Virhemarginaali

On sairaan vaikeaa sanoa ettei jaksa. Että tarvitsee omaa, yksinäistä aikaa. Äiti sanoi ettei aina tarvitse mennä kun muut haluaa, kun sanoin että haluaisin nukkua pitkään ja vain kyhjöttää sängyssä koska ihmiskiintiö on täynnä. Jotenkin vain pelkään sitä että jos sanon ei, ihmiset luulee etten halua. Tai oikeastaan haluan olla vain muille mieliksi ja pelkään loukkaavani toista tai jotenkin pettäväni kaikki ne odotukset. Vaikka tahtoisin ajatella että jos ei voi hyväksyä mun tarvetta olla olematta seurallinen, niin ei tarvitse. Haluaminen ja toteuttaminen on vain niin eri asia. Mietin myös sitä miksi ihmiset käyttäytyy perseesti... E:n kanssa oli mukavaa jutella ja kävellä ja istua. Nyt väsyttää ja odotan torstaita. Ehkä osittain senkin vuoksi tarvitsen tauon. Äiti latistaa ja puhuu siihen tyyliin etten pärjäisi vaikka saisin paikan. Mutta sitten se kuitenkin on sitä mieltä että on hyvä että hain. En halua kuunnella puhetta vaan luotan mieluummin kehonkieleen. Mä en halua että kuk

Päätin että asioiden on muututtava. Päätin että tulen onnellisemmaksi jos saan sellaista työtä, jossa voin olla hyvä. Päätin etsiä mol.fi:stä työpaikkoja. Päätin kirjoittaa parhaimman työhakemukseni koskaan. Päätin että tahdon tehdä töitä lasten kanssa, koska se on tärkeää työtä. Paljon tärkeämpää kuin ruoanlaitto ravintolassa tai kotisivujen teko jossakin firmassa. Olen hakenut kolmeen eri paikkaan lastenhoitajaksi. Tahdon niin kovasti työhaastatteluun että kyttään sähköpostia. Samaan aikaan sekä odotan että pelkään että saan vastauksen hakemukseeni. Harmittaa ettei tällä koneella ole mun CV:tä. Pelkään että saankin yhden noista, sillä edessä olisi muutto. Mutta samalla kuitenkin toivon että pääsisin tuolta korvesta jälleen ihmisten pariin. Vaikka se tarkoittaisi sitä että joutuisin jättämään kivat ihmiset. Mutta kun tahdon oikean työn, oikean palkan, OIKEAN TYÖKOKEMUKSEN ja kouluun. Tulevaisuudessa. Tahdon saada korjattua ne virheet jotka oon jo ehtinyt tehdä ja olla tekemättä

Se Krapula. Tänään mennään seilaamaan Tukholmaan ja takaisin. Rahapolitiikka on vielä auki. Lasten synttärilahjat on vielä ostamatta. Nukun äidin kanssa, koska veli vei sängyn enkä halunnut nukkua lattialla. Kävelin eilen sen 7 kilometriä L:n luokse, eikä edes tuntunut pahalta. Kuvittelin että mun kunto on huonompi. Oli sairaan kivaa. Löysin mun uuden lempiohjelman: Tank. Mietin kävellessäni miten ikävä on pikkuapinaa ja miten siistiä olisi ollut käydä katsomassa kokkoa. Ja käväistä Seikkiksessä. Tuntuu hassulta kun ei ole mukulaa, jota lainata hetkeksi. Puhuin J:n kanssa pääkaupunkiseudun julkisesta liikenteestä ja asunnon hankkimisesta. Tai enemmänkin siitä missä on järkevää asua. En tiedä. Olisi ne pari ilmoitusta, mutta pääkaupunkiseutu on vähän ehkä pelottava. En tiedä. Haluaisin tuon työn, jonka hain. Vaikka se palkka on surkea, mutta... Se olisi just se jonka haluaisin. Se kuulostaa hyvältä. Nousen. Menen suihkuun. Yritän päästä eroon päänsärystä.

En pysty nukkumaan. Kahdeksalta on suuhygienisti. Mietin miten JG kertoi aikaa sitten miehestä, joka oli seissyt korkean talon katolla. Paikalle omi kutsuttu luonnollisesti virka-apua. Mies oli saatu turvallisesti alas. "Ois sit ees hypänny eikä ihan turhaan vaan esittänyt." Halusin sanoa että joskus tuntuu että apua saa vain jos kiipeää talon katolle. En sanonut. Jokin aika sitten puhuttiin itsemurhan teosta ja miten julmaa on tehdä se julkisesti. "Täytyy olla itsekäa että hirttäytyy sillan kaiteeseen. Tosi kiva niille lapsille jotka löysi sen." Halusin sanoa että siinä pisteessä ei jaksa enää välittää. Mutta en sanonut mitään. Jalkaa särkee ja se pahenee kokoajan. Siihen ei auta mikään. Se ei ole lihassärkyä eikä nivelsärkyä. Se on vain särkyä. Ja välillä se tuntuu hivuttautuvan molempiin jalkoihin. Niskasta alaspäin. Korva särisee ja suhisee edelleen. Sen ei-korvatulehduksen jäljiltä. Yritän olla hyvällä tuulella, mutta en ole. Taoasin E:n ja oli hauskaa.

Uskalsin junailla. Keskiviikkoaamulla kävin poliisilaitoksella ja juoksin kotoa hakemaan laukun. Valehtelin äidille meneväni nukkumaan. J:n kannustamana (facebookin välityksellä) uskalsin ostaa junalipun ja selvisin junaan. Se kassan nainen kai huomasi että mua jännittää, kun paikkanumerot oli aika koomiset. Seinäjoki-Tampere sujui hyvin. Keskustelin vierustoverin kanssa,sillä juna oli melko täynnä. Tai ainakin meidän vaunu. Vierustoveri ohjasi mut vielä oikeaan junaan sekä vaunuun Tampereella. Kiitos siitä. Tampere-Turku meni hiljaisesti. Tein englannin grammarista aukeaman ja olin yllättynyt miten vähän virheitä tein vaikka olen huono keskittymään muualla kuin kotona. Matka sujui hyvin ja olin onnellinen ja ylpeä itsestäni! Tein sen. Vaikka pelotti ihan sairaasti! Mun pitäs tehdä asiat silloin kun on draivi päällä. Nytkään en ollut nukkunut. Olin vain... Hereillä ja päätin aamuyöllä että näin teen. Mun oli tarkoitus yllättää äiti, mutta kotitalon ulko-ovi oli eri mieltä. Niinpä s

Olen hengissä. Olin lapsenvahtina sunnuntaina ja melkein itkin kun lapsi istui sylissä ja katsoimme yhdessä vuosi, puolitoista sitten otettuja videoita. Lapsi ei tunnistanut itseään, vaan hihkui: "Vauva! Koira! Krista! Äiti!" Mutta se hetki oli kallisarvoinen. Muksu ei ole ennen istunut sillä tavalla siinä, vaatinut päästä syliin ja ollut. Eikä ollut minnekään kiire. Kuunneltiin Ti-Ti Nallen versiota Tuiki, tuiki, tähtösestä. Silti olin onnellinen kun lapsi lopulta suostui menemään sänkyyn. Jälkikäteen mietin, miksi mulla oli kiire. Miksen voinut nauttia pidempään siitä läsnäolosta. Erityisesti siitä hetkestä kun katsoimme viisi kertaa putkeen vappuna otetun videon ja se sai joka kerta tytön hihkumaan: "Pallo! Kukka! Mopo!" ja nauramaan. Miksi on niin kiire aina jonnekin muualle. Yöllä yritin säilöä muistoa pitkäkestoiseen muistiini, jotten koskaan unohtaisi miten tärkeitä sellaiset pienet, yksinkertaiset asiat ovat. Pitäisi hakea henkkarit ja mennä ostama

Ala-asteella en ymmärtänyt miksi koulussa oli pakko tehdä asioita. Tai oikeastaan sitä miksi muut ajattelivat niin. Istu nurkassa, älä puhu, älä katso ketään. Esitä ettet kuule. Eikä kukaan voi mitään. Miksi poistua mukavuusalueelta? J sanoi ihailevansa mun minä-keskeisyyttä. Mä en ihaillut. Mä en ihaile. Pitää olla tiimipelaaja. Enkä jaksa olla. En näe porkkanaa siellä, missä muut ilmeisesti näkee. Jotenkin ne teki sen. Teki musta Muut-olennon. Totta, monesti kyse oli silkasta pelosta tulla arvostelluksi. On helpompaa vetäytyä kuin ottaa riski että joku voisi sanoa: "Et sä osaa". Olla se, jolle liikuntatunnilla nauretaan. Jonka väärälle vastaukselle hihitetään. Saatettuani Niksua jonkin matkaa, palasin kotiin. Tuijotin kuvaa jonka lisäsin facebookiin. Katsoin tykkäyksiä ja mietin niiden motiiveja. Suunnittelin laittavani vaatteet takaisin päälle ja käveleväni radan varteen. Siihen yhteen kohtaan. Odottavani junaa ja kirjoittavani yhden tekstiviestin. Ja päättäväni ettei

Tässä postauksessa olevat sarjakuvat eivät ole minun käsialaani vaan ovat lainattu depression comicx :lta. Kolme oikein hyvää päivää. Kävin passikuvalla ja poliisilaitoksella. Kävin yksin, ihan yksin (ilman puhelinsoittoa) kaupassa. Eilen imuroin, pyykkäsin kuusi koneellista pyykkiä, kävin Niksun kanssa Hesessä ja jätskillä. Kävin kaupassa. Olin N:n ja pikkuneidin kanssa Hesessä (seurana vain). Olen herännyt joka aamu kuudelta. Myös tänään. Tänään en tosin ole saanut mitään aikaan. Olen pohtinut peruskoulun päättötodistuksen arvosanojen korottamista ja yrittänyt löytää tietoa siitä miten homma toimii. Hyvissä päivissä on pahinta se kun tietää että joskus tulee se pudotus. Huomenna, ylihuomenna, viikon päästä, kahden viikon päästä. Ja haluaisin sen jatkuvan. Ja nyt joku siellä ruudun toisella puolella ajattelee: "No jos asenne on tuo, niin kai se niin menee." Olen kuullut monta kertaa. Se ei vaikuta. Olen kokeillut positiivisesti ajattelemista, vaikka se ei sovi

Heräsin puoli tuntia sitten painajaiseen. Kolmanteen tänä yönä. Ajattelin noustessani istumaan että mun täytyy tulla pyytämään anteeksi purkaustani. Onneksi mun pääni sisälle on päässyt mini-J. Ei mulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Mun itkuni... mun eilinen purkaukseni ei satuttanut ketään muuta kuin mua itseäni (ja alan taas parkumaan). Joten, miks mun pitäisi pyytää anteeksi sitä että ainoastaan muhun sattui. En mä voinut satuttaa ketään. Koska mun tunteet ei voi hyökätä kenenkään muun kuin mun itseni kimppuun. Joten, en pyydä anteeksi vaan kerron ontosta kuutiosta, kuten eilen lupasin. ------ J teki mulle persoonallisuustestin. Olen oikeastaan tyytyväinen että tehtiin se facebookin välityksellä, koska puhelimessa en olisi osannut vastata niin... tai en olisi keskittynyt samalla tavalla. Ja olen vain miljoona kertaa parempi kirjoittamaan. Tässä oli viisi kysymystä, joihin mun piti vastata. Jotta en pilaisi jonkun iloa, olen pyyhkinyt omat vastaukseni (eli hiirellä maala

Huomaan toisinaan miten paljon mun oma maailmani eroaa muiden maailmasta. Juttelin tänään J:n kanssa ja uskalsin sanoa että tiedän puhuvani liikaa itsestäni. Oli kuitenkin outoa saada vastaukseksi: "Plääh, musta on paljon tärkeempää että sanot tonkin nyt suoraan että susta tuntuu siltä, kuin että alkaisit teennäisesti kyselemään että J kerro hei mitä sul kuuluu jaa töissä ei mitään jne huoh..." Toisaalta en tiedä miten toimin muiden ihmisten kanssa. Tiedän että puhun paljon itsestäni, mutta joskus taas tuntuu joidenkin kanssa etten osaa kertoa aina kaikkea sitä mitä haluaisin sanoa. Toisinaan taas kieltäydyn sanomasta asioista vaikka tiedän että mun pitäisi. En tiedä helpottaisiko se mun omaa elämääni, mutta ehkä tavallaan se auttaisi muita ihmisiä ymmärtämään. Mutta on asioita jotka on lukittujen ovien takia ja oveen on spreijattu: "Älä kerro kellekään". Ehkä eniten siksi että jos niitä käytettäisi mua vastaan, olisin suojaton. Mulla ei olisi minkäänlaista suo

1. Juon hyvin harvoin maitokaakaota. Se ei maistu yleensä hyvältä. Ja kun on ekaluokkalaisesta asti tottunut juomaan kaakaonsa vesi-kaakaojauhe-sokeri-yhdistelmänä niin... Maitokaakao vain ei maistu enää hyvältä. Tottumiskysymys. 2. Syön kaalipataa ja kaalikeittoa, mutten erityisemmin nauti kaalilaatikosta tai kaalikääryleistä. 3. Inhoan kananmunia. Syön ainoastaan kohteliaisuudesta. Omassa kodissa en ole keittänyt kananmunia koskaan ja paistanut ainoastaan kun ei ole ollut mitään muuta ruokaa. 4. Inhoan maksalaatikkoa. En maun vuoksi vaan koska söin koko ekaluokan aina Mummon ja Ukin luona maksalaatikkoa jos sain valita. En ole Ukin kuoleman jälkeen syönyt kuin koulussa sen pakollisen. 5. En pidä pinaattikeitosta. En vain pidä. 6. En syö paljoakaan kalaa. Ei johdu mausta vaan kammoan niitä ruotoja. Vain itse tehty kala on okei. Tosin sen valmistamiseen menee ikuisuus koska ronkin niitä ruotoja sieltä pikkutarkasti. (Ja graavattu, kunnolla suolattu lohi on rakkautta) 7. Päi