Virhemarginaali

Uusi opettaja teettää ryhmätöitä. Jee, kivaa, ilmoittaa suurin osa. Minä mökötän paikallani ja otan värityskirjan esiin.  Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi ryhmätöistä. Joskus on hillittömän hauskaa tehdä yhdessä posteria tai tehdä lyhyt näytelmä ja esittää se toisille. Mutta kun joka ainut oppitunti alkaa sanoilla: "Ota itsellesi pari" tai "Menkää kolmen hengen ryhmiin" alkaa puuduttaa. Kun viimein koulupäivän päätteeksi vieraileva opettaja piti pääosin luentotyylisen tunnin, olisin voinut itkeä ilosta ja vaivuin suloiseen muistiinpanokoomaan. Tiedän että sosiaalialalla ryhmätyöskentely on äärettömän tärkeää, mutta mun aivoni ylikuormittuu kauheasti siitä kaikesta sähläämisestä ja lopputulos on se ettei mitään vain jää enää päähän. Ei yhtään mitään. Jälkikäteen on vain tuskallinen väsymys kaikesta ihmishässäkästä ja soutelusta vuorovaikutuksen syvissä vesissä. Ja kuitenkin tarkoitushan on, että jotain jäisi päähän, eikö? Sitten tapahtuikin jotain siistiä. Aamupäiv

  Lukuvuosi alkaa olla pulkassa koulun osalta. Viimeiset kurssit ja sitten kohti työssäoppimista. Tuntuu hassulta että pian on jo huhtikuu. Vastahan koulu alkoi! Harkitsin vakavasti koulun lopettamista aiemmin. Olen iloinen siitä etten lopettanut. Vastoinkäymiset söivät itsetuntoa ja tuntui ettei mistään tule mitään. Onneksi viime viikkojen aikana olen saanut uudelleen tartuttua asioihin. Vähän löyhemmin tosin kuin aiemmin. Koska kevät. Valo. Aurinko. Hyvästi yöunet, tervetuloa kesä. Sain hankittua itselleni asunnon suht' läheltä koulua. Asunto aiheutti paljon ristiriitaisia tunteita, sillä vaikka asuntolaelämässä onkin paljon miinuspuolia, on siinä myös paljon plussia. Nyt kun ajattelee, oli kenties paras ratkaisu viettää ensimmäinen vuosi asuntolassa. Omasta asunnosta käsin tuskin olisin tutustunut ihmisiin samalla tavoin ja saanut kavereita. Operaatio Vaasa olisi luultavasti toistanut itsensä ja olisin ollut paljon onnettomampi vieraassa kaupungissa kuin nyt olen ollut. Nyt tied