Miltä tuntuu jos...
Kun mä olin 3-4 -vuotias, mä leikkasin huuleni auki saksilla. Me asuttiin silloin kaksiossa ja mä istuin makuuhuoneessa, punaisella, nahkaisella säkkituolilla. Telkkarissa tuli videolta Muumeja ja mä leikkasin värikkäitä paperinpaloja.
Mä liikuttelin pupu-saksiani kädessä ja mietin mitä tapahtuisi jos sillä leikkaisi. Iskä oli mun kanssa kotona ja meni keittiöön, vilkaisten samalla etten tehnyt mitään. Mä katselin Muumeja ja mietin mitä tapahtuisi jos leikkaisi huulen. Tuijotin telkkaria ja vein sakset ja... leikkasin. Se sattui. Mä aloin itkeä ja huutaa kivun takia ja muistan miten iskä tuli oven suuhun ja tuijotti mua ja juoksi hakemaan kylppäristä pyyhkeen ja tunki sitä mun suuta vasten ja käski pitää siinä. Se soitti terveyskeskukseen ja äidille.
Mulla ei ollut edes kenkiä kun se kantoi mut autoon ja me ajettiin vanhainkodin parkkipaikalle (se taisi siihen aikaan olla terveyskeskuksen parkkipaikka) ja se kantoi mut sisään. Mut laitettiin makaamaan hoitopöydälle, mutta mä nousin siitä ylös. Kaksi hoitajaa ja iskä piti musta kiinni, kun mun huuleni tikattiin.
Äiti tuli kotiin illalla. Mä itkin, mutta mä olin enimmäkseen vihainen koska kerrankin sain mehua, enkä voinut juoda sitä edes pillillä. Se pilli oli ihan kuin Mäkkärin pillit. Valkoinen, jossa oli punaiset raidat. Sain pillimehun, mutten pystynyt juomaan siitäkään.
Jokin aika sen jälkeen mä näin unta, jossa leikkasin sormeni isolla keittiöveitsellä. Sillä veitsellä, johon äiti ja iskä kielsi koskemasta. Luulin sen olevan totta, ennen kuin heräsin omaan itkuuni.
5-vuotiaana mietin ajattelevatko muutkin ihmiset. Tuleeko niidenkin mieleen sanoja. Vai ovatko ne aina hiljaisia, paitsi kun puhuvat. En koskaan uskaltanut kysyä, koska pelkäsin kysymysten olevan tyhmiä tai että olisin erilainen kuin muut. Mietin miksei näkkärin pureskelu kuulosta samalta kuin äidin pureskellessa sitä. Minkä vuoksi syntymäpäivää ei voisi muuttaa niin että veljen syntymäpäivä olisi joskus vasta mun jälkeen. Miksi äiti näyttää pienemmältä kuin aiemmin.
Ala-asteikäisenä ihmettelin miten muut eivät tunnu muistavan keskusteluja tai tapahtumia. Mietin sitä toisinaan nykyäänkin. Miten joku (samanikäinen) ei muista mitä tapahtui peruskouluaikana. En mä muista kaikkea, mutta osaan luoda aikajanan. Osasin kertoa J:lle mitä tapahtui minäkin vuonna, suunnilleen. Osaan ajoittaa asiat parin vuoden tarkkuudella.
Joku sanoi että ihminen muistaa parhaiten hetket, joissa on ollut mukana "suuria tunteita." Mutta joitain asioita, joita mä muistan... Niihin ei liity mitään. Ne on tavallisia asioita.
Viidennen luokan koulupäivä, jolloin nauroin katketakseni SS:n kanssa matikankirjan aukeamalle, jossa esiteltiin Suomen presidentit. Tai miten leikittiin pullonpyöritystä T:n kotona. Tai miten istuin erään kerrostalon pihalla J:n kanssa ja puhuttiin musiikista, koulusta ja pääsin ensikertaa J:n kotiin. Se oli ensimmäinen kerta kahden kesken.
Vai onko ne kuitenkaan tavallisia asioita?
Mietin myös usein sitä, tunteeko muut samalla tavalla. Miksi muut eivät pelkää yhtä paljon kuin minä? Miksi ne uskaltavat tehdä, vaikken minä uskalla.
Vieläkin joskus mietin että miten toiset tekevät sen. Miksen mä pysty/osaa. Ajattelevatko muut päänsä sisällä. Miltä se kuulostaa. Miltä tuntuu tehdä jotakin. Miltä tuntuu... Niin. Miltä tuntuu olla jotakin.
Aivan kuten seitsemännellä luokalla mietin miltä tuntuu tehdä haava ihoon, tahallaan. Miltä tuntuu juoda alkoholia.
Tai yhdeksännellä luokalla, miltä tuntuu olla kalju. Miltä muiden reaktiot tuntuu ja näyttää. Tapahtuuko jotakin? Miltä tuntuu olla kännissä? Miltä tuntuu juosta humalassa paljain jaloin lumessa? Miltä tuntuu polttaa tupakkaa? Miltä tuntuu tehdä abortti? Miltä tuntuu olla raskaana? Miltä tuntuu olla hyvä koulussa? Miltä tuntuu olla jälki-istunnossa? Miltä tuntuu muuttaa pois kotoa? Miltä tuntuu olla aikuinen? Miltä tuntuu seurustella oikeasti? Miltä tuntuu kun ei ole kuin minä, talvipakkanen, pimeä ja Mustalammen ranta?
Mun pitäisi nukkua.
Eniten mietin... Miltä tuntuisi jos saisi aikakoneen ja voisi muuttua omaksi itsekseen, vaikka kolmasluokkalaiseksi. Ja muistaa kaiken. Ja miten paljon asioiden muuttaminen muuttaisi nykyhetkeä. Entä jos sanoisinkin luokkakaverille ettei mua kiinnosta pätkän vertaa mitä mieltä se on, koska se ei ole henkilö jonka mielipide kiinnostaa yhtään ketään. Entä jos sanoisin opettajalle että se opettaa matikkaa mulle aivan väärällä tavalla, koska mun on vaikea lukea numeroita. Entä jos kesken tunnin sanoisinkin sille kuviksen opettajalle ettei maailmassa voi olla surkeampaa opettajaa kuin sellainen joka ei puutu kiusaamiseen. Kyllä mua hävettäisi niin lujaa etten kehtaisi tulla töihin.
Entä jos uskaltaisinkin sanoa, etten aio olla kolmas pyörä ja uskaltaa jäädä yksin. Uskaltaa olla "antamatta anteeksi" sitä miten mut jätettiin yksin, koska T:n äiti soitti ja valitti kuinka hänen kullannuppunsa on ihan yksin.
Muuttuisiko mun elämä mihinkään?
Entä jos saisin aikakoneen?
Uskaltaisinko?
Mä liikuttelin pupu-saksiani kädessä ja mietin mitä tapahtuisi jos sillä leikkaisi. Iskä oli mun kanssa kotona ja meni keittiöön, vilkaisten samalla etten tehnyt mitään. Mä katselin Muumeja ja mietin mitä tapahtuisi jos leikkaisi huulen. Tuijotin telkkaria ja vein sakset ja... leikkasin. Se sattui. Mä aloin itkeä ja huutaa kivun takia ja muistan miten iskä tuli oven suuhun ja tuijotti mua ja juoksi hakemaan kylppäristä pyyhkeen ja tunki sitä mun suuta vasten ja käski pitää siinä. Se soitti terveyskeskukseen ja äidille.
Mulla ei ollut edes kenkiä kun se kantoi mut autoon ja me ajettiin vanhainkodin parkkipaikalle (se taisi siihen aikaan olla terveyskeskuksen parkkipaikka) ja se kantoi mut sisään. Mut laitettiin makaamaan hoitopöydälle, mutta mä nousin siitä ylös. Kaksi hoitajaa ja iskä piti musta kiinni, kun mun huuleni tikattiin.
Äiti tuli kotiin illalla. Mä itkin, mutta mä olin enimmäkseen vihainen koska kerrankin sain mehua, enkä voinut juoda sitä edes pillillä. Se pilli oli ihan kuin Mäkkärin pillit. Valkoinen, jossa oli punaiset raidat. Sain pillimehun, mutten pystynyt juomaan siitäkään.
Jokin aika sen jälkeen mä näin unta, jossa leikkasin sormeni isolla keittiöveitsellä. Sillä veitsellä, johon äiti ja iskä kielsi koskemasta. Luulin sen olevan totta, ennen kuin heräsin omaan itkuuni.
5-vuotiaana mietin ajattelevatko muutkin ihmiset. Tuleeko niidenkin mieleen sanoja. Vai ovatko ne aina hiljaisia, paitsi kun puhuvat. En koskaan uskaltanut kysyä, koska pelkäsin kysymysten olevan tyhmiä tai että olisin erilainen kuin muut. Mietin miksei näkkärin pureskelu kuulosta samalta kuin äidin pureskellessa sitä. Minkä vuoksi syntymäpäivää ei voisi muuttaa niin että veljen syntymäpäivä olisi joskus vasta mun jälkeen. Miksi äiti näyttää pienemmältä kuin aiemmin.
Ala-asteikäisenä ihmettelin miten muut eivät tunnu muistavan keskusteluja tai tapahtumia. Mietin sitä toisinaan nykyäänkin. Miten joku (samanikäinen) ei muista mitä tapahtui peruskouluaikana. En mä muista kaikkea, mutta osaan luoda aikajanan. Osasin kertoa J:lle mitä tapahtui minäkin vuonna, suunnilleen. Osaan ajoittaa asiat parin vuoden tarkkuudella.
Joku sanoi että ihminen muistaa parhaiten hetket, joissa on ollut mukana "suuria tunteita." Mutta joitain asioita, joita mä muistan... Niihin ei liity mitään. Ne on tavallisia asioita.
Viidennen luokan koulupäivä, jolloin nauroin katketakseni SS:n kanssa matikankirjan aukeamalle, jossa esiteltiin Suomen presidentit. Tai miten leikittiin pullonpyöritystä T:n kotona. Tai miten istuin erään kerrostalon pihalla J:n kanssa ja puhuttiin musiikista, koulusta ja pääsin ensikertaa J:n kotiin. Se oli ensimmäinen kerta kahden kesken.
Vai onko ne kuitenkaan tavallisia asioita?
Mietin myös usein sitä, tunteeko muut samalla tavalla. Miksi muut eivät pelkää yhtä paljon kuin minä? Miksi ne uskaltavat tehdä, vaikken minä uskalla.
Vieläkin joskus mietin että miten toiset tekevät sen. Miksen mä pysty/osaa. Ajattelevatko muut päänsä sisällä. Miltä se kuulostaa. Miltä tuntuu tehdä jotakin. Miltä tuntuu... Niin. Miltä tuntuu olla jotakin.
Aivan kuten seitsemännellä luokalla mietin miltä tuntuu tehdä haava ihoon, tahallaan. Miltä tuntuu juoda alkoholia.
Tai yhdeksännellä luokalla, miltä tuntuu olla kalju. Miltä muiden reaktiot tuntuu ja näyttää. Tapahtuuko jotakin? Miltä tuntuu olla kännissä? Miltä tuntuu juosta humalassa paljain jaloin lumessa? Miltä tuntuu polttaa tupakkaa? Miltä tuntuu tehdä abortti? Miltä tuntuu olla raskaana? Miltä tuntuu olla hyvä koulussa? Miltä tuntuu olla jälki-istunnossa? Miltä tuntuu muuttaa pois kotoa? Miltä tuntuu olla aikuinen? Miltä tuntuu seurustella oikeasti? Miltä tuntuu kun ei ole kuin minä, talvipakkanen, pimeä ja Mustalammen ranta?
Mun pitäisi nukkua.
Eniten mietin... Miltä tuntuisi jos saisi aikakoneen ja voisi muuttua omaksi itsekseen, vaikka kolmasluokkalaiseksi. Ja muistaa kaiken. Ja miten paljon asioiden muuttaminen muuttaisi nykyhetkeä. Entä jos sanoisinkin luokkakaverille ettei mua kiinnosta pätkän vertaa mitä mieltä se on, koska se ei ole henkilö jonka mielipide kiinnostaa yhtään ketään. Entä jos sanoisin opettajalle että se opettaa matikkaa mulle aivan väärällä tavalla, koska mun on vaikea lukea numeroita. Entä jos kesken tunnin sanoisinkin sille kuviksen opettajalle ettei maailmassa voi olla surkeampaa opettajaa kuin sellainen joka ei puutu kiusaamiseen. Kyllä mua hävettäisi niin lujaa etten kehtaisi tulla töihin.
Entä jos uskaltaisinkin sanoa, etten aio olla kolmas pyörä ja uskaltaa jäädä yksin. Uskaltaa olla "antamatta anteeksi" sitä miten mut jätettiin yksin, koska T:n äiti soitti ja valitti kuinka hänen kullannuppunsa on ihan yksin.
Muuttuisiko mun elämä mihinkään?
Entä jos saisin aikakoneen?
Uskaltaisinko?
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommentti :)