Virhemarginaali

Katso tästä

Nerouden ja hulluuden raja on hiuksenhieno. Viime aikoina oon miettinyt sitä usein. Sitä mitä olen tehnyt ja tulen tekemään ja mikä lopulta on ollut järkevää ja onka mikään. Lisäksi olen miettinyt siitä yöstä asti kun kirjoitin kaksi viimeisimpää lukua PJ:hin. Kirjoitushetkellä kaikki tuntuu nerolta ja siis... En tarkoita että olisin mitenkään hyvä kirjoittamaan tai että itse tarina olisi mitenkään erikoinen. Mutta on vaan sellainen fiilis. Mutta kun jälkeenpäin lukee niitä tekstejä niin tulee fiilis että kuinka sekasin mä olen. Onhan se sinäänsä täyttä fiktiota, mutta mun teoriani mukaan teksti kertoo kuitenkin yleensä jotain kirjailijasta. Kirjoitustyyli vähintäänkin. Ja toisinaan huomaan kuinka fiiliksellä kaikki tosiaan menee. Kuinka teksti vaihtelee ja aikajärjestystä ei ole olemassakaan enkä oikeasti tiedä mikä koko homman idea on. Se on vaan hirveetä tykitystä silloin kun tuntuu siltä että voisi kirjoittaa. Tietyt "faktat", mutta muuten kaikki on avoinna. Ja kuten yhel

Hyvää joulua kaikille. T. christineH 

Hän on ajanut sen pois. Ei ääntäkään. Hän hymyilee leveästi vaikka se mies ompelee hänen haavansa. Hyvä niin, jottei se pääsisi takaisin. Hän ei kuule Johanneksen itkuista ääntä kun tämä puhuu puhelimeen, ei mieslääkärin puhetta. Vain hiljaisuuden. Hän rallattaa mielessään iloisesti eikä tunne kipua. Se lähti pois, se lähti pois, se lähti pois.... Jussi puhuu paljon. Hän kuuntelee ja vastaa, kuuntelee ja vastaa. He kävelevät alikulkusillan alta eikä häntä pelota. Häntä ei koskaan pelota. Hän ei tahdo pelätä. "Seurusteletko sä?" "Joo." "Ai, asukste yhes?" "Joo." "Harmi, sä vaikutat kivalta tytöltä." Hän ei vastaa. He kävelevät ja matka tuntuu ikuisuudelta. Ohitse ajaa ambulanssi. Ääni sattuu korviin. Hän katsoo sen perään. Olisi pitänyt jäädä, hän ajattelee jälkeenpäin. Olisi pitänyt jäädä niin sitä ei olisi tapahtunut koskaan. "Haluatko sä sätkän?" "Ai sulla olikin?" "Joo, löysin takintaskusta." "Okei,

Aatonaatto saa ihmiset käyttäytymään oudosti. Olin hakemassa kinkkua lihaliikkeestä. Lähdin hyvissä ajoin (sillä olin valvonut kokoyön) ja olinkin jo aikaisemmin jonottamassa onnellisesti ovien takana. Ja eikö silloin alkanut satamaan VETTÄ. Kiitos, hyvää joulumieltä sullekin... Kun viimein päästiin sisälle ja sain vuoronumero ihmisiä alkoi lappaamaan sisään ja kaikkien pitäisi hyvin tietää etten voi sietää tungosta. Noh, viimeinkin se mun vuoroni tuli. Ja joku hemmetin viiskymppinen ämmä vetäsee mun vuoronumerolla paikalle ja on nopeampi kuin minä. Teki mieli mennä valittamaan sille ämmälle ja paasata siitä kuinka valitetaan että nuoret sitä ja tätä, kun aikuiset itse mallia näyttävät eivätkä osaa numeroitakaan lukea. En jaksanut. Ahdisti jo muutenkin joten menin hakemaan uuden vuoronumeron. Suututti silti. Sitten Cittarissa kukaan ei mitenkään voi väistää vaan on pakko tulla juuri siihen mun eteeni eikä voi siirtyä yhtä askelta että pääsisin läpi. Luoja että olin onnellinen kun pääsi

Johannes nousee ylös venytellen. Milla on noussut jo sängystä. Hän kuuntelee. Vain lämpöpatterin lotiseva ääni. Täytyisi muistaa soittaa huoltomiehelle siitä. Hän kävelee laiskasti keittiöön, laittaa kahvin tippumaan ja kävelee kylpyhuoneeseen. Tai kävelisi, mikäli sen ovi ei olisi lukossa. "Milla?" hän kysyy ja rämpyttää ovenkahvaa. Ei ääntäkään. Hän kurtistaa kulmiaan ja jostain syystä hänen niskavillansa nousevat pystyyn. Kuten pari vuotta sitten. Pari vuotta sitten kun hän oli seissyt Millan asunnon ulkopuolella ja rukoillut avaamaan. "Milla? Avaatko oven", se ei ole pyyntö. "Rottajahdissako kultaseni?" Kyllä. Niitä on kaikkialla. Kissana sinun pitäisi tietää. "Vain hitaita syödään, ne ovat pulskia." Ehkäpä niin. "Ja voisithan sinä ottaa poran ja porata seinän auki." Niin voisin. Mutta ei ole poraa. "Rottia seinissä, älä vain kerro kellekään" En, ne muuten vievät hullujen huoneelle. Ne kertoivat. "Rotat?" Tai ken

Valvottaa. Luen Liseyn tarinaa ja hajottaa, valvottaa. Tuo on niitä harvoja kirjoja jotka saa sekaisin. Niin seis että alkaa kirjoituttaa ja tahtoo kirjoittaa siitä mikä oikeasti vaivaa ja niin syntyy kahdeksas lyhyenlyhyt luku. En halunnut kirjoittaa siitä vielä, koska se on liian pimeää mutta kirjoitin kuitenkin ja vähäsen kaduttaa. Mutta tykkään siitä ajatuksesta. Pimeästä ajatuksesta. Tykkään niin paljon että pelottaa itseäkin. Tai ehkä se johtuu vain siitä että tietää itse miten siinä käy. Tai oikeastaan en tiedä. Olen hukassa, ihan yhtälailla kuin Millakin. Kirjoitan vain kun tulee olo. Kun tekee mieli kertoa mitä sitten tapahtui. Ja yritin pitää tarinan kasassa. Selkeänä. Yksi asia kerrallaan. Mutta ehkä se ei olekaan tarkoitus. Ehkä täytyy kertoa monesta asiasta samaan aikaan. Ehkä niin on vaikeampaa pysyä perässä. Helppous on luusereille. Tai en tiedä. Ehkä ei. Ahdistaa tuo teksti enemmän kuin kukaan kykenee tajuamaan. Joo, se kuulostaa pimeältä. Omaa tekstiä. Mutta se ahdista

Se oli maailman paras kesä. Loputtomat aurinkoiset päivät, vesimelonia ja mansikoita. Mansikat tuoksuivat silloin paremmilta kuin nykyään. Järvessä oli kaloja. Hän ei uskaltanut veteen. Ne voisivat syödä terävillä hampaillaan ja Matias nauroi. Sanoi vellihousuksi. He poimivat viinimarjoja puskista. Ne olivat punaisia. Valkoisia kasvoi pikkupellossa takapihalla. He kiipesivät omenapuihin, niin korkealle kuin uskalsivat. Se oli maailman paras kesä. Kunnes rotat kirkuivat seinissä ja isä ampui siihen reiän. Äiti itki tapettia ja Ne tulivat vaarallisiksi. Hänkin kuuli rottien ulinan, kirosanat jotka hän unohti ja luuli uneksi. Uneksi, jossa oli rottia ja valkoruskea tapetti. Uneksi, jossa äiti itki tapettia. Vai itkikö? Isä huusi, sanoi rottien olevan seinän välissä. Otti sen ison aseen, johon ei saanut koskea ja ampui seinään reiän. Äiti sanoi ettei siitä koskaan puhuttaisi. Ei sen jälkeen kun isä ei palannut kotiin moneen päivään ja äiti itki, itki, itki tapettia joka oli valkoruskea. Se

Milla asettelee Elefantin pöydälle. Sen viereen hirven. Hän tekee muovipurkista pöydän ja teroittimista tuolit. Hän asettelee nukkekodin lautaset muovipurkkipöydälle huolellisesti. "Sillä Elefantilla on kova jano vai mitä?" seinät kuiskaavat ilkeästi. Hän asettaa koalan nojaamaan pöytää vasten ja värittää paperinpalasta maton. Milla kohottaa katseensa punatukkaiseen naiseen joka katsoo häntä keskittyneenä. "Onko tossa keittiö?" Hanna kysyy ja Millan tekisi mieli huutaa, että eikö se tajunnut. Hän nousee ja hakee nukkekodin teekupit. Ottaa lautaset pois ja laittaa kupit niiden tilalle. "Ottaisitko teetä, Elli Elefantti? Sitruunan kera, kenties?" naukuu vatsanpohjassa ja näkymättömät kynnet painautuvat hetkellisesti vatsan sisäpuolelle. "Ja Heikki Hirvi tahtoo varmaankin kahvia, sitä täällä piisaa." 12. lokakuuta 2006 On pakko. Jalkoja särkee. Bussi menee ohitse. Sataa. Kengät on märät. Pakko kävellä. Pakko jaksaa. On nälkä. Ei saa syödä. Nukuin

Kerronpa teille salaisuuden... vihaan lahjojen paketointia. Se on yksi niistä miljoonista asioissa joka saa aikaan hirvittävän alemmuudentunteen kun en saa paketoitua niitä ikinä nätisti... Mutta onpahan paketoitu. Veljen lahjan kun ostin, sain mennä samantien vaihdattamaan sen. Ruotsi kun ei taida veljellä taipua. Itseasiassa vielä vähemmän kuin mulla. No mutta joo. Joululahjat on hoidettu. Pesin pyykkiä ja pakkasin. SIIVOSIN KEITTIÖN ja nyt olen askarrellut vessan oven kimpussa. Kun muut koristelevat kämppänsä joulukoristein minä sen sijaan koristelen muuten vain. Ja tosiaan meikällä vessan ovi on vastapäätä tiskiallasta, joten melkein siis voi ajatella että koristelin keittiötä. Joo, hei olen Kisu, teen kaikkea outoa silloin kun muut ihmiset nukkuvat. Tosiaan, katsokaa kuinka siisti keittiö! Eihän siihen mennyt kuin koko ilta että sain sen näyttämään tuolta. Ja siis minähän pidän W.I.T.C.H. -sarjakuvista, myönnän. Ja Nemistä, Kiroilevasta Siilistä, Baby Bluesista ja B. Virtasesta. N

Makaronilaatikko a la Krista 5dl tummaa makaronia 1 lihaliemikuutio Jauheliha 400g nauta-sikajauhelihaa 1 sipuli margariinia 1 prk tomaattipyrettä sinappia suolaa mustapippuria valkosipulijauhetta Laatikko margariinia 150g fetajuustoa 3 tomaattia 2prk ruokakermaa (maustetut on hyviä) 1 prk Bonjour Cuisine valkosipuli&yrtit mustapippuria valkosipulijauhetta suolaa Valmistusohje 1. Laita kattilaan kylmää vettä. Odota että vesi kiehuu ja lisää lihaliemikuutio ja makaronit. 2. Lämmitä pannu ja lisää margariini (vaihtoehtoisesti öljy) sekä jauheliha. Silppua sipuli pieneksi. 3. Kypsennä jauheliha ja lisää siihen mausteet, tomaattipyre sekä sinappi. 4. Viipaloi tomaatit. Lämmitä uuni 200 asteeseen. 5. Ota esiin vuoka ja vuoraa se margariinilla. Lisää pohjalle mustapippuria, valkosipulijauhetta ja suolaa. Kaada yksi purkki ruokakermaa vuokaan. 6. Lisää osa makaronista ja osa jauhelihasta. Sekoita ne keskenään. Lisää tomaattiviipaleita. Tämän jälkeen lisää vielä fetajuustoa murskattuna se

Noiden vimpaimien laittelu on yllättävän jännää puuhaa. Kesti melkein tunti saada last.fm takaisin, kun en millään muistanut mitä vimpainta viimeksi olin käyttänyt (ja onpa ruma sana, widget on parempi). Mutta nyt se on siinä. Vihdoin. Olkaa iloisia ja haukkukaa musiikkimakuni helvettiin ja jotain. Päätä särkee ihan julmetusti. Yritän lukea Stephen Kingin Liseyn tarinaa toista kertaa, mutten jaksa keskittyä. Pitäisi muutenkin kirjoittaa jotain ihan muuta, mutten millään jaksaisi. Väsyttäisikin vähän. Ai niin, olen nyt aivan ihastunut P!nkin musiikkiin. Ja taas voidaan todeta se fakta, että tulen aina jälkijunassa. Kun muiden suurin fanitus on mennyt ohitse, huomaan että hei täähän on kiva biisi tai kiva juttu jne. Oikeasti pitäisi tehdä roolipelin sivuja ja tajusin millaisen mokan olinkaan taas tehnyt enkä tiedä mitä teen sen ongelman kanssa, koska hemmetti piirsin sen kartankin vaivalla. Ehkä vain annan olla koko jutun, koska olen aivan liian perfektionisti että kykenisin tekemään a

On paljon asiaa. Olen varmaan aloittanut sata ja yksi merkintää mutten ole saanut yhtäkään kirjoitettua puolta väliä pidemmälle. Sen sijaan olen kuitenkin iloinen Paljain jaloin -projektin kuudennesta luvusta ja siitä lisää vielä alempaa. Mutta siis... Jotenkin on todella saamaton olo ja en oikein tiedä. Sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuva krapulakin vaivaa taas vaihteeksi... Tosiaan, olin Toljanteria ihailemassa eilen. Mutta siinä kun kotiinmeno aika lähestyi niin alkoi tulla pientä epätoivoa kun aloin tajuamaan miten vaikeaa vauvan nukuttaminen voikaan olla. Ja vaikka miten käytti niitä kaikkia keinoja mistä on kuullut, niin vauvan silmät tuntuivat olevan lautasen kokoiset ja äänikin niin kirkas (ja asiaahan tietysti oli paljon!). Lopulta pääsin lähtemään kotia. Täällä on muuten paljon lunta. Ehkä jaksan jossain vaiheessa käydä nappaamassa kuvan. Sitten, en tietenkään tajunnut ottaa todistetta, mutta leivoin ensimmäisen kerran omassa kodissani joulutorttuja. En yleensäkään ole ih

[gallery link="file"]

Odotushuoneessa on vanha radio. Se soittaa vanhoja iskelmiä. Toisella puolella istuu tyttö joka lukee jotain nuortenlehteä. Johannes lukee viime viikon Aku Ankkaa ja Milla vain istuu, kosketellen pikkusormen ympärillä olevaa kultaista sormusta. Jokin painaa rintaa vasten niin lujaa, että hän haluaisi lähteä ulos ruskeasta ovesta. Ovi avautuu ja ulos astuu tyttö jolla on liikaa meikkiä ja Johannes kohottaa katseensa. Ovelle tulee lyhyt nainen, joka puhuu Johannekselle eikä Milla tahdo kuulla. "Tulehan sisälle, Milla", nainen sanoo ja ojentaa oikean kätensä. Milla tietää että on kohteliasta tarttua siihen ja hän tarttuu noustuaan tuolilta. Nainen ohjaa hänet sisään huoneeseen, jossa on vihreä sohva. Hän valitsee sohvan itselleen ja nainen istuu keltaisella verhotulle tuolille ja hymyilee. "Mun nimeni on Hanna", nainen sanoo hymyillen ja Milla kääntää katseen käsiinsä ja piiloutuu hiustensa taa. Hän on vihainen Johannekselle. Hanna puhuu eikä hän vastaa, hän ei halua p

Ei ole oikeastaan mitään kirjoitettavaa. Tai on, mutten saa kirjoitetuksi. Haluaisin kertoa keskustelustani Shirkin kanssa, N:n ja koirien käynnistä sekä piirtämästäni kuvasta joka tekee mut niin iloiseksi aina kun katson sitä. No okei, kerron vähän siitä kuvasta ja sitten saatte katsella kuvia, koska olen hyvin laiskalla päällä. Kuvat ovat osaksi sitten kesältä ja syksyltä, koska kaikkihan katosi mokailuni takia. Tuosta kuvasta siis... Aloitin piirtämään The Karvakasa -hahmoa (huomatkaa miten luova nimi :D) joskus viidennellä luokalla. Halusin itselleni jonkunlaisen maskotin, kuten Tove Janssonilla oli Muumi-hahmo. Ja kun luokkamme harrasti vielä lehdentekoa, piirtelin niitä sinne. Seiskaluokalla kuviksen opettaja tykkäsi kovasti kun tein Kevät-aiheiseen maalaukseeni The Karvakasan. Ja olen mä sitä piirtänyt pienimuotoisesti aina johonkin koulun portfoliokansioihin ja kaikkiin, mutta nyt päätin piirtää äidille joululahjaksi jotakin. Nooh, halusin sitten kuvan myös itselleni. Tosiaan p

Musta vaan tuntuu että aina kun on hetken aikaa kivaa, niin sitten se kostautuu mulle jotenkin. Eilen N oli kylässä koirien kanssa ja musta tuntui tosi kivalta jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa oikeesti kasvotusten ja koiratkin oli aika ihania. Ja muutenkin oli niin kivaa kun saattoi vaan istua, höpöttää, eikä ollut sellaista pakko-tehdä-jotain -fiilistä. Tää päivä tuntuu jotenkin niin... Mua itkettää, mua suututtaa ja ottaa päähän. Oikeastaan pelkästään itseni. Minä, minä, minä. Olisin halunnut lähteä tänään syömään, mutta joo... En sitten mennyt kun en lopulta seuraa saanut ja tuli kamalan paha mieli ja alkoi taas suututtaa kaikki muukin mikä menee pieleen ja mitä en ole jaksanut tehdä enkä halua tehdä. Seuraavaksi menen kauppaan, ostan ihan liikaa lakua ja vähät välitän terveydestäni. Ihan sama, ihan sama.

Tänään on taas tällainen päivä. En tiedä, jotenkin on vähän ikävä kaikkea vanhaa ja mietinn pitkästä aikaa T:tä ja kaikkea hassua, kivaa ja surullista mitä tapahtui joskus hyvin kauan sitten. Ajatelkaa, että minä, T ja J luisteltiin ihan kevyesti kahdeksankin tuntia putkeen joka päivä koulun kentällä, me käytiin hiihtämässä pururadalla, leikittiin susia, koiria, pokémoneja ja kaikkea. T:n kanssa me leikittiin joskus tokaluokalla salapoliiseja, heppapoliiseja ja kaikkea. Me nimettiin pyörämme, tosin mun pyörä oli Donna jo malliltaankin, että... Mun salapoliisi nimi oli Tiina ja T:n Ninni. Me pelattiin tietokoneella pokémonia ja T:n isosiskon kanssa me puhuttiin kirjoista. Mä pelkäsin ihan hirveesti T:n äitiä pienenä, vaikka myöhemmin tulin sen kanssa kivasti toimeen. Tai siis, me kuitenkin tutustuttiin ekaluokalla ja kaikkea, se oli mun paras ystävä. Me tehtiin kaikkea yhdessä. Mä muistan seiskaluokan keväällä kun kaikki tuntui menevän päin hittoa ja T soitti mulle ensimmäisen kerran pi

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=TdkNn3Ei-Lg&w=420&h=315] Mä toivon että ihmiset pysähtyisi hetkeksi katsomaan tuon videon.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=flTGaS-7Ssw&w=520&h=315] Päätin vihdoin ja viimein kokeilla luonnonäänien vaikutusta nukahtamiseen. Valitsin aaltojen äänet ensimmäiseksi ja vartin kuunneltuani tuli oikeasti jännä väsy. Heitin sitten koko äänitteen alusta ja menin sänkyyn. Puoli tuntia ja meikä nukkui. Löysin vihdoin keinon jolla ehkä saan nukuttua jopa ihan hyvin. Ja siis ideanahan on se, että aivojen ei tarvitse käsitellä näitä "yksinkertaisia" ääniä, jolloin vireystilaa ei tule kuten esimerkiksi radiota kuuntelemalla. En sitten oikeasti tiedä, mutta ainakin nyt toimi. Ja nää äänet toimii loistavasti myös ihan datailutaustoina ja tuntuu kivammilta kuin hiljaisuus tai naapureiden aikaansaama meteli. Youtubessa on tosi laaja valikoima, joten sieltä vain etsimään esimerkiksi hakusanalla "Sound of Rain". Meikä pitikin tietokoneen päällä koko hela yön ja tietokone varmasti kiitteli... Mutta joo, paistelin pitsaa ja poltin taas kerran käteni. Miten vaikea

Mietin edelleen sitä mitä se opettaja sanoi mulle. Ja vaikka tiedän sen olevan väärässä ja että otan taas tämän aivan liian henkilökohtaisesti, ajattelen silti. Olenko mä sosiaalisilta taidoiltani vajaavainen, jos tykkään olla yksin enkä puhu jokaisen vastaantulijan kanssa? Jos en jaksa hakeutua mihinkään ihmisryhmään? Jos en osaa small talkata yhtä hyvin kuin joku toinen? Jos olen hiljainen ja tykkään seurata omasta nurkastani sitä mitä muut tekee? Jos jännitän uusien ihmisten tapaamista enkä aina saa suutani auki? Jos mulla on vain muutama hyvä kaveri, jotka tuntee ja tietää että mä olen tämmöinen? Jos voin puhua tuntikausia kaverin kanssa kahden kesken vaikka ja mistä? Jos kuuntelen hiljaa mitä muut puhuvat? Olenko mä tyhmä, kun en viitsi mennä tekemään leivoksia, kun kerran jo viisi ihmistä on niitä tekemässä eikä mua selvästi kaivata? Kun en aina jaksa olla kiva ja mukava? Mua hämmentää se, että kun kerroin että on vaan parempi lähteä kotiin, jottei sano mitään, niin opettaja komm

Viimeiset pari päivää olen ollut yllättävän räjähdysherkällä päällä. Luultavasti johtuu vain tästä epätietoisuudesta ja siitä kuinka epävarma itse on nyt. Lueskelin L:n blogia ja itseänikin mietityttää tietyt asiat. Nythän on tosiaan käynyt niin että tuo vaaka on viimeisen kolmen viikon aikana alkanut näyttää taas vähän enemmän ja nyt sitä on sitten mietitty painonpudotusta ja kaikkea muuta plaaplaaplaata. Kuvitelkaa että nelisen vuotta sitten painoin 30 kiloa vähemmän ja pidin itseäni hirvittävän lihavana ja isona. Ei sillä etteikö nytkin olo ole sellainen, mutta nyt on nämä 30 kiloa lisää. Ja siis kyllä, erityisesti tämän parin viikon hiljaiseloni aikana olen sättinyt itseäni siitä kuinka näin on päässyt taas käymään. Viimeisen nopean viiden kilon nousun jälkeenhän lupasin että tämä loppuu nyt. Ja paskat.... Mutta toisaalta, L:n postaukseen esitän lisäkysymyksen: Millainen on ruma? Tai siis, millaiset ihmiset ovat rumia, millaiset eivät. Millä ominaisuuksilla olet kaunis jne. Mua ta