odotin, odotin, odotin. Pelkäsin että jos nyt lähden ilman sidettä jonnekin niin sitten lurahtaa. Kaksi viikkoa. Nyt viisi päivää. Viisi. Toukokuuta aikaisemmin menkat ovat olleet lähes tunnollisen tarkat lähes kolme vuotta. Kierto 30-32 päivää. Kaksi päivää sinne tai tänne. Mutta viisi. Onhan tässä ollut stressiä ja kaikenlaista. Ja olen syönyt huonosti. Mutta silti. Apua, mikä on vialla. Vaikka tiedän ettei mikään ole vialla. Tiedän. Olen vain aina hermona noiden menkkojen takia. Katsoin eilen Scooby-Doota. Muistan kun käytiin T:n kanssa katsomassa se elokuvissa ja se oli sairaan hauska. Olisi se ollut nytkin, mutta koko yön (22-04) särki päätä ja oksetti. Mietin jo että oliko se paistamani kana kypsää, mutta kun oli niin kauhea nälkä. Ja kyllä

Vihtorin suhteen päästiin eteenpäin, kiitos N:n. Olen helpottunut. Pääasiassa Vihtorin puolesta, osittain myös omasta puolestani luettuani herättyäni erinäiset uutiset työkkärin puolelta. Työtoiminta on lopetettu mun osaltani. Samoin nyt työkkärin tämä nuortentoiminta luultavasti lopetetaan marraskuussa mun tekstiviestini vuoksi. Enkä mä tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Pohdin vain yöllä (tunti verhoja) että neljä vuotta sitten, vuonna 2009, muutin Vaasaan ja mulla oli mukanani lähete Turusta. Valitettavasti kun ongelmat on pieniä (lintsaaminen, viiltely...) apua on mahdoton saada. Ja nyt vasta ihmiset tuntuu heräävän siihen että hetkinen, jokin on nyt vialla. Nyt, kun mä en enää tiedä onko mulla mitään motivaatiota yrittää edes tehdä jotakin oman elämäni eteen. Tai toki on, mutta vain hetkittäin. Mutta pääasiassa en jaksa tehdä asioille mitään.  Se, että Vihtori lähtee mun luota auttaa ainoastaan siihen, että on vähemmän stressiä. Ei ulkoilua, ei koiranpaskan siivoamista, ei j

Kirjoitin iltapäivällä yhtä tekstiviestiä kaksi tuntia. Olin oikeastaan iloinen, että sain sen viestin, sillä a) en olisi muistanut tapaamista ja b) en olisi uskaltanut perua sitä. Kahden tunnin työn päätteeksi peruin ajan sanoilla: "Mä en jaksa tulla." Ja kun puhelin ilmoitti viestin olevan lähetetty, aloin itkeä. Neljän sanan kirjoittaminen oli työn ja tuskan takana. Rauhoituttuani mietin miten typerältä se viesti kuulostaa. Mä en jaksa. Nyt se siellä miettii että tuo on laiska. Se ei vain viitsi. Mutta kun mä en jaksa. Mä en halua mennä minnekään. Mun pitäisi pystyä huomenna viemään soskaan paperit, koska muuten en saa rahaa ikinä. Mutta ahdistaa. Piti käydä ostamassa koiralle ruokaa. Ahdisti. Ahdisti. Ahdisti. Piti soittaa äidille, etten ajattele muita ihmisiä ja sitä miten ne näkee mut (Vitun-läski-luuseri) . Kuitenkin olen iloinen että lähetin sen viestin. Hoidin edes yhden asian oikein enkä kuten olen asiat hoitanut viimeiset kaksi viikkoa. Ne ristiäiset kai

On paljon helpompaa sanoa: "Kaikki on ihan hyvin." kuin kertoa ettei todellisuudessa ole. Vaikka tiedän että mulla on oikeus tuntea mitä tunnen ja että mä todella tunnen niin, se tuntuu suurelta valheelta. Liioittelulta. Se vain ajattelee että keksin tän jutun, koska oon laiska. Koska laiskat ihmiset sanoo tällaista. Ahdistaa. Pitäisi viedä paperit soskaan, mutten vieläkään ole saanut vietyä niitä. Enkä halua viedä nytkään. Katsoin nimittäin aamulla peiliin. En halua mennä minnekään. Ahdistaa. En ole saanut kahteen viikkoon aikaiseksi mitään. Ja sitten ihmiset puuttuu epäolennaisiin asioihin, joista ei tiedä mitään. Koiranhoitoon, siihen miten hoidan ihmissuhteeni, joululahjoihin, kouluun, työhön, tapaamisiin... Ja minä kun yritän. Yritän, yritän, yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutta aina joku vitun idiootti haukkuu mut lyttyyn, syö mun itseluottamukseni ja mä olen taas tässä. Kun mä en kestä juuri nyt. Mä en nyt jaksa. Onko se niin vaikea ymmärtää. Mä yritän. Siihe

En tiedä kuinka moni todella tykkää leikkipuistossa hiekkakakkujen väsäämisestä, duploilla rakentamisesta, barbeilla ja nukeilla leikkimisestä, keinumisesta, liukumäistä ja kotileikeistä. Suurin osa kaveripiiristäni on lopettanut leikkimisen tosi aikaisin ja omalla ala-asteluokalla playmobileilla ja leluhevosilla leikkiminen ei ollut "siistiä". Mutta, leikin silti. Ostin viimeisen nukkeni ollessani 11-vuotias ja monen ikätoverin mielestä se oli L-A-P-S-E-L-L-I-S-T-A. Samoin mielikuvitusleikit vuorikiipeilemisestä ja barbeilla leikkimiset taisivat olla aika out-juttuja. Sain viimeisen barbie-nukkeni 12-vuotiaana joululahjaksi veljen kummeilta. Se nukke on yhäkin aarre, vaikka sitä on hieman "meikattu". Tietenkin satumaiset prinsessaleikit olivat jo ohitse aikaa sitten, mutta kuka on vaatinut että leikkien pitäisikään olla tasoa: "Nyt tää Erin pukee prinsessamekon ja menee naimisiin ton Prinssi Kenin kanssa". Jep. Ei kukaan. Leikin vielä seiskaluokalla

Lupasin paljastaa teille mitä ristiäiskortissa luki. Lahjoista sen verran että tilasin Lasten Taikamaasta aterinsetin, johon tuli kaiverrettuna pojan nimi sekä loruun liittyen Lekmeristä tilasin nallen . Oli kerran sininen nalle, joka pientä ystävää etsi. Toi sitten kevät tullessaan, pienen ihmeen mukanaan ja sininen nalle riemuissaan kävi ihmettä katsomaan. Oli ihme aivan pieni poika, joka koivun oksalla keinui ja sininen nalle ilolla, pojan pieneen kainaloon painui. Ja tarvitseeko sitä enää kertoa, ei nalle tahtonut pojasta erota, ja he lähtivät tutkimaan, mitä tuleva taival tuo mukanaan. Kastepäivänä 21. syyskuuta 2013 Krista-täti

Pääni sisällä kasvaa monta tarinaa. Joskus tuntuu kuin siihen kaikkeen tukehtuisi. Haluaisin kirjoittaa niistä yhden. Yhden ainoan. Mutta huomaan lopulta, etten löydä oikeita sanoja, joilla kertoa se kaikki. Kuvailla sitä maailmaa ja niitä kaikkia tunteita. Kuinka kertoa miten ja miksi kaikki tapahtuu kuten tapahtuu. Löytää oikeat sanat, joilla joku muukin voisi tuntea ne samat tunteet. Tuntuu tyhjältä. Olen katsonut liian monta elokuvaa. Väsynyt eilisestä. Kaikesta jännityksestä ja ahdistuksesta jota suuri ihmismassa saa aina aikaan. Väsynyt ärsyyntymisestä. En tiedä oliko se ansaittua vaiko ei. Pitäisikö olla vihainen itselleni siitä mitä tunnen.  Tahdon vain nukkua, vaikka täytyisi laittaa paperit kuntoon, jotta olisin valmis huomenna lähtemään kaupunkiin. Täytyisi tehdä asioita, joita en halua tehdä. Joita en jaksaisi tehdä. Haluaisin vain itkeä kotona. Olisin eilenkin mieluusti jäänyt kotiin itkemään sitä miten ruma olen.  Mutten jäänyt. Mutten tunne minkäänlaista ylpeytt

... ja sitten kevyempiin aiheisiin. Vituttaa yhä edelleen, vihaan koiraani, vihaan elämääni, vihaan ihmisiä, tahdon kuolla. Mutta tiedätte sen jo, joten puhutaan välillä jostakin muusta. Kuten esimerkiksi hyvin mielenkiintoisesta keskustelusta, jonka loppua ei näy. Toivottavasti joku keksii tähän vielä lisää hienoja huomautuksia tai uutta pohdittavaa, koska aihe on inside-juttuna varsin... outo ja huvittava. Kävipä niin, että Niksu tuli kylään. Olin liian väsynyt enkä voi sanoa että järki olisi Niksunkaan päätä pakottanut. Tai voihan sitä kutsua neroudeksi sillä logiikalla että: Krista: Kaikki pitävät meitä kahjoina. Niksu: Sehän on erinomaista. Krista: Kuinka niin? Niksu: Silloin he eivät saa tietää meidän todellista nerouttamme. Viisas on se, joka ei ylimmäistä viisauttaan kuuluta julki. Krista: Olette täysin oikeassa, neiti. Olkaamme siis yhtä neroja kuin aina ennenkin. Kaikki alkoi kirjakielestä. Kuinka emme saisi puhua rumaa puhekieltä, eritoten sekoittaessamme eri mu

Halusin vain kertoa  taivas on yhtä ruskea kuin silloin  meri yhtä kylmä, kadut yhtä tyhjät  ja olen yhä täällä  Lupasin joskus jotakin  olen jo suunnitellut luovuttavani  antavani periksi niille muille  uskoa etten riitä  Halusin vain kertoa  etten osaa kirjoittaa kuten silloin  enkä puhu tunteistani kuten silloin  ja en enää tahdo olla täällä 

Haluaisin hautautua peiton alle. En halua mennä huomenna minnekään. Ahdistaa. En halua miettiä mitään. En halua mennä suihkuun. En halua pukea päälleni. Vihaan tätä kroppaa. Vihaan sitä miten en osaa sanoa ei, vaikka tiedän että mua käytetään vain hyväksi. Vihaan sitä että mietin tyhmiä asioita. Vihaan etten osaa enää kirjoittaa. Vihaan sitä, että olen tässä enkä osaa mitään järkevää. Vaikka mun ympärillä on ihmisiä niin tunnen silti olevani niin hiton yksin. Ja niin avuton. Mutta en jaksa. En saa aikaiseksi. Ei huvita vähääkään. Mä vihaan elämääni niin kovasti että tekisi mieli raapia iho irti (olemattomilla kynsillä). En mä tiedä mikä sen logiikka on, mutta paskat logiikasta. Se ei toimi näiden asioiden kanssa kuitenkaan. Ei ole koskaan toiminut.

On ollut kiire. Lapsia, ristiäisiä, muita ihmeitä. Eilinen oli ehkä rankin päivä. Ensin M:n luona kahvittelemassa ja juttelemassa, sitten JG:n kanssa katsastamassa Vaasan kirkko, sitten himaan ja N:n luokse nostelemaan muksua ja huutamaan Simbaa ja kotiin jossa Niksu oli siivonnut ja laittoin mut pesee vaatteita ja teki aivan ihanaa pekoniherkkusienikastiketta. Se oli ihan tajuttoman hyvää! Ja sitten nukahdin kesken kaiken. Olin kyllä jo muutenkin ihan tajuttoman väsynyt, mutta... joo.  Oon nukkunut yöllä ihan sika vähän. Nukahdin vissiin joskus yhdentoista jälkeen ja heräsin kolmelta, söin ja join hiukan ja nousin uudelleen kuudelta. Väsyttää ihan tajuttomasti.  Näin tosi outoa unta, jonka takia heräsin ja huomasin Niksun lähteneet kotiin. Sitten heräsin uudelleen tunnin päästä nähtyäni jotakin todella todella outoa unta, jossa oli pari mun entistä opettajaa ja... Ahdisti ihan tajuttomasti kun heräsin. Ja se uni vielä jatkuikin siihen kuuteen asti. En muista mitä siinä tapahtui t

Perjantai 13. päivä alkaa lupaavasti. Nukuin kokonaiset kolme tuntia. Heräsin, väsyneenä ja kiukkuisena, silmät kirvellen. Enkä saanut enää unta. Lenkillä koira käyttäytyi kuin pahainenkin aasi, eikä ymmärtänyt edes sanaa "istu". Itsehillintä tuntui venyvän äärettömiin mittoihin, kun päässä soi kokoajan: "Hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se." Enkä tehnyt mitään. Sanoin: "Osaat kävellä nätisti.", "Vihtori, lopeta nyt jumalauta.", "Anna olla.", "Et mee jos et osaa kävellä". Kaikki se raivo 20 minuutissa. Jos se ei olisi osannut rauhoittua hississä (yleensä ei) olisin varmasti tintannut kuonoon. Tästä ei ole tulossa hyvä päivä. Eilen kilahdin aivan tarpeettomasti äidille, sillä sinisen takin vetoketju ei mene kiinni. Kun sitten väänsin raivoisaa itkua, tajusin että olen syönyt koko päivänä vain kolme leipää, polttanut vain kaksi tupakkaa ja juonut ainoastaan coca-colan limat. Vähemmästäkin alkaa kiukuttaa. Kaupasta takaisin tulle

Koska pieni poika saa tuossa viikon päästä nimen, täytyi tietenkin askarrella jotakin. Ja tällaistahan siitä syntyi: Ääriviivat väritetty, vielä korvat ja tassut jäljellä. Leikattu nalle. Valmis nalle.  Taakse tulostettu loru, jonka kirjoittaminen oikeasti vei eniten aikaa (värittämisen lisäksi. ) Enkä paljasta lorua teille ennen kuin ristiäiset on vietetty. 

2-vuotiaalle synttärisankarille piti vääntää kortti. Itseasiassa se piti tehdä jo aiemmin, mutta tulin kipeäksi ja jotenkin se jäi. Nyt kuitenkin se on valmis. Kärsin pahasta materiaalipulasta (koska Vaasassa ei vissiin ole missään limenvihreää kartonkia, kertokaa mikäli jossain on jooko) ja jouduin yhdistämään vaaleanpunaista ja oranssia. Ei sillä, ei se nyt niin kamala yhdistelmä ollut kuin kuvittelin, mutta. Pohjana Tiimarista ostettu korttipohja. Itse jouduin vääntämään sydämen. Mikäli teette samaa niin piirtäkää siitä sydämestä suurempi kuin etupuolen sydämestä. Muuten se vasta kauhealta näyttääkin. Etupuolen ylä -ja alareunat sydäntarroilla ja väritys valkoisella puukynällä. Olisi oikeasti pitänyt ensin värittää, mutta en ajatellut loppuun asti. Kortin loruna: Balleriina tanssii, tossut sipsuttaern. Sirosti ympäri pyörii, kaulaa kohottaen. Pienen sievän NIMEN kutsuu tanssiin mukaan, pyynnöstä kieltäytyä eihän voisi kukaan.  Loru löytyi täältä . Sydän on oikeasti

Eilen tuli kuluneeksi jälleen 20 vuotta (22) siitä kun julmasti ihmiset väkisin veti mut tähän maailmaan. Ei, en olisi halunnut tulla, koska siellä oli "niin lämmintä", kuten joskus kauan sitten olin asian kuulemma selittänyt. En tiedä olisiko äiti edes muistanut, ellen olisi muistuttanut. Moni muu ihminen muisti, mutta jokainen niistäkin Facebookissa ja suurin osa onnitteluista tuntui tekopyhältä paskalta. Ymmärrän että kun jutellaan ja ollaan tekemisissä niin onnitellaan. Mutta tuolla on ihmisiä joiden kanssa en ole puhunut moneen vuoteen lainkaan (edes Facebookissa, jonka lasken jo jonkin sortin kanssakäymiseksi) ja silti toivotetaan ne pakolliset onnentoivotukset koska se mun nimi nyt sattuu keikkumaan siellä listoilla. Tekopyhää, tekopyhää, tekopyhää. Viime vuonna jo tein päätöksen etten onnittele Facebookissa kuin niitä joiden kanssa olen oikeasti tekemisissä. Enkä aina edes heitäkään, sillä olen laiska paska. Lisäksi vituttaa kun mun puhdas seinäni täyttyi 25 kert

Tahdon mennä puistoon liukumaan liukumäkeä ja tekemään hiekkakakkuja. Tahdon laulaa lastenlauluja ja leikkiä niiden mukana. Tahdon olla höpsö. Tahdon leikkiä kotia. Tahdon leikkiä barbeilla. Kaipaan mun nukkeja, jotka on kotikodissa. Tahdon katsoa Muumeja ja Babaria ja Vili Vilperiä. Ja Maija Mehiläistä. Ilman että tulee sellainen olo että tää kieli on tönkköä ja rassaa hermoja. Haluan Mikä-mikä-maahan.

Sain torstaina puhelun kuntouttavan työtoiminnan tyypiltä sen vuoksi että feidasin tahattomasti ammatinvalintapsykologin. Tiedättekö, joskus kun on oikein oikein paska päivä, ei huvita mennä katsomaan postilaatikkoa. Ja sitten feidaa sellaisia tärkeitä juttuja. Esimerkiksi, olisi pitänyt hakea postipaketti (vissiin mun valokuvat), mutta huomasin kirjeen vasta keskiviikko-iltapäivänä ja sitten tulinkin kipeäksi. Pääasiassa puhelun sisältö tuntui juurikin tältä: "Olet ihan paska kun et osaa olla paikalla sovittuun aikaan sovitussa paikassa joten on ehkä parempi ettei tehdä millekään mitään ja odotetaan että tuuleen suunta muuttuu, mikäli se nyt ikinä muuttuu." Oikeasti vissiin pointti oli: "Suhun ei voi luottaa enkä voi ottaa vastuuta siitä että feilaat tämänkin jutun." En tiedä kuulostaako kumpikaan yhtään sen paremmalta ja kummastakin versiosta tuli olo että hei, olen kuumeessa, kaamea flunssa päällä, maha on pipi ja olen vissiin muutenkin ihan paska. Odote

Toinen luku, jossa tapahtuu suuri virhe Jotta voisimme kaikki ymmärtää tätä tarinaa, on meidän palattava ajassa taaksepäin. Kuten esimerkiksi siihen miten Tuutulius Taitava ryhtyi viattomasti Sheiffiwoodin hallitsijaksi kun Tyranni Sherlock Tii Holmes pakeni yllättäen ajettuaan ensin Dr. Kuningatar Elleniumin maanpakoon. Tai siihen, miten Sheiffiwoodin ainoa guru, Guru, menetti traagisesti gonginsa ja masentui niin kovasti että Mahtava Shirkkeli joutui veistämään paljain käsin bongorummut ja herättämään Sheiffiwoodin joka yö katsomaan suurta Kulttuuritapahtumaa, OFF-topicia. Ah, mutta olin jo unohtaa. Valitettavasti OFF-topicin sijaan Sheiffiwoodin kansa katsoi televisiosta Teletappeja, sillä OFF-topicia ei ollut vieläkään löytynyt. Dr. Kuningatar Ellenium ei ollut palauttanut sitä Sheiffiwoodin väellä ja tietenkin se oli osasyy siihen, miksi moni Sheiffiwoodilainen oli masentunut Sheiffiwoodin ainoan gurun, Gurun tavoin. Osa oli myös matkannut Sheiffiwoodin rajojen ulkopuolelle eikä

Mikäli olet hyvällä tuulella, ole hyvä ja jätä tämä lukematta. Sisältää paljon kirosanoja ja typerää, lapsellista valittamista.  Toivon että mulla olisi kuvaa mun mahasta, koska se perkele on turvonnut ihan helvetisti mutten ole yhtään varma siitä onko se normaalia ja kuinka paljon se on oikeastaan edes turvonnut. Ei, en mene arvauskeskukseen. En todellakaan mene. Ei ne tiedä siellä yhtään sen enempää kuin minäkään. On vaan niin saatanan tukala olo kun housut puristaa ja mietin todellakin miksi hitossa käytän näitä lantiomallisia housuja. Onko ihan pakko. Arvatkaa vain hajottiko Vihtori ne viimeiset lökärit jotka sai vedettyä kivasti vyötärölle eikä tuntunut missään.  Väsyttää aivan tajuttomasti, nukuin parin tunnin päikkärit ja taidan mennä takaisin sänkyyn. A ehdotti taas että olisin raskaana. Öh, en ole. Raskaustesti näytti negaa ja kuukautiset on säännölliset. Eip. Plus, se tarkoittaisi että olisin viikolla 10 ja sen jos jonkin pitäisi näkyä testissä. Joten ei. Joku outo vi

Nukuin neljä tuntia. Kokonaiset neljä tuntia. Heräsin ennen kuin H soitti että tulenko kaupungilla käymään. Eilen oli tajuton päänsärky. Niin tajuton että uskoin jo että päästä on katkeamassa vähintäänkin verisuoni, sillä en muista että olisi ollut niin kipeä olo. Oksetti, vasemalla puolella oli kauhea paine, jyskytti. Mahaa pisteli ja vihloi ikävästi. Alavatsaa. En tiedä pitäisikö kuitenkin varata aika lääkärille sen takia. Vihaan terveyskeskuksia vain niin paljon, että... menen, jos ihan mahdottomaksi menee. Muuten en astu sinne jalallanikaan. En tahdo. Mutta joo, H:n kanssa tuli todellakin todettua ettei aamuherääminen ole meitä varten. Jos kouluakin käytäisi yöllä niin varmasti oltaisi silloin paikalla. Ja tehtäisi niitä matikantehtäviä... Hehe. Koska ette saaneet eilen kuvia, saatte nyt kokonaisen yhden kuvan: Cittarista toppi. Ehkä kehtaan liikkua jossakin tuo päällä. Ja kyllä, punaista. Taas. Väsyttää ihan tajuttomasti ja jotenkin vieläkin on pieni päänsäryn poikanen

Ensimmäinen luku, jossa ei ole kyse kaappihomosta Sinä iltana satoi. Oli satanut koko päivän. Gitte ja Veta olivat leikkineet tylsillä marmorikuulilla, jotka isosetä oli antanut ja väittänyt leikkiä hirmuisen hauskaksi. Hirmuisen tylsäksi, Gitte olisi halunnut korjata ja tökki kuulia kuunnellen kuinka valtaviin ikkunoihin löivät valtava vesipisarat. Kuulosti siltä kuin jokin valtava olisi yrittänyt päästä väkisin sisään. Vaikka tokikaan niin ei ollut. Gitte ja Veta olivat juuri nyt keskellä ei-mitään. Kaupunkiin tottunut kaksikko ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miksi heidät oli lähetetty paikkaan, jossa ei ollut isosedän lisäksi ihmisiä. Naurettavinta tietenkin oli se, ettei isosetä ollut edes mikään isosetä vaan joku perhetuttava, joka nyt sattui asumaan kartanossa maailman laidalla. Tai maailman laidalta se tuntui. Koko kuukauden aikana he eivät olleet nähneet ketään. Postinkantaja toi postit päivittäin, mutta koskaan he eivät nähneet, saati kuulleet tämän saapuvan. "Tehdään jot

Kaikki tietävät bernhardilaiskoira Beethovenin? Alan ymmärtää niiden elokuvahahmojen tuntemuksia järjettömän hyvin ja olen yhäkin häpeissäni ja ällikällä lyöty. Kuvittele kun olet ollut mukavalla shoppailukierroksella kahdesti ja kotiudut. Yksi roskapussi on vähän kärsinyt. Ei haittaa. "Mullapas on uudet rintsikat! Mikään ei voi mennä tänään pieleen! Kaikki on hienosti. Uusi paitakin on. Onpas se oikeastaan aika hieno". Joo. Väsyttää. Menet tietokoneelle kuuntelemaan musiikkia (ja laulat täyttä kurkkua) ja vaivut ihanaan koomaan. Kunnes ovikello soi. Ihmettele hetki miksi koira ei hauku lainkaan ja mene katsomaan. Näe, miten ovi on sepposen selällään ja juokse portaat alas. Astu oven ulkopuolelle. "Onko toi sun koira", naapurisi kysyy ja katsot ensin pissalammikoita naapureidesi ovien edessä. Sitten koiraa, jolla on Puuhamaa-huivi kaulassaan ja joka heiluttaa häntäänsä ja pörrää naapurisi lähettyvillä. "On... anteeks", ilmoitat kasvot aivan punaisin