Virhemarginaali

En tiedä missä mennään. Unirytmi on pöin vittua. Kulutin tunnin pohtimalla miten loistavasti kaikilla olisi asiat ilman mua. Hetkittäin tuntuu selkeeltä. Pystyn keskittymään ja tekemään jotakin, mutta sitten taas ei. Haluan tehdä jotakin kropalle, mutta sitten taas... Ihan helvetin sama. Ei sillä ole merkitystä. Haluan sanoa kaikille rumasti ja käskeä pitämään päänsä kiinni. Vaikkei siitä ole mitään hyötyä. Saatika fiksua. Ja kyllä, teen sitä taas. Ihan vitun sama. Hyvällä tuurilla kuolen jäykkäkouristukseen eikä kenenkään tarvitse enää kuunnella yhtään mitään. Typerintä tässä on se, että kaikki on hyvin .

Näin ensi alkuun: Inhoan kontaktimuovia. Inhoan kirjojen ja vihkojen kontaktointia ja mieluusti jätän sen äitini harteille jos vain mahdollista (ei ole aina...). Tästä voitte päätellä että jätän mieluusti kontaktimuovisähellyksen mahdollisimman viime tippaan. Lohduttautua voi sillä, että kun viimein keksii millä tavalla toimii, homma alkaa sujua. Kontaktoi kerralla monta korttia. Näytän nyt huonoa esimerkkiä ja kontaktoin tasan kaksi korttia kerralla, koska puhuin samaan aikaan puhelimessa, katsoin uutisia ja yritin ottaa järkeviä kuvia. Kuvalaatu siis on mikä on.  Käytä mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän muovia. Jos muovia on liian vähän, kontaktimuovia ei tule koko korttiin. Etenkin muista tarkistaa asia jos/kun kortit ovat eri kokoisia. Käännä kortit kuvapuoli kontaktimuovia vasten. Näin vältyt ikäviltä rypyiltä kuvapuolella. Tämä ei luonnollisesti auta, jos teet kaksipuolisia kortteja.  Ole järkevämpi kuin minä ja taita kontaktimuovi ennen kuin otat suojapaperin irti. En ole

Teen yleensä lapsille muotoonleikattuja synttärikortteja. Pienen pojan äiti soitti pari viikkoa sitten ja kertoi poikansa pitelevän kädessään kissan muotoista synttärikorttiaan aivan innoissaan. Siitä lähti projekti. Tarkoitus on käyttää kortteja niin leikkitarkoitukseen kuin myös huoneen koristeluun. Materiaalia oli vähän, mutta sain aikaan edes jonkinlaisen alun. Äiti-ihminen sanoi ettei osaa itse tehdä kortteja, joten kypsyttelin ajatusta postauksesta, jossa voisin osoittaa ettei askartelu ole vaikeaa. Enhän ole itsekään mikään käsityö/näpertelyihminen. Jaan homman kahteen osaan, sillä lorukortit ja niiden kontaktointi ovat kaksi aivan täysin erilaista projektia. Valitse kivan värinen pahvi, ota käteen lyijykynä ja piirrä ääriviivat. Sakset käteen (käytän itse mieluitenkin kynsisaksia, joilla saa tehtyä tarkempaa jälkeä) ja leikkaamaan. Leikkaaminen vaatii yllättävän paljon keskittymistä, mutta ajan myötä (kuten näitä kuvia ottaessani) pystyy jo samaan aikaan katsomaan uutisia, puhu

A:n mielestä olisi pitänyt sanoa suoraan miten epäkohteliaita tyypit on. En sanonut koska ei se hyödyttäisi mitään. En oo saanut aikaan yhtään mitään. Väsyttää ja ei silti. Röökit on loppu ja vituttaa ihan yleisesti kaikki. Ehkä en vaan enää vastaa yhtään kenenkään puheluihin. Edit. Tajusin vasta tänään todella että viisi vuotta. Ja pitäisi kontaktoida elukkakortit perjantaiksi. Olen liian kiukkuinen koko maailmalle.

Johtuuko se siitä lääkäristä vai mistä että äiti hermostui kun en vastannut eilen enkä tänään aamulla... Tuntuu tosi oudolta. Vai lähetinkö yöllä mystisiä ahdistussignaaleja...? Tuntui yöllä lopulta ihan okeilta. Pohdin miten tärkeä jäykkäkouristusrokote mahtaa olla, mutta päädyin siihen ettei sillä ole mitään väliä. Näin tosi outoa unta. Alle kuuden tunnin yöunet. Voisiko joku tulla tiskaamaan ja tekemään ruokaa...

En ole saanut aikaan mitään. En jaksa katsoa telkkaria, en jaksa tehdä ruokaa, en jaksa tiskata, ei huvita mennä suihkuun... Ei vittu kiinnosta. Pätkääkään. Kello on liikaa, väsyttää, mutten osaa sulkea silmiä ja nukahtaa. Tai tavallaan varmaan osaisin, en vaan ole edes yrittänyt kunnolla... Ihan sama. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta ja kiinnostaa vaan ropettaminen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen teki mieli ottaa sakset ja survaista niillä kättä. Enkä tiedä miks. Ja jos joku kysyisi miksi se tuntuisi hyvältä, en osaisi kuitenkaan selittää. Saada jotain näkyvää aikaan. Tuntea jotain. Fyysinen kipu on helpompaa kestää. Sille on järkevä syy. Pitäisi ajatella että tää oli tiedossa, mutten osaa.

Heräsin neljä kertaa yöllä. Edellisyönä kolmesti. Väsyttää sairaasti, mutta ei kuitenkaan. Niki tuli ja sain aikaan jotain mutta tavallaan ei kiinnosta kommunikoida. Tarkoittaako se että ollaan palaamassa normaaliin? Oikean puoleinen ien sattuu. Siitä missä ei ole viisaudenhammasta. Toivon että se puhkeaa eikä tarvitsisi vetää ylähammasta pois, koska toinen vaihtoehto on että ylähammas haavoittaa tota ientä. En tiedä. Yritän vaan harjata ahkerammin... Jos se ois vaikka ientulehdusta. Väsyttää ja sitten ei. Tahdon cittariin hakemaan suolakurkkuja. Omnom.

Heräsin yöllä kolmesti, ennen kuin nousin viideltä. Katsoin tallennuksia ja leikkelin Jaren elukkakortteja. Söin paketin Ben & Jerry'siä ja tekisi mieli syödä lisää. Se on se krapula jälleen. Liian paljon ohjelmaa että nyt ei jaksaisi mitään. Vaikka toisaalta haluaisin jotain tekemistä. Ja toisaalta taas, voisin nukkua. Nukkua. Nukkua vähän lisää. Älkää antako mun nukkua. Täytyy pysyä hereillä. Taidan syödä sen toisenkin jätskitötsän.

Lääkäri. Meni hyvin. Lukekaa lisää TADAA!:sta. Olin lapsenvahtina ja oli hauskaa. Ja ei ollut hauskaa. Etenkään kun se piski tuli touhottamaan ja mukula ja piski juoksevat keittiön pöytää ympäri ja muksu kiljuu. Karkasin parvekkeelle evakkoon. Siellä ne lasin läpi tuijottivat. Piski ja neiti. Neiti nauroi paskasesti. Luulen niin. Voisi melkein uskoa että pirun sarvet kasvoivat piirun verran tukan alta. Väsyttää sairaasti ja olo on erittäin tyhjä. Olen ollut erittäin ahkera tänään ja tulisi olla kiitollinen siitä. En jaksa olla kiitollinen tai oikeastaan yhtään mitään. Haluan nukkumaan. Tuntui hyvältä kun äiti sanoi että on hienoa että asiat edistyvät. Ehkä nyt äiti uskoi, kun kerroin lääkärin sanoneen etten ole ainut jolla on tällainen tarina. Että kun lääkäri sanoo että oikeasti on olemassa vika, joka ei johdu siitä että olisin laiska paska. Olen onnellinen. Olen huojentunut, helpottunut ja silti vähän peloissani. Kaikki on vielä vasta alussa, mutta tuntuu hyvältä että ihmiset

Jännitin suunnattomasti ja hermoilin koko aamun. Heräsin jo neljän maissa (aamulla) ja yritin kehittää itselleni tekemistä, siihen saakka että M tuli hakemaan. M:n läsnäolo odotushuoneessa rauhoitti huomattavasti enkä hermoillut paljoakaan. Lääkärin huoneeseen päästyäni koin hetkellisen tiltin. "No niin, mikäs sulla on?" "... Öö... No siis mielenterveysjuttuja." "Ahaa, okei, millaista?" "No, siis mulla on masennus. Ollu jo pitkän aikaa. Mutta en mä ole aina masentunut." Lääkäri luki vanhoja papereita (2008 vuodesta eteenpäin), kyseli ja minä selitin ja selitin. Ja tuntui niin hyvältä saada kertoa. Kerroin miten kukaan ei kuuntele ja miten kaikesta syytetään vain unirytmiä, ja miten Klaaran käynnit oli yhtä tyhjän kanssa. Ja miten en saanut apua silloin kun muutin tänne. Helpottavinta oli, että lääkäri kyseli oikeita kysymyksiä. "Tuntuuko susta siltä että sä oot ylivertaisempi kuin muut?" "Sen vaiheen jälkeen, meneekö se takaisin ma

Tämä kaikki on kasvanut osaksi identiteettiäni. Pohdi hetki. Entä jos kaikki, mitä olet kuvitellut itsestäsi, revittäisi auki ja menettäisit sen kaiken. Vähäisimmänkin tiedon siitä kuka ja millainen olet. Eikö se pelottaisi? Enää viikko lääkärille menoon ja olen toisaalta helpottunut ja toisaalta kauhuissani. Pelkään sitä etten saa apua, mutta pelkään myös sitä että saan apua. Juuri sitä, että tulevaisuudessa minuus revitään rikki. Kun olet monta vuotta elänyt ja kuvitellut tietäväsi millainen olet, yhtäkkiä kaikki on kyseenalaistettava. Olen jo tehnyt pikkuisen palan siitä työstä. Niin naurettavan pienen palan, että ulkopuolisen on mahdotonta huomata sitä. Vain sellainen, joka on kokenut kaiken, ymmärtää miten vaikeaa voi olla sanoa itselleen: "Sä et ole laiska. Sä et ole välinpitämätön. Kyse ei ole siitä ettet viitsi." Vaikeinta se on niinä päivinä kun mikään ei tunnu miltään tai niinä päivinä kun kaikki ahdistaa, pelottaa ja tuntuu siltä kuin hengittäminenkin olisi liikaa.