Virhemarginaali

Kirjahylly on täynnä. Mutta jos ostan uuden kirjahyllyn, se ei ole enää täynnä. Täytyy ostaa lisää kirjoja. Jonka jälkeen täytyy ostaa uusi kirjahylly, koska niitä kirjoja vain tulee lisää. Mutta sitten herää kysymys siitä että mikä onkaan sopiva määrä kirjoja. Määrittääkö lukijoiden määrä tai saatavilla oleva tila? Vaiko kenties lukunopeus? Äidin mielestä mulla on liikaa leffoja ja kirjoja. Mutta kyllä mä jokaisen ehdin vuorollaan lukemaan/katsomaan. Joten ei, ei ole liikaa kirjoja/leffoja. Joskus ala-asteella mä haaveilin että mulla olisi huone joka ois täynnä kirjoja. Oma pieni kirjasto. Ja mikäli jollakin muullakin on samoja kuvitelmia niin todellakin tämä käy pornosivusta → Bookshelf Porn Mutta oikeasti, mikä on sopiva määrä?

Pyydän anteeksi aiempaa postausta. Otetaan huomioon että olin nälkäinen, väsynyt ja muutenkin potutti. Mutta joo, kävinpä sitten Lidlissä, josta lähti mukaan jotain sinistä.  Moi. Puhun puhelimessa samalla. Uusi takki, jolla ehkä kehtaakin jo istua hiekkalaatikolla ja ihmetellä. Miesten takki, ihan jos jotakuta kiinnostaa. Olisihan se naisten L voinut mahtua mulle, mutta se vaalea väri ei vain ole mulle. Olisin tämänkin halunnut mustana, mutta vissiin sitten se oli loppu tai sitä ei tässä koossa ollut lainkaan. Takin vika on se, ettei siinä ole kunnon taskuja. Vihtorin kanssa lenkkeilyä ajatellen se on huonompi homma. Mihin mä muka paskapussit laitan? Jep, en minnekään. Mutta 19 euroa maksoi, enkä siis valita. Vielä kun löytäisi ne housut. Sininen väri vain jotenkin... En tykkää. Oon niin jämähtänyt punaiseen, joka on ollut mun oma väri seiskaluokalta asti. Näyttää niin oudolta.  Mun päätä särkee ihan ylipaljon ja pitäisi yrittää nukkua. Onhan tässä hereillä oltuki

Työpaikkoja ei ole. Eläkeikää nostetaan, jotta niitä työpaikkoja ei ainakaan ole. Pidennetään oppivelvollisuutta, jotta ne jotka eivät viihdy koulun penkillä eivät ainakaan istu siellä missä pitäisi istua. Moi. Olen Krista, kohta 22v. Olin 14-vuotias kun hain ensimmäisen kerran kesätöitä. En saanut. Olin 15-vuotias ja hain kesätöitä. En saanut. Olin 16-vuotias ja hain kesätöitä. En saanut. Olin 17-vuotias ja hain kesätöitä. En saanut. Olin 18-vuotias ja hain kesätöitä sekä töitä koulun ohelle. En saanut. Pääsin sen sijaan yhteen työhaastatteluun. Elämäni ensimmäiseen. Olin 19-vuotias ja hain kesätöitä. En saanut. Olin 20-vuotias ja hain kesätöitä. En saanut. Olin 21-vuotias, pää ei enää kestänyt, en hakenut kesätöitä, lopetin koulun, ei kiinnosta kiinnosta kiinnosta. Pidentäkää tosiaan niitä työuria. Kun ei ole töitä, ei ole työkokemusta eikä ainakaan saa töitä. Kun ei ole koulutusta, ei saa hommia edes siivoojana. Kun oma itsetunto on lattianrajassa, on turha edes yrittää erottua

Jos sanoisin että aiempi autuaan ihana fiilis olisi jatkunut, valehtelisin. Voi kyllä, kuinka monesti olenkaan miettinyt miksi nousin sängystä, miksi en nuku, miksi en vain osaa, miksi olen niin raivoissani vaikkei ole mitään syytä, miksi en voinut jättää sitä pitsaa ostamatta, miksi en siivoa, miksi en tiskaa. Tahtoisin vain mennä sinne leikkipuistoon rakentamaan hiekkakakkuja ja juoksemaan vuoden vanhan lapsen perässä ja laskea liukumäkeä. Ihan vain koska... unohdan että maailma on perseestä, elämä on perseestä, ihmiset on perseestä. Unohdan hetkeksi. Hassua kyllä. En ehdi ajattelemaan mitään. Alan olla jaksamisen äärirajoilla koiran kanssa. Tapeltiin eilen. Tarvitsin aseen (kenkälusikka), kun se perkele meinasi uhitella. Huusin, raivosin ja lopulta itkin peiton alla kun en enää jaksanut. Naapuritkin varmasti kuulivat kun karjuin tuolle jästipäälle toivovani sen tukehtuvan roskiinsa. Ja herätessä odotti ihana levitetty oksennus. En jaksa. En halua jaksaa. Hakekaa se pois. Haluan

Tuhansien öiden loputtomat tunnit. Hehkuva pallo istuu ruskealla taivaalla tuulen ulvoessa kuin yksinäinen susi. On niin tuskallisen kuuma, että lakanat takertuvat ihoon kiinni ja koiran turkki tuntii märältä selkää vasten. Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja aamuun on enää vähän aikaa. Niin vähän, että on vaarallista sulkea silmät hetkeksi. Ja silti, vaikka tietää ettei niin tulisi tehdä, sitä vain antaa periksi ja herää kolmea tuntia liian myöhään. Huomatakseen ettei ole kuullut herätyskellon ääntä, vaikka se oli varmasti asetettu soimaan niin kovaäänisesti että naapuritkin heräisivät. Ja siltikin nouseminen tuntuu aivan liian raskaalta, sillä Ihansama on jälleen kylässä. Siltä ei pääse pakoon vaikka miten yrittäisi. Se roikkuu olkapäällä masentavasti ja huokailee korvaan: "Ihansama-ihansama-ihansama." Verhot eivät päästä aurinkoa sisään. On hämärää ja koira vaatii ruokaa ja ulkoilua. Vispaa häntäänsä ja naurahtelee kun sille tarjoillaan kuppiin kaikki valmiina. Jää

Kun kaikki on suurta, uutta ja ihmeellistä.

On jotenkin outoa että kun liikun Huldiksen kanssa niin tuntemattomat ihmiset ajattelee että se on mun lapsi. Tai siis, mä en vain näe itseäni aikuisena. Sillä tavalla. En tajua että muut ihmiset näkee niin ja... Tänään leikkipuistossa jotenkin oikeasti heräsi siihen että häh, apua, toi luulee että mä tiedän jostain jotain. No, nostaessa muksua tuo solisluu ei oikein nauttinut, mutta ei se nyt niin kauhean kipeä ole. Eilen yöllä kun oli pakko vielä koira ulos (se vinkui ja vinkui ja vinkui) se jotenkin meni enkä tiennyt missä ihmeen asennossa olisin nukkunut kun kaikki tuntui painavan just siihen. Äiti meinasi että se olisi murtunut, mutta jos olisi niin se olisi muutenkin kipeä. Olen saanut aikaiseksi vaikka ja mitä ja huomenna mulla on aika ammatinvalintapsykologille. Jännittää mennä taas uudelle ihmiselle, mutta ehkäpä mä selviän hengissä. Oikeasti olen miettinyt paljonkin asioita, mutten saa mitään nyt kirjoitettua. Tietyllä tavalla olen jumissa eikä mulle ole kiire poiskaan

Tänään on ollut kauhea meno koko päivän. Väsyttää, mutta toisaalta on niin hyvä fiilis. Nettikaveri avautui ja sai mut ärsyyntymään ja kenties lopulta summaamaan kaiken yhteen mitä olen ehtinyt pohtia tämän puolentoista kuukauden aikana. Kun aikaisemmin sanoin että K sai mut ymmärtämään että vaikka eilen olikin huono päivä niin tänään ei tarvitsekaan olla... Oikeastaan ei ole kyse siitä. Enemmänkin kaikki johtuu siitä että mun on niin vaikea antaa itselleni anteeksi. Anteeksi se, että teen virheitä tai etten täytä muiden odotuksia. Erityisen vaikeaa tämän vuoden aikana on ollut tehdä todella jotakin joka on ollut mun omaksi parhaakseni eikä sitä mitä äiti multa odottaa ja toivoo. Tehdä ensimmäistä kertaa täysin itse päätös. Tää päätös tosiaan oli koulun lopettaminen ja se etten mene sen mukaan mikä jonkun toisen mielestä on mun parhaakseni. Mä olen aina jollakin tasolla kuitenkin tehnyt asiat kuten äiti tahtoo, vaikkei se ehkä ulospäin olekaan näkynyt. Oon hakenut loppujen lopuksi

Jaksoin viimein katsoa mitä kuvia olen ottanut viime aikoina. Vihtorin poseerauskuvia löytyy miljoona, kun yhtenä iltapäivänä päädyin kuvailemaan sitä vähän enemmänkin. Ei mulla ole muutenkaan kuin vähintää 500 kuvaa piskistä, mutta silti on pakko kuvata vain kun se on niin nätti. Oltiin lenkillä vähän pidemmällä kuin tavallisesti. Lenkin saldo: • viisi jänistä, joista Vihtori olisi tahtonut paistia • Kristalla kolme mustelmaa kädessä • Vihtorin kurainen maha • Kristan kipeä solisluu, jonka vuoksi käännyttiin puolessa välissä matkaa takaisin • Miljoona hyttysenpuremaa • Nyrjähtänyt nilkka • Kusinen kenkä Mä alan oikeasti epäilemään jo omaa tasapainoani, kun meinasin kaatua kolmesti ja nyrjäytin sitten tuon nilkan. Vasemman. Taas. Ja tuo solisluu vihoittelee oikein urakalla eikä Vihtori edes vetänyt kauheasti paitsi silloin kun se näki noita jänöjä. Mun kroppa hajoaa hajoaa hajoaa... Vihtoria ei vissiin miellyttänyt mun käskyni olla paikoillaan kun herra sitten päätti kusta s

Kaikkien pohdintojen päätteeksi päätin että yritän etsiä Vihtorille uuden kodin. En tiedä löytyykö sellaista kotia, jonka kelpuutan, mutta yritän nyt ainakin. Olen oikeasti aika epävarma siitä onko tää oikea ratkaisu, mutta toisaalta tuntuu reilulta antaa mahdollisuus, jos löytyy todella se perhe, jossa Vihtorilla on hyvä olla koko loppuelämänsä. On vaan kauhean vaikeaa lähettää sähköpostia ja tehdä ilmoituksia kun on pakko ajatella luopumista. Mutta tiedän ettei mun oma jaksaminen vain riitä nyt kun kroppa reistailee kivasti taas vaihteeksi (en jaksa kertoa, tulisi liian pitkä sepustus) ja naurettavinta on että tietyllä tapaa kuitenkin tunnen yhä edelleen että kaikki on hyvin, vaikka toisaalta... Toivon vain että löytyisi Vihtorille se oikea paikka jostain omakotitalosta. Paikka, josta sen ei tarvitse enää lähteä minnekään.

05.03.2012 Toisinaan mulle tulee hetkiä, jolloin mietin miten onnekas olen. Niitä tulee aivan yhtäkkiä ja ihan ihmeellisten juttujen takia, mutta silti. Tuossa kun luin tuota blogia, jossa se kertoi äidistään, tajusin kuinka hienoa on kun on äiti joka välittää. Kun maailmassa on se ihminen joka ei tuomitse niistä vääristä valinnoista joita on tehnyt, se ihminen joka on ollut läsnä. Joka aina kertoo millainen oli silloin kun oli pieni. Joka kuuntelee kun ottaa päähän kaveriasiat. Jolle voi kertoa lähes kaiken. ... Tai siis, joka aamu sun on vedättävä yllesi naamari. Yritettävä esittää kaiken olevan aivan tavallista. Yrittää suoriutua kuten muut. Ja jotenkin pelkää sitä, että milloin se naamari repeää.Joinain päivinä se repeää. Viime vuonna muutaman kerran, syksylläkin pari kertaa. Ja vaikka hävettää parkua pukuhuoneessa sitä kuinka paskaksi tuntee itsensä, niin ei se auta. Se vain jotenkin tulee. Musta tuntuu että ihmiset kuvittelee sitä huomionhakemiseksi. Mutta kun ihan totta, kun

En voinut sietää Cheekiä kun kaikki muut fanitti sitä. Mutta nää neljä biisiä, joita olen kuunnellut vähän väliä on jotakin. En osaa kertoa teille enempää. Kuunnelkaa vain sanoja. PS. Miksi, oi miksi löysin kivan roolipelipaikan jonne tahdon liittyä. En saisi liittyä minnekään koska... no, en tiedä. En vain saisi.