Virhemarginaali

Tekee mieli hakata päätä seinään. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Niin kauan ettei tunne mitään. Tahdoin eilen huutaa ettei musta koskaan tule mitään, koska en vain osaa enkä jaksa. Viime aikoina olen halunnut vaan luovuttaa koska kukaan ei tajua eikä tule tajuamaan enkä tiedä haluanko kenenkään tajuavan mitään. Aamulla teki mieli sytyttää nuotio sisälle ja ottaa palovaroittimen patterit irti.

"Katos nyt kuinka hienoja pipareita Milla teki", Johanneksen äiti sanoo ja esittelee koristeltuja possuja, sydämiä, muumeja ja tähtiä. Johannes katsoo ja yrittää napata yhtä itselleen ja tämän isä vain tuhahtaa ja kävelee jääkaapille. Pöydällä lojuu joulutorttuja, pipareita ja maustekakkuja. Milla istuu ja juo kahvia vanhanoloisesta kupista johon on maalattu kukkia. Johannes saisi tappaa hänet jos hän joskus sortuisi tällaisiin hirvityksiin. "Hmm, hyvää", Johannes sanoo lähes koko pipari suussaan. "Hei, ne säästetään sitten jouluksi!" "No onhan nyt jo melkein joulu", Johannes toteaa äidilleen ja nauraa. Milla toivoo että hänkin voisi nauraa. Hän nousee ylös ja kävelee kylpyhuoneeseen. Lukitsee oven, laskee wc-pöntön kannen ja istuu. Painaa itseään polvia vasten. Rintaan sattuu enemmän kuin koskaan. Häntä väsyttää, mutta hän ei tahdo pilata mitään. On parempi olla hiljaa, jottei kukaan huomaa... "Kuinka hullu olet." Miksi palasit, miksi

Jojo-flunssa. Hetken poissa, sitten taas täällä. Eilen oli kauhea päänsärky. Nyt kun pari tuntia sitten avasin silmäni niin eikö se alkanut samantien uudelleen. Ja aamulla pitäisi mennä muksukirppikselle kyynärpäätaktiikalla kaverin kanssa juoksemaan. Osittain tämä voisi johtua vähäisestä syömisestä, mutta toisaalta söin eilen jauhelihaa ja perunamuusia ja vielä kasviksia ja perunamuusia, joten en usko. Nyt on sitten enää vaihtoehtona makaroni ja ketsuppi tai makaroni ja margariini. Jääkaappi ja pakastin ammottavat tyhjyyttään. Ehkä tämä tästä, jotenkin. Koulussa otti päähän kovasti. Ei saisi ottaa, pitäisi antaa vain olla jos ei osata/viitsitä tehdä kunnolla, mutta... On vain se tietty rutiini ja tietyt vaatimukset ja kun niitä ei täytetä niin... En ole jaksanut harrastaa sosiaalista kanssakäymistäkään kenenkään kanssa. Ehkä pian. Meidän koulussa ei sitten ole koululääkäriä. Pitäisi mukamas varata aika terveyskeskukseen ja maksaa siitä. Mulle on luvattu ilmainen opiskelijaterveydenhuo

Olin aika yllättynyt kun katselin että häh-mitä-miksi blogissani on käynyt tänään oudosti porukkaa. Noh, klikkailtuani Kartun luo kylään, selvisi syykin. Tosiaan kiitos kiitos kiitos Kartulle, joka asustaa siis osoitteessa Karttu kuvailee . Olen ihan mitä mitä ihmettä ja vähän otettu (hyvin paljon otettu). Kamalaa, olen huono muutenkin lähettämään mitään eteenpäin, mutta ehdottomasti tämän maininnan ansaitsee anskusiilin Lunni leipoo , jota olen seurannut iloisesti vuoden 2010 alusta ja kuolannut kaikenlaisia herkkuja joita en ikinä osaisi itse tehdä. Lisäksi olen seuraillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti blogia Kaikki on . En osaa edes kertoa miksi luen sitä, mutta tykkään syventyä siihen ja näin. Ensimmäiseen tunnustukseen liittyy ehto, jonka mukaan sen voi antaa edelleen blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Toiseen liittyy vähän vaativampi ehto: kun sen lahjoittaa eteenpäin, pitää kertoa linkin kera, keneltä sen sai. Lisäksi saajan on kerrottava itsestään seitsemän satunnaista asi

Siitä lähtien kun löysin Enkeli-Elisa projektin , olen tasaisesti lukenut enemmän koulukiusaamisesta. Tasaisesti olen joutunut miettimään omaa peruskouluaikaa, veljen peruskouluaikaa ja sitä mitä tapahtuu juuri nyt. Mitä ehkä olisi voinut tehdä toisella tavalla. Mä olen kuullut jälkeenpäin ala-asteelta asioita, joista en ole tiennyt. En esimerkiksi tiennyt että mun koulureppuun oli menty liikuntatuntien ja välituntien aikana ilman lupaa tai mitä kaikkea musta oli puhuttu. Ihmisille joilta on näitä "vanhoja" juttuja kuullut on nauranut ja sanonut että luuliko joku voivansa satuttaa mua sillä että sai tietää että mulla oli alkanut menkat tai että ne haukkui mua koska mulle kasvoi tissit. ... Hassua vain, että kyllä ne satutti. Ne satutti vaikka siitä on nyt kahdeksan vuotta kun siirryin yläasteelle. Ja jotenkin jopa hävettää se että ne jutut satuttaa. Koska mehän oltiin vain 10-13 -vuotiaita siihen aikaan. Siihen aikaan mä olin kuten mun vanha luokkakaveri sanoi: "hiljaine

Nyt tulee paljon asiaa. Olen ollut vähäsen laiska enkä ole jaksanut erityisemmin kertoa mitä kaikkea jännää olen oikeasti tehnyt. Mutta nyt on sen verran aikaa että aloitanpas heti. Parisen viikkoa sitten tein aivan yltiöhyvää ruokaa. Ruokalistalla oli viljaporsaan fileepihvejä, maustettuja lohkoperunoita, valkosipulidippiä ja herne-maissi-paprikaa. Neljä fileepihviä oli aivan ihanaa kun ei ole oikein kunnon terveellistä ruokaa syönyt ja namnam. Valkosipulidippi oli korvike kastikkeelle koska rahat eivät olisi riittäneet itse kermaviilikastikkeen tekemiseen. Mutta hyvin se sopi possun ja lohkisten kanssa. Lisäksi täytyy huomauttaa että tein koulussa juuri täydellistä kermaviilikastiketta viime viikolla. Sopi niin kanaan (parilla oli kala-allergia), lohimedaljonkeihin, perunamuusiin (josta tuli liisteriä, sori) kuin myös salaattiin. Voiko täydellisempää siis olla? Sitten täytyy kertoa saippua-armeijastani. Otin kuvankin ihan teitä varten. Elikäs, olen kenties joskus valittanut omasta ih

Miksi ihmisten täytyy kysyä mitä kuuluu, jos ei olla valmiita kuuntelemaan kuinka toinen innoissaan kertoo jostain? On jotenkin paha mieli kun itsellä on hieno idea ja sitten toinen vaihtaa tylysti aihetta eikä edes anna selittää lyhyesti omia ajatuksiaan. Tulee olo että kiitti kun olet mun kaveri ja silleen. Onneksi J ja JZ on kuitenkin jaksaneet kuunnella ja osallistuneet. Ja N, jolle ihan ensimmäisenä kerroin ajatuksesta. Jotenkin viime päivinä on muutenkin ottanut toisen käytös ja asenne päähän, mutta sitten ärsyttää että mun pitäisi kuunnella jotain merkityksetöntä paskaa jostain miesjutuista. Anteeksi vain, mutta mulla olisi ollut tänä viikonloppuna ns. treffit, muttet sitten niistäkään voinut sanoa mitään. Saati harmitella ettei se sitten onnistunut. Tai pohtia mun kanssa aikaisemmin kuinka jännää se on. Facebookissa vain täytyy kommentoida piilokettuilevasti tilapäivityksiä joissa itse kertoo että jotain oikeasti siistiä/hauskaa/kivaa olisi tapahtumassa. Sori vain, mutta onneks

Kun lopulta eilen pääsin kotiovesta sisään, aloin ensimmäisenä itkemään. Ja nyt kun mietin, en keksi sille muuta syytä kuin se, miten väsynyt olen. Tänään olin aamulla niin väsynyt että 12 tunnin katkonaisten yöunien jälkeen päätin jäädä kotiin. Jas nukuin sitten neljä tuntia vielä lisää. Tiistai oli kamala päivä. Oli kokoajan kiire enkä ehtinyt keskittyä ollenkaan omiin hommiini kun kaksi muuta tarvitsivat valvontaa. En edes jaksa kertoa mitä kaikkea jännää tapahtui, mutta voin kertoa että istuin melkein 45 minuuttia käytävällä jotten sanoisi mitään rumaa kun muut ihmiset söivät. Eilen oli ihan kivaa. Olin julmetun väsynyt ja ärsytti pari ihmistä, mutta muuten. Puhuin taas turhankin paljon enkä tiedä kuinka järkevää se oli, mutta joo. Olisi ollut aika sinne epäpsykoankalle, mutta sepäs ei ilmestynyt paikalle. Laittoi sitten kai tänäaamuna (en tiedä, en välitä) viestiä olevansa sairaana. Olisipa ollut kiva ilmoittaa eilen, kun odotin vielä puolitoistatuntia koululla vain sen vuoksi. I

Oon yrittänyt kieltää tätä jo pitkän aikaa, mutta jotenkin on vain pakko myöntää ettei tämä nyt ihan näinkään kuulu mennä. Salaa mua pelottaa, mutta toisaalta mietin että jos tää on merkkiä jostain vakavasta, niin... jokainen kuolee joskus. En jaksa selittää kaikkea jännää, mutta kroppa ei ole ihan kunnossa. Ai miten kauan olen tiennyt? Jo jonkin aikaa, mutta koska kipu ja särky menee aina ohi, niin ei se niin paha ole. Enkä tiedä haluanko tietää jos jotain onkin. Sitä paitsi, ehkä tää on vaan vaaratonta, jotain mikä johtuu nopeesta painonnoususta tai jotain. Sitä paitsi, en halua huolestuttaa äitiä millään pikkujutuilla. Okei, nyt ne joille jaksoin jauhaa H:sta, tietää miksi ärsyttää sen keksimät vaivat. Koska mä tiedän varsin hyvin tällä hetkellä miltä kipu tuntuu ja miten pahalta voi tuntua. Toivon ettei tää ole mitään ihmeellistä, mutta ehkä jos olisikin... haluanko mä edes tietää? Mua vaan huolestuttaa tää jatkuva yskä ja rintakivut. Ja se kuinka olen flunssassa vähän väliä. Mä ol

Olen lueskellut yhen tytön blogia ja mietiskellyt itsekseni. Pitäisi muutaman tunnin päästä mennä kouluun, tiedän. Toisinaan mulle tulee hetkiä, jolloin mietin miten onnekas olen. Niitä tulee aivan yhtäkkiä ja ihan ihmeellisten juttujen takia, mutta silti. Tuossa kun luin tuota blogia, jossa se kertoi äidistään, tajusin kuinka hienoa on kun on äiti joka välittää. Kun maailmassa on se ihminen joka ei tuomitse niistä vääristä valinnoista joita on tehnyt, se ihminen joka on ollut läsnä. Joka aina kertoo millainen oli silloin kun oli pieni. Joka kuuntelee kun ottaa päähän kaveriasiat. Jolle voi kertoa lähes kaiken. On hassua miten monet mun kaverit on aina ihmetelleet sitä miten mä juttelen mein äidin kanssa kaikesta. Me puhutaan mun miestilanteesta, mun kavereista, musta, koulusta, ruoasta, elokuvista, ammatinvalinnasta, rahasta, työstä, ongelmista... No, tiettyjä juttuja ei nyt tietenkään... Ei kuitenkaan kaikki omalle äidille kuulu ja mun tietääkseni se on ihan tervettä. Mutta kuitenkin

Viime päivinä on paljon tullut mietittyä sitä muuttamista ja missä sitä todella tahtoisi asua. Olisi kiva kokea jotain ihan uutta. J linkkasi mulle Workaway.info -sivuston ja olen sieltä tsekkaillut kaikkea ja ihmetellyt että miksi ihmiset haluaa jämähtää yhteen paikkaan kun maailmassa on kauheasti kaikkea jännää. Tai siis olisi hienoa oppia jotain uutta, sellaista mitä muut eivät sillä tavalla osaisi. Osata jotain, kenties turhaa, ja saada uusia kokemuksia ja voittaa niitä omia pelkoja. Olisi hienoa lähteä jonnekin, pois täältä. Mennä vuodeksi jonnekin maatilalle oppimaan maataloustöitä ja sitä mitä kaikkia töitä sieltä löytyy. Ja tutustua uusiin ihmisiin, kehittää omaa kielitaitoaan ja kaikkea. Ja oikeasti riittäisi pelkästään se että tekisi töitä ja ansaitsisi sillä vain sen nukkumapaikan ja ruoan. Se olisi jotenkin niin erilaista kuin tämä mitä kaikki nykyään on. En tiedä. Olisi vain hienoa lähteä jonnekin. Katastrofin ainekset ovat valmiit. Täysiverinen kaupunkilainen jossain korv

Olen oikeasti kovasti miettinyt että millä nimellä tätä kutsuisi. Sosiaalinen krapula kun on vähän harhaanjohtava nimitys. Mutten keksi parempaakaan. Olen ollut huonolla tuulella siitä asti kun heräsin. Inhottaa ajatuskin ulos lähtemisestä. No, ehtihän tässä pari-kolme viikkoa mennäkin melkein täydellä teholla. Mietin vain kovasti että miten jaksan. Kirjoitan uutta projektia. Olen vain huono aloittamisessa. Pitäisi keskittyä PJ:hin välillä, mutten saa jotenkin vain kirjoitettua sitä. Olen kyllä aloittanut, mikä sinäänsä on jo hyvä merkki. Vaadinko itseltäni vain liikaa vai mitä? Raha-asiat kusee. En tiedä miten selviydyn näistä kaikista jutuista, etenkin kun pitäisi kuitenkin saada rahaa mahdollista muuttoa ja vuokratakausta varten. Sitten pitäisi miettiä pikkuhiljaa pakkaamista, tavaroiden poisheittämistä ja kaikkea muuta. Jotenkin kolmen vuoden aikana on vain kertynyt julmetusti tavaraa enkä edes tahtoisi tietää miten tarpeellisia hankintoja onkaan höpöyksissään tullut tehtyä. Jotenk