Virhemarginaali

Kun nukkuu pääosin pari tuntia yössä, alkaa pää hajoa väjäämättä. Viimeisellä kouluviikolla työssäoppimisen alkaessa olin hermostua luokkakaverille, joka käski kokeilla melatoniinia. Tiedättehän sen tuskan, kun kaikki on kokeiltu mindfulnessista YouTuben unihypnooseihin ja siihen melatoniiniin? Jos ette, olkaa iloisia. Viimeisenä koulupäivänä terästäydyin ja selvisin jotenkin projektin esittelystä ennen kuin romahdin lähes täydellisesti kasaan ja opettaja lähetti lopulta kotiin koska hermostuin aivan naurettavista asioista, enkä jaksanut lukea tai kuunnella. Kun työssäoppiminen alkoi, opettaja oli mun mukana kaksi päivää. Ensimmäisen viikon jälkeen tiesin rakastavani kyseistä paikkaa. Aloin jopa lopulta toisella toppiviikolla nukkua. Se tuntui ihanalta. Ihmeeltä. Unirytmi on ollut vaihteleva, samoin unen määrä. Mutta olin selvinnyt. Kunnes tuli viimeinen viikko. Pelottava näyttösuunnitelman viimeisten osien toteutus. Romahdus. Ahdistus. Mutta muuten menee hyvin. Tapasin tänään sairaanh

Joku viisas sanoi kerran, että itsensä tutkimisella ei voi kuin satuttaa itseään. Ja se on totta. Mutta jotta voi rakentaa, on ensin tuhottava kaikki. Sitten pala kerrallaan, surkealla liimapuikolla, liimata kaikki paikoilleen. Liima ei ole aluksi kestävää. Ei lainkaan kestävää. Menee vuosia ennen kuin saa edes perustuksen pysymään pystyssä. Ja sen jälkeen alkaa loputon hiominen. Yhteiskuntakelpoisuuden tavoittelu.

”Kun mä kuolen, mä haluun että mut tuhkataan, mutta että mulla ois hautakivi.” ”Lukeeko siinä se ’Game over’?” ”Ei, se on pino kirjoja, ja siinä lukee ”Maailman mahtavin Guru, 1991- mikä-vuosi-sitten-onkaan.” ”Entä ’Game over’?” ”Sen voi laittaa sinne loppuun. Mutta onko se game over, jos päätyykin Nangialaan?” -           Kesäkuu 2017

Ahdistaa. Ei ahdista. Ahdistaa. Sakset. Tuntui hetken elävältä. Yritän kirjoittaa, mutta en osaa kuvailla sitä. Miltä tuntuu herätä parin tunnin välein pitkin yötä. Tai pyöriä tuskallisesti sängyssä, tietoisena siitä että kello lähenee herätyskellon soimista minuutti minuutilta. Eikä pysty silti nukkumaan. Miltä tuntuu kun oma raivo on repiä riekaleiksi sisältä. Ja miten tyhjältä tuntuu kun on sanonut sen, mitä ei pitänyt sanoa ääneen. Koska sensuuri petti. Koska ei pystynyt pidättelemään. Mikään ei tunnu niin hyvältä. Niin hyvältä että sillä olisi arvoa. Kaikki on lahjoitettavissa pois. On vain ajan kysymys koska putoaa kuoppaan. Kovaa. Niin että keuhkot tyhjenevät ilmasta.

Ensi viikolla on syysloma. Hommat on hajallaan. Pitäisi lähteä työssäoppimiseen, mutta pää on räjähtämispisteessä. Väsyttää niin kovasti, mutta aivot kieltäytyvät yksinkertaisesti sammumasta.  Saatiin jo heti elokuussa projekti, jossa pitää perustaa päiväkoti. Kuulostaa kivalta. Kuulosti kivalta. Mutta työmäärä sai motivaationkin katoamaan. Kun täytyisi tehdä myös muita tehtäviä. Iski stressi. Ja me kaikki tiedämme mitä siitä stressistä seuraa.  Nukun huonosti, tiuskin, käyttäydyn ikävästi. Yritän pitää filtterin päällä, jotta suusta ei tulisi ihan mitä sattuu. Ja silti sieltä tulee. Tunnilla vakiolauseita ovat: "Ei kiinnosta", "En jaksa", "Ihan sama", "Tää on tyhmää" ja "Ihan paskaa koko homma".  Motivaatio on lomalla. Ei tietoa koska palaa. Hirvittävä raivo ja kiukku, vaikka ei ole syytä. Reagoin vahvasti joka ainoaan asiaan. En jaksa keskittyä. Taustaäänet häiritsee.  Miten mä selviän työssäoppimisesta kun jo neljän tunnin koulupäivä

Hamsteri juoksupyörässä. Pyörii, pyörii, pyörii eikä pysähdy. Häiriötekijöiltä on vaikea sulkea korvia. Kiukkuisuus ja suunnaton väsymys, vaikka kuitenkaan ei lopulta ole väsynyt. Kaikki mulle nyt heti. Tai sittenkään ei.  Pidän kotipäivän. Jotta ympärillä on hiljaista. Pystyy tekemään edes hieman koulutöitä. Koulussa se ei onnistu. Tulee kiukku, katumus, kiukku. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.  Kunpa osaisin olla hiljaa. Hengittää ja rauhoittua. Tuntuu pahalta olla ja silti niin raivostuttavan hyvältä. Vastakohtia ei ole ja on. Minä, minä, minä. Ole hiljaa, älä ole. Anna olla. Haluaisin olla minä. Ja en kuitenkaan.

Hämmentävintä ei suinkaan ollut pärjääminen. Hän oli pärjännyt aina, jos oli vain halunnut. Kummallisinta olikin se tahtotila, joka häneen oli syttynyt elokuussa ja joka jäyti häntä yhä. Siitäkin huolimatta että hän oli ollut vähällä luovuttaa. Monesti. Koskaan eläessään hän ei ollut tuntenut sellaista halua oppia, tietää, tutkia. Johtuiko se sitten siitä, että hän halusi elää oman lapsuutensa pala palalta ja pystyä korjaamaan sen mikä oli korjattavissa vai oliko kaiken takana jokin suurempi merkitys. Tältäkö tavallisista ihmisistä tuntui? Mutta totuuden nimissä oli myönnettävä, että työtä hän ei haluaisi tehdä. Hän piti paljon enemmän teorioista ja niiden pyörittelystä. Kenties siksi hän panosti tähän. Kaikki mitä hän sai, oli lukemattomia teorioita joita pohtia unettomina öinä. ”Kukaan ei voi koskaan todella ymmärtää, mutta aina voi yrittää ymmärtää.”

Vasta kun lomaa on jäljellä kolme viikkoa, päätän alkaa lomailla ihan tosissani. Vaikka ei olisi enää niin paljon aikaa lomailla. Olen sentään loman aikana saavuttanut tavoitteeni lukukesästä. Kesäkuun alusta alkaen olen lukenut viisitoista kirjaa (tai no, osan kuunnellut e-kirjana, mutta siis)! Olen käynyt tutustumassa uuden kotikaupungin erikoisuuksiin, oppinut kulkemaan bussilla, viettänyt pari viikkoa yöttömässä yössä Oulussa, käynyt katsomassa Petran keikan ja viettänyt kaverin synttäreitä, lukenut, lukenut, lukenut, istunut terassilla ensimmäistä kertaa vuosiin, syönyt irtojäätelöä ja vaikka mitä muuta. (Niin! Tutustutin helsinkiläistyneen kaverin maailman parhaisiin hampurilaisiin. Nam!) Seuraavaksi olisi vuorossa reissu Vilman kanssa etelämmäs muutamaksi päiväksi ennen kuin lukuvuoden työrupeama pyörähtää käyntiin. Pitäisi myös todella alkaa miettimään huoneen sisustamista paremmin. Olen pikku hiljaa kesän aikana keräillyt asioita ja saanut keittiön näyttämään suhteellisen järk

Vaikein päivä on huomenna. Kuten joka kerta aiemmin. Mutta tunne kun hengitys ei vingu on mahtava Vuorokausi mennyt. Enää ei tarvitse polttaa. Ei TARVITSE. Hyvä jumala, anna mun pystyä katkaisemaan tää nyt tähän.

Kauan sitten halusin olla maailman paras kirjoittamaan. Mutta pimeiden vuosien myötä unohdin sen. Kenties keskivertoa parempi jäsentelijä, visuaalisuutta arvostava. Mutta ei. Ei hyvä kirjoittaja. Siihen on vielä matkaa. Millainen on hyvä kirjoittaja? Saan kehuja roolipelivuoroista, koulutehtävistä ja joskus kertomuksista. Mutta ne kaikki ovat täysin eri tyylilajin tekstejä. Ja ovatko kehut lopulta merkki hyvästä kirjoittajasta. Mietitään vaikka Aleksis Kiveä, jota arvostettiin vasta kuoleman jälkeen. Nolona myönnän, etten ole vieläkään päässyt lukulistassani Kiven teoksiin asti, vaan jumitan yhä Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan (joka muuten on uskomattoman hyvä kirja). Ehkä minusta ei koskaan tulekaan hyvää kirjoittajaa. Mutta kenties voin olla parempi kuin olin eilen?

Loma tuntuu lomalta. Yötön yö. Vapaus. Seuraa. Roolipelejä. Kun tulee tänne, unohtuu koulu. Pääasiassa aihe on roolipelit, juonikuviot, pöytäroolipelit (joista en ymmärrä mitään). Tuntuu ihanalta vain olla ja hengittää. Ilman kaikkea sitä, mikä raastaa kotona. Vieras ihminen. Ei seuraa. Vain minä, huone, äänikirjat ja lämpö. Inhoan kesää.

Kun huomaa että on onnistunut jossakin. Saanut yhden suuren projektin hoidettua. Eikä aiemmin sellainen saavutus olisi ollut mahdollinen. Ketä kiittää? Opettajia? Henkilökuntaa? Ystäviä? Uusia ystäviä? Perhettä? Itseä? Jokin on muuttunut. Koko elämä. Ja muutos on sellainen, että tuntee itsensä iloiseksi. Itsevarmemmaksi. Tyytyväisemmäksi. Vaikka lopulta mikään ei ole muuttunut. Olen yhä minä. Päivitetty versio vain. Millaista olisi jos ei olisi tarttunut tähän?

Ne hetket joina katsoi Facebookista, miten muut elivät elämäänsä ja itse oli jumissa. Toivoen selviytyvänsä seuraavaan päivään. Se hetki, kun seisoo eteisessä, kengät puolittain jalassa ja tajuaa mitä on aikeissa tehdä. Eikä uskalla kertoa kellekään. Ei ole ketään, jolle itkeä. Huutaa huutoa, joka on juuttunut kurkkuun tulematta ulos. Olla yksin. Hiljaa. Ulkopuolinen. Ulos lähtiessä nostaa kulissit pystyyn, asettaa naamari kasvoilleen. Hengittää sisään ja ulos. Uskotella että kaikki on hyvin. Vaikka oven sisäpuolella kaikki on sotkuista, likaista, väsynyttä. Tunne, kun haluaa lopettaa. Haluaa irti tunteesta, mutta ei osaa. Ei tiedä miten. Ei osaa enää yrittää. En halua takaisin. Haluan olla tässä. Kaikesta huolimatta. Mieluummin tässä kuin siellä. Nyt pystyn hengittämään. Edes hieman.

Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi ihmisiä. Sitä vaikeutta, joka kommunikoinnista seurasi. Vääriä sanoja, vääriä lauseita. Elämää, jota piti elää. Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi ihmisiä. Joku kauan sitten oli opettanut tytölle, että ihmiset tulisivat vain satuttamaan häntä. Aina. Lopulta. Viimein.

Tämä ei ole oikea paikka. Olen pulassa. Tämä on väärin. Ehkä sittenkin kuuluisin jonnekin, missä ei olisi ihmisiä. Paikkaan, jossa voin hautautua jonnekin. Ei ryhmätöitä. Ei muita ihmisiä. Kirjoja, tutkimuksia, kirjoittamista. Sillä joskus pelkään oksentavani pelkästä kommunikoinnista. Typeristä ihmisistä. Typeristä asioista. Kunpa olisin toisenlainen.

Tuhansien öiden loputtomat tunnit. Hehkuva pallo istuu ruskealla taivaalla tuulen ulvoessa kuin yksinäinen susi. On niin tuskallisen kuuma, että lakanat takertuvat ihoon kiinni ja koiran turkki tuntii märältä selkää vasten. Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja aamuun on enää vähän aikaa. Niin vähän, että on vaarallista sulkea silmät hetkeksi. Ja silti, vaikka tietää ettei niin tulisi tehdä, sitä vain antaa periksi ja herää kolmea tuntia liian myöhään. Huomatakseen ettei ole kuullut herätyskellon ääntä, vaikka se oli varmasti asetettu soimaan niin kovaäänisesti että naapuritkin heräisivät. Ja siltikin nouseminen tuntuu aivan liian raskaalta, sillä Ihansama on jälleen kylässä. Siltä ei pääse pakoon vaikka miten yrittäisi. Se roikkuu olkapäällä masentavasti ja huokailee korvaan: "Ihansama-ihansama-ihansama." Verhot eivät päästä aurinkoa sisään. On hämärää ja koira vaatii ruokaa ja ulkoilua. Vispaa häntäänsä ja naurahtelee kun sille tarjoillaan kuppiin kaikki valmiina. Jääkaa

Vuodet vuosien perään ajautuvat peltoon, joka on enää pelkkä kaatopaikka. Muistan vielä kuinka lapsinä juoksimme pitkän heinän seassa ja sinä olit vieressäni,sillä sinusta minä pidin kiinni kun kahlasimme joen läpi ja pelkäsin virran vievän minut mukanaan. Sinä uskalsit laskea korkeimmastakin liukumäestä ja silittää naapurin suurta koiraa jota minä pelkäsin. Sinun naurusi kaikui kerrostalojen pihoille ja sinä olit aamuisin ensimmäisenä keinuissa laulamassa. Muistan vieläkin miten äänesi kuului parvekkeelle ja ryntäsin ulos ilman aamiaista, jotta voisimme jatkaa eilistä leikkiämme. Muistan vieläkin sen laulun ja kuinka opetit sen meille kaikille. Eräänä päivänä lastasitte tavaranne autoon ja katosit pihalta. Me muut juoksimme viimeistä kesää pellolla, etkä sinä ollut pitämässä minusta enää kiinni kun ylitimme joen sadat kerrat. Tänään näin sinut vuosien jälkeen. Istuin takanasi ja kuuntelin puhettasi, josta kumpusi epätoivon hento sävel. Kuinka hautasit kasvot käsiisi ja mies pöydän toi

Epävarmuus on tuskallista. Kun ei tiedä tekeekö oikein vai väärin. Sanooko oikeita vai vääriä sanoja. Jos voisin, ottaisin takaisin monta sanaa, lausetta, virkettä, tekoa. Niin monta, ettei syliin mahtuisi. Muuttaisin kaiken. Minut. Mutta olen tässä. Epätäydellinen, sopeutumaton. Hankala. Itsepäinen. Ne jotka ovat hiljaa ja myötäilevät haluaisivat olla kuten minä. Minä en halua. En halua olla se, joka nousee yksin ylös. On yksin vastaan, koska muut pelkäävät. Uskaltaa ottaa vastaan seuraukset. Sen että kukaan ei halua kuulla, jos olet eri mieltä. Pahinta on kun tuntee itsensä niin vähäpätöiseksi ettei kukaan kuule, vaikka sisällä raivoaa peto. Joskus kauan sitten kirjoitin että on olemassa huuto, jota ei voi kuulla. Sellainen joka on niin epätoivoinen että muuttuu äänettömäksi, halkaisee rintalastan, kuivaa kyynelkanavat niin ettei kyyneltäkään tule. Niin. Minäkin kyllästyin olemaan hiljaa. Vaikenemaan, vaikka kaikki tuntui väärältä. Sen tilalle vain tuli niin hillitön raivo, että lopu

Istuivat hiljaa paikoillaan ja katsoivat maailmaa jostain muualta. Elämän vaatimukset olivat liikaa ja odotukset liian suuria. Oli vaikeaa oppia ymmärtämään miten elämä saattoi jatkaa kulkuaan. Kahdeksantoista vuotta takana ja olisivat tahtoneet harjoitella hirttosolmua vakavampaa käyttöä varten. Miksi aina heidät jätettiin ilman apua, vaikka avunpyyntö oli selkeä. Huuto sieltä, missä on pimeää. Olemassa olo on pahempaa, sanoivat, hymyilivät jottei kukaan näkisi ajatuksiin. Jostain oli aloitettava. Ensimmäinen valinta, askel, yksinäisyys. Oli helpompaa olla oma itsensä kun kukaan ei katsonut. Katsoa kattoa ja kuvitella saavuttavansa jotakin, kukaan ei ota nyt neulaa ja puhkaise sitä haurasta kuplaa, joka tuskin koskaan tulisi käymään toteen. Oppivat katsomaan maailmaa omin silmin, himmenetyn lasin takaa. Huomaamaan kuinka kaunista on istua sillalla ja katsoa kaupunkia, jonka valot värjäytyvät veden sakeaan pintaan kuin muistuttaakseen olemassa olostaan. Ne muut kävelevät vain ohitse he

Olipa kerran tyttö, joka löysi biisin. Biisin, joka kertoi kaiken. Voimabiisin. Mä olen kyllästynyt niihin, Voimiin jotka ohjailee mun elämää. Kaija Koo onnistuu siinä. Tekemään kappaleita joita voi sovittaa omaan elämäänsä. Tosin, tänään Kaija saa laulaa toista biisiä. Nuori tyttö baaritiskillä Sä sanoit, että haluut olla mä Olla joku jonka ei tarvii pelätä Mut sä et kaikkea tiedä

On hassua miten asuntolasta on tullut koti. Paikka, jossa ei ole omaa suihkua tai vessaa. Paikka jossa asuu itsesi lisäksi kymmenen muuta. Tai ainakin melkein kymmenen. Vietin ensimmäisen viikonlopun omassa soluhuoneessani alle kilometrin päässä koululta. Nukuin patjalla huoneessa jossa ei ollut huonekaluja. Ja koko viikonlopun vain odotin pääseväni takaisin kotiin. Jossa naapurihuoneen kaverukset saavat nauramaan hassuilla jutuillaan ja välillä ärsyyntymään metelistä. Kotiin, jossa ei ole omia huonekaluja, mutta joka siitå huolimatta tuntuu omalta. Kylmine lattioineen, kaikuvine vessoineen, unohtamatta koulun omaa kummitusta. Miten vaikeaa on luopua paikasta, joka kaikessa ärsyttävyydessäänkin on maailman paras paikka? Ahdisti koko viikonlopun. Olen vain syönyt, syönyt ja syönyt. Toisaalta yrittänyt vakuuttaa itselleni että kyllå se tästä. Eihän asuntolassakaan ollut aluksi helppoa. Mutta ehkä se, mitä soluasunnosta puuttuu on juurikin yhteiset puheenaiheet. Asuntolassa kaikki opiskel

Kirjoitin vuosia sitten etten pystyisi enää elämään. Lähes joka ilta. Ja silti olen yhä tässä. Ensin ajattelin etten selviäisi viisitoistavuotiaaksi. Sitten kaksikymmentävuotiaaksi. Sitten kaksikymmentäviisivuotiaaksi. Mikä pettymys. Tai onni. Entinen minä oli varma että kuolisi siihen. Ettei kuulu minnekään. Että on aina vääränlainen. Kirjoitin kuolevani. Oli öitä jolloin en saanut unta. Kuvittelin ampuvani itseni. Yksin. Sillä lopulta, olin yksin. Oli ihmisiä, joilla oli omat ongelmansa. Ja sitten oli ihmisiä, jotka olivat liian kaukana ja silti niin lähellä. Se yksi, jolle saattoi sanoa; ”En halua kuulla ongelmistasi. En jaksa kuulla. Haluan olla minäminäminä.” Kaikilla taitaa olla sellainen vaihe. Kun toipuu jostakin itseä suuremmasta. Kun hautaa itseään elävältä, kun pelkää tuntea.

Olipa kerran tyttö, joka halusi näyttää kaikille muille. Olipa kerran tyttö, joka ei sopinut mihinkään muottiin. Olipa kerran tyttö, joka uskoi tietävänsä mitä halusi. Olipa kerran tyttö, joka huomasi että halusi sittenkin jotain muuta. Olipa kerran.

Kaikki tuntuu sekavalta. Menneisyys. Tulevaisuus. Tämä hetki. On vaikeaa olla olemassa, kun ote lipsuu. Sitä vain hymyilee, jotta piilottaisi kaiken. Jotta ei näyttäisi kuinka rankalta se tuntuu. Olla vajavainen silloin kun haluaisi olla vahvin. Sanat ovat helpompia kuin ihmiset. Tarinat jostakusta toisesta, joka on selviytynyt mitä ihmeellisimmistä seikkailuista. Miettikää vaikka Liisaa, joka selvisi Ihmemaassa. Olisinko selvinnyt itse? Tuskin. Hyvä kun selviän yhdestä päivästä. Usein tuntuu että oma elämä on kuin Ihmemaa. Kaikki ne valinnat, joita teen päivän mittaan. Kaikki ne mahdollisuudet jotka käytän joko oikein tai väärin. Tai jätän käyttämättä kokonaan. Koko elämän täyttää kysymys; kuka olisin jos olisin valinnut toisin? Missä olisin nyt? Tuskin tässä, jalat kovalla tuolilla, tuijottamassa Netflix-elokuvaa telkkarista, joka ei ole omani. Jos kysyisin, kuinka moni on tyytyväinen elämäänsä, tuskin kovinkaan moni nostaisi kättään. Kukapa olisi. Aina on jotain, minkä voisi vielä h

Työssäoppiminen alkoi. Totesin, jälleen kerran, että olen hirvittävän hyvä kertomaan mitä pitäisi tehdä, mutta kauhean huono toteuttamaan käytännössä samoja asioita. On jo nyt ikävä koulua. Kolmen päivän jälkeen tunsin etten enää haluaisi. Lomalle lähdettyäni olen saanut asioihin etäisyyttä ja todennut että ehkä tämä ei olekaan mun juttu. En halua/osaa tehdä työtä jossa täytyy tehdä käsillä ja olla jatkuvasti sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ihmisten seurassa oleminen on toisaalta hirmuisen kivaa, mutta toisaalta taas ehkä kuitenkin pitäisin enemmän siitä, ettei kontaktia ole kokoajan. Tai sitten kaikki ikävät tunteet johtuvat siitä että yhdistän ympäristöni ikäviin kokemuksiin. Tiedä häntä. Mutta varma olen siitä, että tämä tulee olemaan vain välivaihe kohti jotain sellaista, joka tuntuisi vielä enemmän omalta. Täytyy vain muistaa ajatella sitä. Tarpeeksi usein. Olen kuitenkin toisaalta oppinut hirmuisesti jo pelkästään viikon aikana ja tavallaan iloinen siitä että saan tällaisen kokem

Uusi opettaja teettää ryhmätöitä. Jee, kivaa, ilmoittaa suurin osa. Minä mökötän paikallani ja otan värityskirjan esiin.  Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi ryhmätöistä. Joskus on hillittömän hauskaa tehdä yhdessä posteria tai tehdä lyhyt näytelmä ja esittää se toisille. Mutta kun joka ainut oppitunti alkaa sanoilla: "Ota itsellesi pari" tai "Menkää kolmen hengen ryhmiin" alkaa puuduttaa. Kun viimein koulupäivän päätteeksi vieraileva opettaja piti pääosin luentotyylisen tunnin, olisin voinut itkeä ilosta ja vaivuin suloiseen muistiinpanokoomaan. Tiedän että sosiaalialalla ryhmätyöskentely on äärettömän tärkeää, mutta mun aivoni ylikuormittuu kauheasti siitä kaikesta sähläämisestä ja lopputulos on se ettei mitään vain jää enää päähän. Ei yhtään mitään. Jälkikäteen on vain tuskallinen väsymys kaikesta ihmishässäkästä ja soutelusta vuorovaikutuksen syvissä vesissä. Ja kuitenkin tarkoitushan on, että jotain jäisi päähän, eikö? Sitten tapahtuikin jotain siistiä. Aamupäiv

  Lukuvuosi alkaa olla pulkassa koulun osalta. Viimeiset kurssit ja sitten kohti työssäoppimista. Tuntuu hassulta että pian on jo huhtikuu. Vastahan koulu alkoi! Harkitsin vakavasti koulun lopettamista aiemmin. Olen iloinen siitä etten lopettanut. Vastoinkäymiset söivät itsetuntoa ja tuntui ettei mistään tule mitään. Onneksi viime viikkojen aikana olen saanut uudelleen tartuttua asioihin. Vähän löyhemmin tosin kuin aiemmin. Koska kevät. Valo. Aurinko. Hyvästi yöunet, tervetuloa kesä. Sain hankittua itselleni asunnon suht' läheltä koulua. Asunto aiheutti paljon ristiriitaisia tunteita, sillä vaikka asuntolaelämässä onkin paljon miinuspuolia, on siinä myös paljon plussia. Nyt kun ajattelee, oli kenties paras ratkaisu viettää ensimmäinen vuosi asuntolassa. Omasta asunnosta käsin tuskin olisin tutustunut ihmisiin samalla tavoin ja saanut kavereita. Operaatio Vaasa olisi luultavasti toistanut itsensä ja olisin ollut paljon onnettomampi vieraassa kaupungissa kuin nyt olen ollut. Nyt tied

Välillä tuntuu että mut yritetään tunkea muottiin, johon en sovi. Aina on liikaa tai liian vähän. Olisi kai kaikille helpompaa, jos jäisin tähän. Mietin jo että oikeasti voisin vain pakata kamat ja lähteä. Koska en tuu ikinä sopimaan niihin raameihin, joihin pitäisi. Mä en ole varma sovinko yhtään mihinkään, koska olen aina ihan vääränlainen.  En halua enää mennä kouluun. En halua enää tehdä mitään. Ei olisi pitänyt lähteä. Koska koulusta oisi muka seurannut mitään hyvää.  Ei koskaan.  Musta tuntuu etten ole yhtään hyvää seuraa kellekään. Ruokapöydässäkin tuli sellainen olo että olisi parempi pysytellä poissa ihmisten läheltä. Ehkä huominen teatteriin menokin on virhe. Jos vaan laittaisin puhelimen kiinni enkä nousisi sängystä. Nukkuisin koko päivän ja... Niin.  Tää päivä on ollut ihan kamala. Ihan kuten eilinenkin. Ja oikeastaan kuten viimeiset kolme viikkoa.  Ehkä jotkut ihmiset ei vaan koskaan sovi joukkoon. Tai sitten vain minä.  

Ensimmäinen sukellus pinnan alle pitkään aikaan. Se iski oikein kunnolla ja aiheutti aivan uudenlaisen ongelman. Vähäisten/huonojen yöunien vuoksi (ilmeisesti) kuulin kaiken kymmenkertaisena. Tai ainakin tuntui siltä. Se aiheutti sen, että viime viikko oli tuskallinen ja tuntui että suurimman osan ajasta taistelin unen kanssa. Halusin nukkua, mutta silloin kun olisin voinut tehdä sen rauhassa, en nukkunut. Väsynyt kyllä olin. Ja kun viimein nukahdin, heräsin ääniin jotka ennen eivät olleet häirinneet lainkaan. Muutenkin koko viikko meni päin mäntyä. Jotakin iloista kuitenkin tapahtui. Sain viimein kommunikaatioyhteyden auki luokkakaverin kanssa, joka on kiristänyt hermoja. Ja yllätyin siitä miten hienosti kaikki alun (molemminpuoleisesta) kiukuttelusta huolimatta sujui. Tuntui että ainakin itse ymmärrän nyt paremmin asioita. Se ei vielä takaa rauhaa, mutta on ainakin askel eteenpäin. Lopulta istuimme iltapalapöydässä ja ilmapiiri oli paljon mukavampi. Koulu itsessään ei ole alkanut ong

Yritin kauheasti opiskella lomalla. Kävelin keskimäärin 8000 askelta päivässä. Oli niin ihanaa palata kouluun, jossa saa ruokaa ja on sänky josta selkä ei tule kipeäksi. Ja oli tietty kiva nähdä kavereita kolmen viikon jälkeen. Yllätin itseni ja olen ehtinyt jo näin ekalla viikolla käydä pulkkamäessä, kuntosalilla ja hakemassa viimeinkin sen bussikortin. Asuntolaelämäkin on muuttunut hieman, koska pyrin pitämään kuitenkin pääpainon opiskelussa. Ja hei unirytmi on jälleen ehjä! Olen opiskellut opiskelua ja keksinyt miten asioita jää paremmin päähän, sekä löytänyt vaihtoehtoisia tapoja opiskella silloin kun opettajan opetustyyli ei sovi omaan oppimistapaan tai tuntuu liian epäselvältä. Ja nyt vielä kouluavustajakin keksi laittaa pystyyn askelhaasteen, johon ilmoittauduin mukaan. Oikeasti, niin hassua kuin se onkin, on kivaa osallistua juttuihin. Ehkä tää on se, mitä myös aiemmissa kouluissa oon tehnyt väärin, kun en ole lähtenyt mihinkään mukaan. Käyn ruokailuissakin enemmän seurustelun