Virhemarginaali

Huomaa kyllä kun mulla on paha mieli. Ruoan määrästä nimittäin. Äiti sanoi että sen kaveri oli ihan samanlainen eikä siitä kannata välittää. Mutta on silti paha mieli. Päätin kauan sitten etten anna kenenkään talsia mun yli ja silti annan. Vituttaa ihan suunnattomasti. Onneks on maanantaina terapia. Mä haluan oppia sanomaan "ei". Ja sanomaan muillekin kuin J:lle kun olen vihainen. Tai kun on paha mieli. Mietin yksinäni sitä miten T:lle ei tarvinnut koskaan sanoa. Se tiesi sen heti. Etenkin viime aikoina olen miettinyt sitä ihan älyttömästi. Ja sitä mitä se sanoisi nyt. Kaipaan eniten sitä kun se tuli junasta ja kysyi heti että mitä on tapahtunut. Osti mulle Malboroa, vaikka inhosin sitä ja kuunteli kun mä itkin. Eikä mua edes hävettänyt. Ja inhoan sitä että mun pitäisi kertoa terapeutille mistä mun raivo lähti. On vaan yhäkin niin tuskallista puhua tai edes ajatella sitä. Ja sitä miten annoin itseni jäädä yksin. Sekä kusta kaiken. Sanoin lääkärille ettei mulla ole ollut it

Huh huh. Viimeiset pari viikkoa on mennyt hirveällä vauhdilla. Oli pikkuneidin synttärit, iskä kävi kylässä ja heti perään äiti. Kävin iltapäivällä saattamassa äidin oikeaan bussiin. Ihan mahtava viikko ollut, mutta kyllä on ihan kivaa kun kukaan ei ole jäämässä enää yöksi. Oltiin torstaina JG:n kanssa ajelemassa ympäri Vaasaa ja harrastettiin maaseutumatkailua. Paljon peltoa, hyvää musiikkia ja ihan mahtavia juttuja. Puhuimme siitä miten yllättävä kaverisuhteemme on ja miten kaikki toimii koska olemme tarpeeksi erilaiset. Täydennämme toisiamme, hyvällä tavalla. Ja tavallaan on hyvä jutella ihmisen kanssa, joka on kokenut saman tyylisiä asioita ja tietää mitä tarkoittaa. Kaikkea ei tarvitse edes selittää. Ja ihminen, joka on kuitenkin nähnyt todella millainen olen heikkona hetkenä ja kaikesta siitä paskasta huolimatta istuu siinä vieressä ja... En edes tiedä mitä sanoa. Mietin illan aikana monesti "Nyt olen onnellinen." Onnistunut ilta. Harmi että äiti oli käymässä, joten en

Yllätin itseni ja koko maailman (ainakin melkein) istahtamalla keskiviikkona työhaastatteluun. Lottovoittohan sekin, kuten otsikossakin lukee. Siis päästä sinne haastatteluun asti. Jännitti hieman, sillä ryhmähaastattelutilanne oli täysin uusi kokemus. Selvisin hengissä, en mokannut kuten ihka ekassa haastattelussani ja ihmettelin miksi ihmeessä ihmiset erittelevät ihan ilmiselviä asioita. Mutta olen tyytyväinen itseeni sillä etenin omalla tahdillani, en välittänyt paskaakaan muista ihmisistä ja selvisin hienosti. Haastattelijoiden mielipide onkin sitten aivan oma lukunsa, mutta ihan sama. Haluan vain olla tyytyväinen saavutuksestani. Etenkin siitä että ignorasin täysin muut ihmiset, en vastannut puheluihin ja elin omassa pienessä kuplassani, litkien Muumi-teetä ja katsoen Bonesia haastattelua edeltävän päivän. Rutistan itseni kuoliaaksi koska olen vain niin mahtava. Maanantaina pudotin osan talviturkistani, kun Äitieläimen ja pikkuneidin kanssa suunnattiin uimarannalle. Hytisevä pikku

Puhuin uuden etsivän nuorisotyöntekijän kanssa puhelimessa ja sovittiin että treffataan elokuussa. Täytyy puhua lääkärin kanssa Ketipinorin vaihtamisesta, koska 12 tunnin yöunet ja jonkinlainen työtoiminta ei oikein sovellu yhteen. Kerroin työntekijälle että kaipaan sosiaalisia kontakteja koska välillä tuntuu että on vain minä ja äiti. Se sitten ehdotti että syksyllä alkaa jotain ryhmiä jotka on kerran-pari viikossa ja että sellaisesta olisi varmaankin hyvä lähteä liikkeelle. JG heitti kauppaan ja pikkuherra yllätti kaikki ja huuteli viimeisen puolituntia "Kittaa" ja kulki perässä. Kaksi vuottahan siihen menikin että herra lämpeni todenteolla. Ostin pojalle synttärilahjana hänen itsensä valitseman värityskirjan. Puhuttiin että voitaisi lähteä kolmestaan johonkin kesäreissulle, että herrakin pääsee kokemaan jotain kaksi vuotiaan tasolle sopivaa extremeä. Kelpaan siis ainakin johonkin. Aina ei tunnu siltä. Muita ihmeellisyyksiäkin on tapahtunut. Pikkuneiti uskaltautui viimeinki