Virhemarginaali

Tulin kotiin tunti sitten, mutta pyörin vain sängyssä. Nostin Ketin 100mg ja kyllä se auttaa. Vika on vain aamuväsynys. Saatan torkkua vielä viisikin tuntia heräämisen jälkeen. Siis oikeasti torkkua. Sellaista kevyttä unta, joka tuntuu äärimmäisen ihanalta. Ei se väsymykseen auta, mutta on sellainen kivan kevyt olo. Ja näen unia, vaikken yöunessa niitä pahemmin näekään Synttäristressi on iskenyt ja tuntuu että olen pulassa hurjien suunnitelmieni kanssa. Olo että olisi vain pitänyt juhlia Shirren kanssa kahden, mutta sitten taas haluan ihan hirveästi pitää kunnon juhlat. Ahdistus maximus aina kun alan miettiä enemmän. Tänään on ollut hyvä päivä. Huomenna vain pitäisi päästä kauppaan.

Tapasin tänään sosiaalityöntekijän, kuntouttavan työtoiminnan ryhmänohjaajan sekä etsivän nuorisotyöntekijän. En nukkunut yöllä ja JG heitti keskustaan ja takaisin. Ei sillä, olisin kai saanut lähdettyä ilmankin apua. Aloitan syyskuun lopulla ryhmässä, joka tapaa kerran viikossa. Suurin osa jutuista kuulosti tutulta kauralta (ja tylsältä), mutta toisaalta kaipaan niin kovasti uusia ihmisiä että kaipa se menee. Etsivä sanoi tapaamisen päätteeksi että näytän pirteältä. Ja jälkikäteen ajateltuna olinkin melko energinen. Ainakin viimeiseen pariin viikkoon nähden. Nukuin kuutisen tuntia päästyäni kotiin ja herättyäni ei ahdistanut. Nyt tosin rumba alkaa jälleen. Otin Ketipinorin jo kaksi ja puoli tuntia sitten enkä saa nukutuksi. Olisin halunnut kysyä Facebook-ryhmässä neuvoa, mutta en kuitenkaan uskalla. Omalla nimellä esiintyminen on pelottavaa ja toisaalta pelkään että joku ikävän tuttu ihminen paljastuukin ryhmäläiseksi. Tavallaan naurettavaa, koska kaverit näkevän tämän (ja salaisen) b

Jaksoin tiskata. Suurimman osan tiskeistä. Siihen tämän päivän saavutukset sitten jäävätkin tekemisen osalta. Mutta keskustelin J:n kanssa tunnin. Hauskoista asioista ja ikävistä asioista ja tietenkin parannettiin maailmaa. Välillä tuntuu että ainoastaan J:lle uskallan sanoa tunteita. Siis tunteiden nimiä. Oikeita nimiä, ilman vähättelyä tai niiden sanojen välttämistä. Ja jollakin tavalla kaikkein hienointa oli lauseet (omasta suustani): "Jotkut itkee ja mä menen eteenpäin silkalla raivolla. Enkä tiedä kumpi on lopulta epäterveellisempää." tai "Toinen itkee ikävää ja sitä että menetti jonkun ja mä olen vihainen siitä että taas mut hylättiin. Mikä on ihan naurettavaa, mutta se vain on niin." tai "Mä olisin onnellinen jos mies kävisi töissä ja tienais hyvin ja mä olisin kotona ja hoitaisin lasta. Tai jos voittaisin lotossa. Ei tarvis ikinä mennä töihin, eikä huolehtia rahasta ja voisin hoitaa lasta. Siinä on ihan tarpeeks jännitystä, siis lapsessa. Ei ikinä

Miten selittää miksi joinakin päivinä jaksaa mitä tahansa mikä vastaan vain tulee. Mikään ei tunnu vaikealta ja kaikki on mahdollista. Ja yhdessä yössä tapahtuu jotakin, etkä aamulla jaksakaan tehdä niitä ihania asioita joita odotit. Ei kyse ole vain ikävistä asioista. Myös ne mukavat asiat jäävät kokematta ja kokeilematta, koska joku mielivaltaisesti kääntää katkaisijan. Etkä pysty itse vaikuttamaan siihen mihin asentoon katkaisija jää. Tahdon aloittaa syyskuussa alkavassa ryhmässä. Tahdon oikein kovasti. Mutta miten voin luvata että jaksan nousta sängystä juuri silloin? Miten voin luvata että olen nukkunut juuri sinä yönä? Miten voin vannoa että hoidan homman kotiin, kun en tiedä jaksanko huomenna mennä suihkuun tai tehdä ruokaa. On turhauttavaa kun joku kysyy "Ooksä jo siivonnut?" ja tuntee itsensä niin epäonnistuneeksi kun todellisuudessa vain makaa sohvalla ajattelematta mitään ja yrittää tarttua johonkin, joka sillä hetkellä tuntuu edes hieman mielekkäältä. Facebook-ryh

Unohdin mennä nukkumaan. Unohtaakohan muut. Liityin bipo-ryhmään Facessa mutten uskalla kysyä. Turha kai enää on ottaa Ketiä. Nukun koko päivän ja ei käy. Maanantaina sossu yhdeksältä eikä kukaan ymmärrä mun henkistä tuskaa kun täytyy nousta aikusten-oikeesti-aamulla. Kirjoitin puolitoista sivua fantasiaa. Paskaa tekstiä. Kirjoitin silti ja painoin Save. Ja yhden J:N tekstin korjasin. Luulen että se meni päin vittua. Masennuskäyrä hipoo pilviä. Siis päiväkirjan käyrä. En jaksa siivota yhäkään. Pesin sentään mopin. Vau. Vituttaa. Muut tekee kauheasti kaikkea ja mä olen niin kuollut jo pelkästä kauppareissusta ja suihkussa käynnistä. Eilen kahvin keittämisestä. Tuntuu etten erota itsekään omia fiiliksiä. Miten voi pitää mielialapäiväkirjaa, jos ei tiedä mitä on menossa.

Ainoastaan voi sanoa että "tulipas sekin koettua." Tiesinhän jo sen että jotakin vikaa siinä jätkässä on. Mutta kuka ihan oikeasti ajaa 2,5 tuntia pelkän seksin takia? Säälittävää, ihan oikeasti. Olen kertonut rehellisesti bipo-epäilystä ja lääkkeistä ja tilanteesta. Ja ennen kuin jätkä tuli tänne, olin vastahakoinen koska mieli on - no, riman alapuolella. Mutta kun toinen jankkaa ja jankkaa, annoin periksi.  Ensimmäinen paska homma, joka pisti silmään oli se minttuviinapullo. (eli: jahas, se yrittää juottaa mut känniin, jotta saisi pesää.)  Ilmoitin etten saa juoda Lamictalin vuoksi, sillä se on vasta kokeilussa.  "No mut kyl sä nyt yhden voit ottaa." "En voi, kun se sekoittaa pakan." "Ei yks nyt mitään haittaa." Ja jätkä lopulta sitä mutisten meni keittiöön tekemään ruokaa.  Seuraavaksi tultiin kärkkymään viereen ja ihmettelemään kuinka ihanat rinnat mulla on. Teki mieli sanoa että jumalauta, olen muutakin kuin tissit. Sitten pussailua (jota yh

Aika on jotenkin taas kadonnut. Tapasin uuden etsivän nuorisotyöntekijän, joka paljastui entiseksi kuraattoriksi (jota hädin tuskin muistin). Ensi viikolla on tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa, jossa (luultavasti) keskustellaan syyskuussa alkavasta ryhmästä, johon mahdollisesti osallistun, mikäli pääsen mukaan. Puhuin terapeutin kanssa siitä miten vaikeaa on kun puhutaan "sitoutumisesta" , enkä lopulta voi luvata mitään. Mistä minä tiedän millainen päivä on tulossa. Onko kyllä-vastaus valehtelua vaiko ei? Lamictalin aloittamisen jälkeen (25mg) tuntuu että mieliala huitelee pääasiallisesti joko riman alapuolella tai yläpuolella. Lauantaiyönä olin valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja suuntaamaan äidin luokse, ihan vain koska halusin päästä shoppailemaan ja tapaamaan ihmisiä. Sitä ennen en saanut moneen päivään tehtyä mitään. En tiedä. En pystynyt edes viikkoon hakemaan postia, sillä ahdisti toimeentulotukipäätös (siitäkin huolimatta että rahat tulivat tilille) ja kaikki

En nuku en nuku en nuku en nuku en nuku Koska en ottanut Ketipinoriaaaaa. Tahtoisin lähteä ihan vain ilmoittamatta Turkuun. Pakata kamppeet ja häipyä ja olla vaan "ihan sama kaikki sovitut tapaamiset ja terapiat ja ihmiset". Haluisin shoppailemaan ja olemaan. Lähtisin jos lompakossa olisi enemmän kuin kymppi. Pitäisi oikeasti nukkua, koska... En tarttisi kuin 35 euroa että pääsisin Turkuun. Sit vaikka kävelisin kaikkialle tai jotain. Tai jotain. Haluun mennä jonnekin. Vitun raha.

Ahdistaa ihan kaikki. Olisi pitänyt siivota mutta ainoa asia minkä sain tehtyä oli kaupassa käynti. Olisi pitänyt mennä Niksun luo kylään, mutta en saanut itseäni ylös. Iskä menee veljen luo ja stressaa sekin, vaikka eihän se mun ongelma ole. J pureutui ongelmaan yhdellä lauseella. Tarvitsisin työkaluja, jotta voisin helpottaa ahdistusta. Mutta kun mennään jonkin näkymättömän rajan yli, en pysty edes puhumaan itseäni rauhoittumaan. Sain ajan soskaan enkä tiedä mitä tapahtuu. Sanoin terapeutillekin että on hirveää kun ihmiset puhuu sitoutumisesta enkä oikeasti voi sata prosenttisesti luvata sitä. Sitten puhuttiin siitä miten joskus vain pitää sanoa ei. Ja siitä mistä mun pelko johtuu. Ja se sanoi ettei kieltäytyminen heti tarkoita menettämistä. Mutta mulle sr vasn tarkoittaa sitä. Koko tää asetelma. Kaikki tää sotku. En mä voi pelastaa ketään, jos en ensin pelasta itseäni. Mä en halua ihmisiä liian lähelle, koska en voi selittää kaikkea. Tänään vaan kaikki kaatuu päälle. Osittain v

Kuumetta. Piiitkästä aikaa. Tapasin uuden etsivän nuorisotyöntekijän, joka oli ennen mun kuraattori kauppiksella. Oli outoa koska en silloin tykännyt siitä. Nyt meni 50 minuuttia höpötellessä. Se muisti mut vaikken ensin muistanut sitä. Istun bussissa ja toivon vain pääseväni äkkiä kotiin peiton alle. Äsken oli kylmä ja nyt valuu hiki. Kroppaa särkee ja väsyttää.  Aivot on ding ding i like To move it move it... Btw, Lamictal maistuu helvetin pahalta.

Kello on neljä. Pitää olla yhdeltoista jo ylhäällä ja mukula tulee yökylään. Flunssailen kivasti, mutta kummasti sain siivottua ja pestyä kolme koneellista pyykkiä. En taas oikeesti tiiä miten aion jaksaa... Vittu.

En tiedä miten selittää kaikkea sitä mitä ajattelen. Yritän keskittyä prinsessa-synttäreideni järjestämiseen, jotten miettisi liikaa. Olin JG:n kanssa Kalliojärvellä nauttimassa Yön keikasta. Oli ihan mahtava kokemus, etenkin kun puolesta niistä biiseistä tuli mieleen ihminen, jonka tunsin kauan sitten. Joo, menneet asiat on pyörineet erityisen sinnikkäästi viime aikoina jossakin tuolla sisällä. En tiedä. Pää ei toimi, sillä en ole nukkunut kunnolla ja eilisen päivän unet taitavat jäädä väliin, sillä kello on jo näin paljon. On niin paljon tekemistä. Sain uuden kännykän ja taas voi ottaa kuvia. Jippii.

Tuntuu oudolta ja typerältä seistä peilin edessä ja puhua itselleen miten minä en tarvitse ketään. Takaisin sinne mistä lähdettiin 2009. Kun joku huijaa aivoja uskomaan ettet ole yksin ja lopulta olet kuitenkin siinä missä ennenkin. Äiti sanoi ettei kannata elätellä liikaa toiveita vaan varautua siihen että syyskuussa ainoastaan Shirre on paikalla. Esitin reipasta ja sanoin ettei kiinnosta. Onhan se ymmärrettävää että koska ei juoda niin että oksettaa... Ketäpä se nyt kiinnostaisi. Vitut. "Miks sä annat muiden tehdä mitä vaan. Sun pitäisi suuttua ja oikeasti sanoa että riittää." Mä olen suuttunut, mutta mä en tiedä mitä tekisin sillä suuttumuksella kuin että raivoan asiaan millään tapaa liittymättömille. Puhuin JH:n kanssa pitkästä aikaa ja tuntui hyvältä. Ihan vain kaveripohjalta että miten menee ja millaiset kuviot nyt on. Vuosienkin jälkeen on mahdotonta sanoa etten olisi ihan pikkiriikkisen mustasukkainen. Kaikesta. Puhuttiin siitä miten oltiin toistemme ensirakkauk