Virhemarginaali

Nightwishin huppari jonka ostin joskus marraskuussa. On se edelleen tiukka (rintojen kohdalta) mutta... Ah. Rakastan. 25.5 Vihtori tykkää syödä suoraan pannusta tai kattilasta.

Viime päivien aikana oon miettinyt paljon kaikkea ja tajusin että on tartuttava hommiin. Olen tosi huono tekemään kaikkea osissa, mutta tajusin etten jaksa koko kämppää puunata kuitenkaan kerralla, joten täytyy aloittaa jostakin. Ja mikäli joku miettii, kyllä sotku häiritsee muakin. Ei niinkään epäjärjestys, mutta sotku. Likaisuus. Mutta mikäli et todella tiedä millaista on kun ei jaksa, älä edes kommentoi. Mä olen nyt hirveän ylpeä koska sain todella tehtyä jotakin. Vaikka tuntuukin että siihen meni paljon enemmän aikaa kuin jollakin toisella, mutta sainpahan kuitenkin aloitettua. Ennen Jälkeen Ennen Jälkeen (Vihtori tahtoi selvästi kuvaan) Suurin työmaa on itsessään tuo huone. Vaikka tilaa ei ole kauheasti niin olen kuormittanut lattiapinnat hienosti roskilla. Ns. Vihtorin huone on oikeasti siisti koska sanomalehdet on helppo vain kerätä pois ja lattia pysyy siistinä vaikka herra toisinaan on tarpeitaan tehnytkin. Kerää sanomalehdet - heitä roskiin - pyyhkäi

Yritän purkaa J:n keskustelun tuotoksia omiin lokeroihin. Järjestää ne paikoilleen ja yrittää itsekin ymmärtää asioita. En osaa nukkua vaikka pitäisi. Söin aivan liikaa enkä ole saanut aikaan mitään koko päivänä. Olen aloittanut kirjoittamisen monta kertaa ja pyyhkinyt kaiken lopulta pois, koska kaikki mitä kirjoitan tuntuu aivan järjettömältä. Ja aivan liian henkilökohtaiselta. Mietin miksi pidän äitiä niin suuressa arvossa niin monien epäkohtien jälkeen. Mä vihaan epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisaalta taas tuntuu että se on täysin omaa syytäni. Mitäs olen antanut sen tehdä niin. Mulla ei ole ollut koskaan sellaista paikkaa jossa olisin saanut olla vihainen. Vihaisena oleminen on väärin. Pitäisi olla aina iloinen ja hyvällä tuulella. Ei saa suuttua tyhjänpäiväisistä asioista. Kaikki asiat ovat tyhjänpäiväisiä. Ei saa olla vihainen. Aina täytyy olla parempi. Mikään ei riitä. Miksi en ole katkaissut välejä kuten jotkut? Vaikka mulla on monta vuotta ollut paha olla sen kaiken tak

En ole pitkään aikaan puhunut J:n kanssa pitkiä puheluita ja nyt niitä tuli kokonaiset kaksi parin tunnin puhelua. Ensimmäinen maratonpuhelu koski pääasiassa syvällisiä pohdintoja minuudesta ja siitä mihin kaikkeen vanhemmat vaikuttavat lapsen elämässä pidemmällä aikavälillä ja millä tavalla omat vanhemmat on vaikuttaneet omaan elämään. En ehkä ole vielä valmis kirjoittamaan kaikkea sitä mitä keskustelun aikana tuli esille ja mitä asioita sain sanottua todella ääneen ja mitä uusia havaintoja tuli tehtyä peilaten asioita muihin ihmisiin ja ylipäätänsä kuulla miten toinen ihminen näkee mut. Mutta jaan niitä suurimpia juttuja ehkä joskus, kunhan olen itsekin tietyllä tavalla sisäistänyt niitä asioita. Suurin osa niistä jutuista on toisaalta niin henkilökohtaisia ja liittyy niin rajusti muihin ihmisiin etten tiedä edes miten saisin muotoiltua asiat niin etteivät ne kuulosta luettuna niin jyrkiltä. Toisinaan puhuttunu asiat on helppo maalata vähän pehmeämmiksi kuin kirjoittaessa. Toine

Oltiin Vihtorin kanssa pari tuntia ulkona. Tultiin just kotia ja nähtiin vaikka ja mitä. Vihtoria nyt pääasiassa vain kiinnostivat sorsat, joita oli liikenteessä yllättävän paljon. Vihtori tosin ei haukkunut kertaakaan sorsille eikä vastaantulijoille joita alkoi takaisin tullessa jo olemaan. Edes toinen koira muutaman metrin päässä ei saanut sitä sekaisin. Eikä se väsähtänyt... yhtään. Aivan järkyttävän suuri kuu. Kamera ei tallentanut sitä kunnolla, mutta oikeasti se oli aivan järjettömän kokoinen ja niin kaunis! Osa lätäköstä vielä ihan jäässä. Ja voi vitsi rakastan noita tuulenpesiä. Koirapuistossa. Koirapuistossa. Koirapuistossa. Missä sorsa? Solsia. Onko pakko istua? No tuli se hymykin sieltä. Mä menen tukkapesulle. Pelkälle tukkapesulle kun en jaksa muuta. Ja vien tänään ne paperit. Lupaan olla ahkera.

Olen tehnyt juttuja, joita ei olisi pitänyt tehdä. Olisi ollut tärkeämpää hoitaa virallisia asioita eikä vain duunailla kaikkea turhaketta. Tai no, en nyt sanoisi ihan turhaketta, mutta tilanteeseen nähden olisin voinut käyttää aikaani hyödyllisemmin. Päivän hyvä työ. Kanaa + Creme Bonjouria + Musta Pekka- ruokakermaa + kasviksia. Oman käden jälki Elämää, ei sen enempää En tiedä miten olen päätynyt tekemään kavereiden blogeille ulkkareita mutta usein tuntuu että niille saan paljon hienommat systeemit aikaiseksi kuin itselle. Ja oikeasti, pääasiassa nuo otsakkeet on vienyt mun ajasta enintään sen puoli tuntia, jos sitäkään. Kulutan sentään huomattavasti enemmän aikaa omaan blogiini. Ulkoasuun muuten tietysti menee hiukan enemmän aikaa koska täytyy kokeilla ja korjailla ja dindin. On kuitenkin kivaa kun ihmiset on tyytyväisiä. Tuntuu että osaan edes hiukan jotakin. Ja tosiaan teen kaiken Gimpillä, mikäli joku sitä miettii. Haluaisin uuden kameran. Aina silloin tä

Näin tänään. En ole nukkunut, kiitos kysymästä. Hyvää huomenta kaikille. En jaksa.

Viikon aikana olen riehunut Huldiksen kanssa, nauranut ihan liikaa ("Ei, äiti, ei!") ja puhunut tyhmiä juttuja uuden tuttavuuden kanssa ja ollut ala-asteikäisen lapsen tasolla. Enkä edes hävennyt. Juonut liikaa kahvia ja tärissyt koko yön. En ole vienyt soskanpapereita. En ole siivonnut. En ole tehnyt sitä mitä olisi pitänyt. Olen miettinyt ikäviä asioita, kuunnellut paljon musiikkia ja ollut tekemättä mitään järkevää. Ja rakastunut kasvattamaan kännykällä Pou:ta. Älkää kysykö. Ja vielä viimeisenä. Blogi sai uuden ulkoasun. Koska en ole koskaan tyytyväinen mihinkään.

Ihmiset sanoo aika usein kuulevansa mun puheesta että olen turkulainen. Hassua kyllä mä en ole koskaan tunnistanut murteita erityisemmin toisistaan. Tietenkin kun muutti Vaasaan tuli paljon uusia sanoja ja uusia taivutuksia ja on niitä omaankin suuhun tarttunut, mutta silti... JG kuitenkin tunnistaa murteita toisistaan. Enemmänkin ehkä sillä että koska mä puhun tietyllä tapaa ja joku muu sattuu puhumaan niin ja... Joo. Yhdyssana on yhdyssana -ryhmässä Facebookissa on mielenkiintoinen keskustelu paikkojen nimistä, mutta olen kamalan laiska kommentoimaan keskusteluihin, etenkin kun ne etenee aina hurjaa vauhtia mielenkiintoisten asioiden kohdalla. Asiaan. Mietin sitä miten mä itse puhun. Mä en ole koskaan tehnyt näin monimutkaista ulkoasua. En ylipäätänsäkään osaa vielä käyttää php.-koodia, mutta Not Safen tuleva ulkoasu vaati pikkuruisen pätkän. Lisäksi en ole ennen käyttänyt Google-fontteja enkä varsinkaan luonut vaihtoehtoisia css.-tiedostoja. En ole myöskään ennen tehnyt ul

Joinakin päivinä mä herään siihen ettei mulla ole mikään. Kaikki on okei. Eihän mulla mitään juttua tässä ole. Kunhan olen vain laiska ja tyhmä. En vain viitsi tehdä kuten pitäisi. En vain tahdo. Kuitenkaan en pysty keskittymään. Luen monta kertaa samoja asioita, katson elokuvaa/TV-ohjelmaa ja huomaan etten muista mitä alussa tapahtuikaan. Hoidan asioita ja jätän kertomatta monia asioita. Tahdon tehdä ja mennä. On kiva tavata ihmisiä. Kaikki on ihan okei. Jaksan käydä suihkussa, viedä koiran ulos, tehdä ruokaa, käväistä kaupassa. Kaikki saman päivän aikana. "Kaikki on okei. Olen vain tyhmä, laiska ja saamaton." "Nyt mä oikeasti yritän selvittää nää asiat." "Mitäköhän tossa leffassa on tapahtunut." "En pysty lukemaan." "En osaa kirjoittaa." "Olis pitänyt hoitaa nää jutut silloin kun piti." "Miksi mä tein noin silloin. Nyt en sitten ainakaan selviä näistä ikinä." "Kivaa, meen kahville." "Kiva nähä pi

... turha siis ottaa yhteyttä.

Entä jos mä en enää halua olla vahva?

Sunnuntaista asti, kun olen edes vahingossa ajatellut tämän viikon tehtäviä, on iskenyt järjetön ahdistus kotioven toiselle puolelle menemistä kohtaan. Ja tässä mä taas olen. Istun ja ihmettelen miksi en ole siellä missä olisi pitänyt olla. Äiti käski siivota. En jaksa. Kun ajattelen aloittavani, ei tarvitse kuin katsoa ympärille ja tulee olo että aivan se ja sama. Kyllä mä sitten joskus. Mä en ole enää niin vihainen kuin olin pari päivää sitten. En niin vihainen. Mutta vihainen kuitenkin. En-kellekään, en-millekään. Olen pelannut monta roolipelivuoroa. Eilen kun oli parempi päivä, en jaksanut yhtäkään. Huomenna olisi aika Klaaraan. Mä en tahdo mennä sinne. Entä jos menen väärään aikaan, unohdan kuka se tyyppi oli jolle olen menossa, entä jos en löydä perille, mihin istun odotushuoneessa, entä jos jokin on muuttunut siitä kun olen viimeksi käynyt siellä? Entä jos en saa sanottua mitään? Entä jos myöhästyn? Entä jos se on täysin turhaa kun en osaa selittää? Toisaalta tiedostan k

Mä en tiedä mistä tää kaikki tulee. Tuntuu että joka ainut ihminen (ja tuo piski) saa verenpaineen nousemaan väkisinkin. Sain ihan järjettömän kohtauksen kun pesin pyykkiä ja saippuapala putosi kädestä lattialle. Vihtori sattui just silloin kyttäämään vessan ovella ja se riitti. Mä en tiedä. En pysty keskittymään mihinkään. Päätä särkee ja on kamalan levoton olo. Tahtoisin potkia niitä ihmisiä jotka uskaltautuukin puhumaan mulle Facessa tai Skypessä vaikkei kukaan tee mitään. Paitsi se yksi. Mutta se nyt on muutenkin aina vähän tollo eikä tajua että on parempi olla hiljaa ja antaa mun olla. Mä pelkään eniten sitä että mun päässä ihan oikeasti napsahtaa. Oon vain niin täynnä raivoa etten tiedä mitä pitäisi tehdä. Tahtoisin vaan lyää ja satuttaa ja... Siltikin tuntuisi ihan samalta ja suututtaisi. Ei nuo turnajaisjutut nyt kuitenkaan näin iso juttu ole. Joo okei tein neljä tuntia täysin turhaan töitä. Saa vituttaa. Mutta tää menee silti hiukan yli. Syökää mun pääni jooko. + Miks

Pitäisi olla iloinen että hommat vähenee. Oikeastaan olen vain vihainen. Ei pitäisi välittää ja antaa vain olla. Pääsisin itse helpommalla. Mutten osaa. Tuntuu vain niin... tuntuu just siltä ettei mua tarvita mihinkään eikä mulla ole mitään tarkoitusta... että kaikki asiat mitä yritän menee kuitenkin päin helvettiä eikä riitä. Kiitos tän päivän mun unirytmi kusee taas, mulla on järjetön päänsärky... enkä osaa nukkua. Tekee mieli repiä kaikki palasiksi. Kunpa maa nielisi mut just nyt.

A: Ensin sä suutuit. K: Jep. A: Sitten sä sä olit vihainen itsellesi koska suutuit pikkujutusta. K: Jep. A: Eli sä tunsit syyllisyyttä siitä että olit vihainen? K: ?? A: Eli sä olit vihainen koska se tyyppi oli ärsyttävä, mutta susta tuntui ettet sä olisi saanut olla vihainen joten sä tunsit syyllisyyttä koska et olisi halunnut suuttua siitä. K: ... A: Joten sun ongelma on se että sun mielestä sulla ei saisi olla tunteita. K: Okei. A: Sä et taas tahdo ymmärtää mua, ethän? K: Rehellisesti, en. Mä haluan mennä itkemään jonnekin ja syödä lasagnea.  Note to self: Älä ikinä avaudu silloin kun et jaksa oikeasti harrastaa itsetutkistelua.

Eilen oli ihan kiva päivä. Siihen asti kunnes pelailin mesepeliä ja lopulta kun olisi pitänyt nukkua, pyörin sängyssä silkasta raivosta. Eikä sille oikeasti ollut mitään syytä. Tai oli. Pelikaveri, jonka hahmo saa mut aina hermoromahduksen partaalle. Ja sitten mun on ihan pakko päästä itsekin kärjistämään kaikkea ja sitten ainakin suutun koska mun hahmoni menee ihan pilalle siitä. Enkä voi antaa vain olla. En tiedä, ei se pelkästään siitä pelistäkään johtunut, mutta...  Raivottaa vieläkin ja tekisi mieli hakata päätään johonkin kovaan ihan vain jotta saisi mielenrauhan edes jotenkin. Mä en tiedä miks mun on aina pakko pelata vaikka tiedän että useimmiten se päätyy siihen että mua suututtaa ja tahtoisin tappaa jonkun. ... Ja siinä sitä taas ollaan. Jättäkää mun hahmoni rauhaan ja antakaa mun hahmojeni olla niin epäreiluja kuin ne on. Jos mun hahmoni suosii toista lastaan niin vittu anna suosia. Tartte vikistä saatana. Moarg! Menen takaisin peiton alle ennen kuin heitän tän näy

Kuvasta näkyy kuinka järjestelmällinen osaan olla... Kaikki muistiinpanot samalla paperilla, pari muistilappua teipattuna (ettei ne vain häviä) ja  tietysti kaikkea turhaa piiperrystä vielä. Jes. Junailijan pilli ilimoo ja viilsi... Dindin. Viime viikon ostokset. Axelluksen paketti josta kirjoitan joskus myöhemmin. Tämän päivän suunnitelma. Vihtorikin sanoo moi.  Roolipelisälää. Vihtori hajotti mun kännykän näyttöä tassuttelemalla terävillä kynsillään sen päällä. Kiitti.  Ja tämä järjestelmällisyyden huippu...  + Yritän tänään saada nuo tagit oikein. 

Unirytmin korjaus. Syö koko päivä sipsejä jottet ainakaan nuku hyvin ja tietenkin tahdot nukkua pidempään. Nouse kymmentävaille seitsemän ja kampea itsesi ulkovaatteisiin ja koiran kanssa ulos. Koira ei hauku siivoojalle. Hurraa pääsi sisällä. Nauti ulkoilusta aina silloin kun koira unohtuu haistelemaan ja voit poltella tupakan rauhassa.  Eilen oli operaatio Vihtorin pesu. Kuvia en valitettavasti pysty ottamaan samaan aikaan kun herraa pesen, mutta taisin kastua aluksi enemmän kuin koira. Onneksi se ei ole enää ihan mahdoton ja shampoon levittäminen ja pois huuhtominen on ihan jees. Koira vain kosti sitten kastelemalla tahallaan sängyn ja heittämällä kaukosäätimet huitsin nevadaan.  Olin M:n luona keskiviikkona ja saatiin soiteltua niitä todistuksia. Eilen olisi pitänyt mennä terkkarilla käymään mutta en liikkunut minnekään. Tällä kertaa M:n aivopesemänä kuitenkin ilmoitin etten ole tulossa ja painuin sänkyyn. En nukkunut vaan katsoin Lentävää kalakukkoa (ja nauroin kuollakse

Mua häiritsee tää kämppä. Ajattelin jo että siivoan, mutta sitten kun katsoin tätä niin en jaksakaan. Ihan sama. En jaksa lähtee mihinkään. Enkå tehdä mitåän. Hitto ku en voi tehdå edes ruokaa...

Molen pelannut vuodesta 2009 noilla mun kahdella hahmollani ja nyt se historia-osuus alkaa näyttääkin siltä. Kirjoitin historiat uudelleen ja asettelin paremmin mutta edelleenkin tuntuu että esittely on aivan liian pitkä ja silti sinne voisi vain lisätä tavaraa. En tiedä onko joku jo ratkaissut tän pulman ja mielellään otan vastaan ehdotuksia siitä mitä voisi tehdä, koska ärsyttää. Lisäksi kuitenkin tahdon pitää esittelyn visuaalisen ilmeen kohtuullisen siistinä, joten... En tiedä. En keksi mitään järkevää. Keksikää ratkaisu! Mä en enää keksi mitään. Mulla on tapaaminen M:n kanssa tänään ja jännittää aivan järjettömästi lähteä jonnekin. Axellukseltakin tuli paketti, mutta siitä lisää myöhemmin kun jaksan oikeasti keskittyä kirjoittamiseen. Mulla on Klaaraankin aika 17. päivä enkä oikein tiedä mitä tekisin. J ehdotti että veisin tuon sairaalasta saamani paperin sille työntekijälle. Jos kirurgin kirjoittama paperikaan ei toimi niin en tiedä mitä toimisi. Toinen vaihtoehto olisi ka

Mä olen kovasti miettinyt Vihtorin kanssa matkustamista, mutta mua pelottaa aivan järjettömästi että samassa junavaunussa on muitakin koiria ja Vihtori vetäisee hepulit. Raah. Olisi vain niin kiva mennä kotikotiin sen kanssa, mutta en vain tiedä kuinka mahdollista se on mikäli herra tosiaan hyppii seinille. Ja kyllä se ainakin jonkin verran ääntä pitää jos ihmisiä on paljon. Onko kellään kokemusta räkyttävän koiran kanssa matkustamisesta tai miten sitä voisi ehkäistä? Oltiin tuossa tavallista pidemmällä lenkillä ja pohdittiin samalla äidin kanssa Vihtorin kanssa jatkoa ja muuta epämääräistä ja olen hiukan hämilläni itsekin että mikä olisi paras ratkaisu. Oman itteni kannalta. Tiedän mitkä kaks vaihtoehtoa Vihtorilla on, mutta mun oma tilanne on niin monimutkainen etten tiedä mikä olisi parasta. Jotenkin vain toisaalta hirvittää kaikki. Ei se millainen Vihtori on, vaan se pystynkö tähän. Olenhan mä jo vuoden pystynyt, mutta viime aikoina on vaan herännyt kysymyksiä siitä kuinka

"Anna mulle makkaras sun, sun ruokas onko mun, suklaasikin voisin syödä..."  5. huhtikuuta 2012 Vihtori valloitti valtakuntansa ja uskokaa tai älkää, siitä on nyt vuosi. Vuoteen on mahtunut kaikenlaista touhua ja tohinaa. Mun piti alunperin kirjoittaa vähän pidempi juttu ja koota Vihtorin toilailuja mutta koska tällä hetkellä en jaksa tehdä mitään isoa projektia, tyydyn kirjoittelemaan diipadaapaa. Olen huonolla tuulella ja sen varmasti huomaa. Monet ihmiset on sanonut mulle etten tosiaankaan tiennyt mitä olin tekemässä kun koiran otin. Oikeassa olivat. En todellakaan tiennyt. Tiesin millainen Vihtori oli mutta koiran hoitaminen oli mulle silkkaa hepreaa. Hassua kyllä, ei se enää ihan niin hepreaa ole. Kun olen julkisesti valittanut niin oon saanut erityisesti sukulaisilta kokoajan kommenttia siitä etten ymmärtänyt ettei koiran kanssa ole helppoa ja kuinka mun pitäisi luopua Vihtorista. Kiitos teille, teidän takianne olisin ajanut itseni vaikka itsemurhan partaalle t

Väsyttää. Olla minä.

Keskustelin nk. hiekkalaatikkokaverin kanssa. Ikäeroa meillä on vajaa neljä vuotta ja toisaalta senkin huomaa. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta toisinaan vain rassaa selitellä omia valintojaan paljastamatta silti liikaa asioiden todellisesta laidasta, sillä mulla on kai vain joku isosiskosyndrooma ja täytyy näyttää hyvää esimerkkiä pienemille. Mutta siltikin, on tosi vaikea selittää miksi en halua kouluun kun ei tahdo sanoa että omasta itsestäkin huolehtiminen tuntuu työltä. Etten todellakaan jaksaisi käydä koulussa, tavata kavereita ja laittaa ruokaa saman päivän aikana. Tämän päivän kolme hyvää työtä: Kävin suihkussa, maksoin laskut ja kipaisin kaupassa. En kehtaa sanoa etten uskalla viedä yksin roskapusseja. Puhuin tänään - ja eilen - JG:n kanssa pitkään ja tuntui hyvältä sanoa suoraan että tää kämppä on taas hävityksen kauhistus, en muista milloin olen käynyt suihkussa ja olen ihan loppu oltuani kaverin luona lapsenvahtina. Eikä ole kyse siitä ettenkö olisi halunnut tai etteik

En jaksa. Pitäs pestä pyykkiä... ja mennä suihkuun. Ja siivota... En jaksa.